Pohjoisreuna

Kalastusalus palaamassa Mehamnin satamaan.

Maailmassa tuskin on niin syrjäistä paikkaa, ettei ihminen olisi joskus käyttänyt sitä sotimiseen. Pikkuinen Mehamnin kalastajakylä Finnmarkissa Norjan Jäämeren rannikolla on yksi pohjoisimmista asutuksista koko Euroopassa. Silti sekään ei ole riittävän kaukainen säilyäkseen sodalta ja hävitykseltä. Siitä on kylän ulkopuolella näkyvä todiste, toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen tykistöaseman rauniot.

Tykistöaseman jäänteitä.

 Pohjois-Norjasta vetäytyessään syksyllä 1944 Saksan sotilaat räjäyttivät omat linnakkeensa ja kylvivät maamiinoja ympäriinsä. Mehamnin ja kaikki mut kylät sekää kaupungit he polttivat, ja veivät siviiliväestön pakolla mukanaan. Jotkut onnistuivat pakenemaan vuorille, mutta sieltä palatessaan hekin löysivät vain kotitalonsa palaneet rauniot. Norjassa ei saksalaisten miehitysaikaa muisteta hyvällä, mutta pohjoisimmassa maakunnassa Finnmarkissa suhtautuminen on varmaankin kaikkein katkerinta ja vihamielisintä. Se on helppo ymmärtää.

Kallioon hakatun bunkkerin räjäytetyt jäännökset.

Sodan jälkeen Mehamnin asukkaat palasivat rakentamaan kotikyläänsä uudelleen. Linnakkeen raunioista he tekivät kaatopaikkansa. On helppo kuvitella että ha halusivat haudata vihatuista miehittäjistä ja kotien polttajista muistuttavan paikan roskien alle ja unohtaa sen.

Jälleenrakennettu Mehamn linnakkeen raunioilta nähtynä.

Nykyään se, mitä Mehamnin tykistölinnakkeesta on jäljella on kaivettu esiin jätteiden alta, ja paikalle on tuotu sen historiasta kertova infotaulu sekä pari pöytää ja tuolia eväiden syöntiä varten. Rauniot ovatkin nykyisellään mainio paikka maisemien katseluun: tykistöasemat nimittäin rakennettiin paikkoihin, joista on hyvä näköala ja laaja ampuma-ala. Linnakkeelta näkyy muun muassa Kinnarodden, Euroopan mantereen pohjoisin piste - paljon mainostettu Nordkapp on nimittäin Magerøyan saarella eikä ole edes sen pohjoisin paikka. Kannattaa kuitenkin varoa kallioon hakattuja juoksuhautoja, joihin ihan oikeasti voi helposti pudota, ja porojen jätöksiä.

Jäämeren rannan teräviä kiviä. Tämä on luonnonmuodostelma, ei osa räjäytettyä linnaketta.

Näkymä Mehamnista pohjoiseen. Vasemmassa reunassa kauempi niemenkärki on Kinnarodden, Euroopan mantereen pohjoisin piste.

Mehamnissa ja sen ympärillä on toki muitakin paikkoja katsella maisemia, ja maisemat siellä ovat todella upeat, kuten kaikkialla Norjan rannikolla.

Nordkinnin niemen maisemia Mehamniin johtavan tien varrella: vuoria...

...ja meri.

Kävimme Mehamnissa kesä-heinäkuun vaihteessa 2020, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Suomen ja Norjan raja oli jälleen avattu matkailijoille koronaviruspandemian aiheuttaman sulun jälkeen. Pohjois-Norja oli hyvä paikka matkustaa turvavälejä säilyttäen. Yövyimme Sinisessä talossa maailman lopussa, jota voimme lämpimästi suositella. Mehamniin pääsee oman tai vuokratun auton lisäksi Hurtigruten -laivalla, jonka aikatauluja on tätä kirjoittaessani tosin supistettu tautitilanteen vuoksi.

Hurtigruten -laiva Midnatsol Mehamnin satamassa.

Olimme Mehamnissa 29.6.-1.7.2020.

Tatra: sohvaperunat vuoristossa

Štrbské Pleson maisemia.

Olen varmaan joskus ennenkin mainnnut, ettemme ole kovin urheilullisia. Kyllä me kapunkiolosuhteissa tai hoidetuilla poluilla kävellä jaksamme, mutta vähänkään vaativmmat jutut, vaikka vuoristopyöräilyn, jätämme suosiolla väliin. Ylä-Tatra, tai Korkea Tatra - slovakiksi Vysoké Tatry - on juuri meidän kaltaisillemme sopiva vuoristo. Sieltä kyllä löytyy tekemistä vaeltajille ja vuorikiipeilijöillekin, mutta siitä joku muu kuin minä kertoo paremmin.

Korkea Tatra on Slovakian ja Puolan rajalla: molempien maiden korkeimmat kohdat sijaitsevat siellä. Se on myös Karpaattien ketjun korkein osa. Ennen kaikkea Korkea Tatra on mielettömän kaunis, niin alhaalta laaksosta junan ikkunasta kuin ylhäältä vuoriltakin katsottuna. Katsokaa vaikka.

Tatra Popradin kaupungista nähtynä.

Lomnický štít (2634m, vasemmalla) ja Kežmarský štít (2588m, oikealla) Skalnaté plesolta nähtynä.

Sohaperunoile sopivaksi Korkean Tatran tekee TEŽ, Tatran sähkörautatie, joka on jo yli sadan vuoden ajan kuljettanut matkustajia Popradin kaupungista ylös vuorille. Päivälippu, jolla saa matkustaa niin paljon kuin kerkiää, maksoi elokussa 2018 kokonaista 4€.

TEŽ-juna Tatranská Lomnicassa.

Majapaikastamme Popradista juna vei meidät Štrbské pleson kylään. Alun perin suunnitelmana oli jäädä jo Popradské pleson asemalla ja kävellä sieltä vaellusreittiä Štrbské plesoon, mutta sateen uhan vuoksi päätimme lyhentää suunniteltua reittiä. Ei siellä sitten lopulta edes satanut. Kylän laidalla on postikorttikaunis vuoristojärvi, jonka ympäri pääsee kävelemään hyvin hoidettua polkua pitkin.

Järvi on upeiden vuorten ympäröimä.

Štrbské pleso - vähän vokaaleja, paljon maisemia.

Štrbské pleson kylässä on mm. tämä outoa sosialistista arkkitehtuuria edustava hotelli Panorama.

Tatran vierailumme kohokohta (hihi) oli köysirata Lomnický štítin huipulle, 2634 metrin korkeuteen meren pinnasta. Siihen kuuluu peräti kolme eri köysiratamatkaa. Ensin Tatranská Lomnicasta pienellä ja pelottavalla vaunulla väliasemalle, jolta uudenaikaisella ja hienolla vaunulla Skalnaté pleson vuoristojärvelle. Sieltä jatketaan hyvin pelottavalla pienellä punaisella vaunulla sitten huipulle. Meidän korkean paikan kammosta kärsivienkin kannattaa kyllä uskaltautua, sillä maisemat ovat todella upeat. Minulle tuli huipulla vähän heikko olo, en tiedä johtuiko vuoristotaudista vai pelosta, merenpinnan tasolla kun asun.

Huipulla pilvet ympäröivät meidät, mutta eivät aivan sulkeneet sisäänsä.

Valo ylhäällä vuorilla on toisenlainen, tai ainakin tuntuu siltä.

Paikalliset neuvovat varaamaan köysirataliput ajoissa. Koska en saanut online-varausta onnistumaan, menimme melko aikaisin sunnuntaiaamuna kärkkymään lippuja. Saimme ne maanantai-iltapäivälle. Tämä oli tilanne heinäkuun lopussa,  Keski-Euroopan kiireisimmän kesälomasesongin alussa. Viikonloppuna voi toki olla ruuhkaisempaa. Jos ei Lomnický štítille saa lippuja tai 49€ menopaluu tuntuu liian kallilta, voin suositella nousua Skalnaté plesolle asti. Etukäteisvarausta ei tarvita, pahimmassakin tapauksessa joutuu jonottamaan muutaman minuutin. Skalnaté plesoltakin on upeat näköalat, ruokaa saa kohtuuhintaan ja ympäristössä on hyvin merkittyjä vaelluspolkuja. Siellä kannattaa joka tapauksessa hengähtää hetki ennen huipulle nousemista tai sen jälkeen.

Köysiratalippuja lukuun ottamatta Tatran hintataso on miellyttävän edullinen verrattuna suurimpaan osaan Eurooppaa. Useimmissa ravintoloissa saa hyvän aterian reilusti alle 10 eurolla, mainio paikallinen olut on harvoin yli 2€ tuopilta ja majoituskin on halpaa: Popradissa saimme 2 hengen huoneen alle 30€/yö.

Tatralla olimme 27.-31.7.2018.

Sintra, Pilvilinnoja

Penan palatsi peittyy pilviin.

Olen käynyt aika monessa linnassa, ja yhdessä olen ollut töissäkin. Voisi sanoa että tykkään kovasti linnoista. Sintrassa, Lissabonin liepeillä sijaitsevassa pikkukaupungissa, on peräti kolme sellaista, joten sinne piti tietysti mennä. Lopulta ehdin käydä linnoista vain kahdessa, ne nimittäin eivät ole auki edes 12 tuntia vuorokaudessa.

Maurien linna, Castelo dos Mouros, on Sintran linnoista vanhin ja minusta upein. Se on itse asiassa yksi mielenkiintoisimmista linnoista joissa olen käynyt, ja se on aika paljon sanottu. Kuten nimestä voi päätellä, linnan rakensivat nykyistä Portugalia ja Espanjaa hallinneet arabit, joita keskiajalla kutsuttiin maureiksi. He rakensivat varustuksensa vuoren huipulle, todella helposti puolustettavaan paikkaan. Ikää vanhimmilla muurinpätkillä on vaatimattomasti 1200-1300 vuotta.

Maurien linnan muureja vuorenjyrkänteellä.

Vuonna 1147 maurit antautuivat Portugalin kansallissankarin Afonso Henriquesin joukoille, ja siitä asti linnan yllä on liehunut Portugalin lippu. Se tosin on muuttunut moneen kertaan, ja nykyään linnan tornien lipputangoissa on erilaisia historiallisia lippuja. Sotilaallisen merkityksensä linna menetti jo 1400-luvulla, ja 1700-luvulla se vaurioitui maanjäristyksessä. Jo 1800-luvulla alkoi linnan entisöinti, aluksi Portugalin kuninkaan henkilökohtaisella rahoituksella. Linnan rakenteet ovat valtavan mielenkiintoisia, mutta upeinta on aivan tolkuttoman vaikuttava sijainti vuorenhuipulla Sintran kaupungin yllä. Valokuvat eivät tee oikeutta.

Vuoren huipulle rakennettuun linnaan on vaikea kaivaa kaivoa. Siksi ovelat maurit rakensivat tällaisen maanalaisen säiliön keräämään sadevettä, jotta linnan väellä olisi juotavaa piiritystilanteessakin.

Kyseessä ei ole juhlaliputus minun kunniakseni, tämä on Afonso Henriquesin tunnus 1100-luvulta.

Maurien linnan vieressä, vielä vähän korkeammalla vuorenhuipulla on Penan palatsi. Se ei ole läheskään yhtä vanha, palatsi rakennettiin vasta 1800-luvun puolivälissä kuninkaan kesäasunnoksi. Rakenteissa on tosin jäänteitä aiemmin paikalla sijainneesta luostarista. Arkkitehtuuriltaan se on varsinainen tyylien sekamelska, ja koristeelliset huoneet luovat vaikutelman kuninkaallisen perheen pilvilinnasta - silloin tällöin korkealla sijaitseva palatsi peittyykin pilviin. Kun Portugalin viimeinen kuningas pistettiin viralta vuoden 1910 vallankumouksesta, Penan palatsista tuli museo.

Kuten mainittua, Sintrassa on kolmaskin linna, joka nykyään tunnetaan Kansallisena palatsina, Palácio Nacional de Sintra. Myös se on alkujaan maurien rakennuttama, mutta nykyinen ulkoasu on 1300-1400 -luvuilta, jolloin kuninkaat pitivät sitä asuntonaan. Kansallinen palatsi on Sintran keskustassa. Useimmat varmaan ehtisivät kaikkiin kolmeen linnaan yhden päivän aikana, mutta minä sain Maurien linnassa ja Penan palatsissa kulumaan niin kauan etten ehtinyt Kansallisen palatsin sisäpuolelle ollenkaan. Ihailin sitä vain Maurien linnan muureilta.

Kansallinen palatsi.

Sintrassa on linnojen lisäksi yhtä ja toista muutakin. Ei välttämättä ole huono idea viettää siellä kahta päivää. Matka paikallisjunalla Lissabonista kestää tunnin verran ja maksaa vain pari kolikkoa. Maurien linnalle ja Penan palatsiin pääsee rautatieasemalta bussilla tai taksilla. Käveleminenkin on mahdollista, mutta sitä ei voi suositella kiireisille päiväretkeläisille. Lissabonissa majoittuvan budettimatkailijan kannattaa ottaa mukaan eväät tai ruokailla Lissabonissa. Sintra on erittäin suosittu kohde niin portugalilaisten kuin ulkomaistenkin matkailijoiden keskuudessa, mikä näkyy ravintoloiden ja kahviloiden hintatasossa.

Kävin Sintrassa 3.7.2014.

Tosi, tosi isoja puita - Muir Woods

Mammuttipetäjien varjossa.

Here I was born, and there I died. It was only a moment to you. You took no notice." - Alfred Hitchcockin Vertigo, 1958.

Suomessa, kuten tiedetään, on paljon metsää. Niinpä sitä voisi ihmetellä, miksi täytyy Kaliforniassa asti mennä katsomaan puita. Amerikassa, kuten tiedetään, kaikki on suurempaa. Myös puut. Kaliforniassa kasvaa sekä maailman korkein puulaji, punapuu, että tilavuudella mitaten suurin, mammuttipetäjä. Ne ovat maailman suurimpia elollisia asioita ja kaikkein vanhimpien joukossa. Vanhin elävä mammuttipetäjä on noin 3200 vuoden ikäinen.

Kaikkein korkeimmat ja suurimmat puut ovat muualla, mutta kyllä Muir Woodsissakin tosi isoja näkee.

On ne korkeita.

San Franciscosta käsin lähin paikka, jossa valtavia puita voi käydä katsomassa, on Muir Woods National monument, jälleen yksi National Park Servicen erinomaisesti hoitamista kohteista. Vaikka ei olisikaan Suuri Eränkävijä, on Muir Woods helppo vierailukohde, metsään on tehty hyvät opastetut kävelyreitit ja infotaulut.

"Isona minusta tulee satametrinen mammuttipetäjä".

Ainoa ongelma on sama kuin monessa muussakin Yhdysvaltain kansallispuistossa: paikka on vähän liiankin suosittu, polut ruuhkautuvat, ja amerikkalaisista lähtee ajoittain tarpeettoman paljon ääntä. Muir Woodsissa oli jopa isoja kylttejä, joissa kävijöitä kehotettiin hiljaisuuteen, valitettavasti turhaan. Vaikka kävimme metsässä maanantaina, ruuhkat olivat kaameat, parkkipaikat aivan täynnä ja paljon autoja pysäköity hengenvaarallisesti kapean vuoristotien varrelle. Sanoisin, että vierailua ei kannata ajoittaa viikonlopulle, jos ollenkaan voi välttää. Jättiläispuita pääsee näkemään monissa muissakin paikoissa Yhdysvaltain länsirannikolla ja Sierra Nevadan vuoristossa, esimerkiksi Yosemiten kansallispuiston Wavonassa.

Tunnelma metsässä on kaikesta huolimatta rauhallinen.

Yhdysvalloissa julkisen liikenteen käyttö on usein aika vaivalloista. Matka San Franciscosta Muir Woodsiin ei ole erityisen hankala, mutta se on hidas, kaupungin keskustasta voi mennä reilusti yli kaksi tuntia ja bussia vaihtaessa saa varautua odotteluun. Ensin ajetaan kaupungin keskustasta Golden Gaten toiselle puolelle Sausalitoon tai Marin Cityyn esimerkiksi bussilla numero 70. Sausalitoon pääsen myös lautalla. Sitten jatketaan pikkubussilla 66 tai 66F (liikennöi vain lomasesongin aikana, aikataulut) perille Muir Woodsiin. Maksaminen sentään onnistuu samalla Clipper Cardilla joka kulkuvälineessä.

San Franciscossa voi bussia odotellessa bongata vaikka vanhan kunnon hippibussivolkkarin.

Sausalitossa voi pysähtyä esim. kahville, jäätelölle tai syömään, tarjontaa riittää, hintataso ei ole edullinen mutta pikkukaupungin tunnelma on rento ja miellyttävä. Meitä urheilullisemmat voivat vaikka vuokrata polkuypyörän San Franciscosta, matka on pitkä ja mäkinen mutta maisemiltaan upea.

Jättiläispuita kävimme katsomassa 30.6.2015

Valtameren rantatie

Tyyni Valtameri tuli näkyviin kukkuloiden takaa lähdettyämme Paso Roblesista.

Paso Roblesista San Franciscoon pääsee joko nopeasti tylsää moottoritietä tai hitaasti Tyynen valtameren rannikon maisematietä pitkin. Meille oli aika selvä juttu kumman valitsimme. Ensin piti ajaa rannikkoa pitkin kulkevalle valtatie numero 1:lle kukkuloiden yli - suomalaisittain tekisi mieli puhua vuorista. Valtameri oli pysäyttävä näky, kun se vihdoin tuli näkyviin huippujen takaa. Olimme kyllä nähneet sen jo matkan alussa San Franciscossa, mutta tuntui että tämä oli todellinen ensikohtaaminen.

Väittävät, että vastarannalla on Japani. En usko, vastarantaa ei ole, on vain Maailman reuna jonka ylitse valtameren vesi ikuisesti valuu.

Heti ensimmäisessä mahdollisessa paikassa piti tietysti pysähtyä rantaan. Olimme viettäneet pari edellistä viikkoa aavikolla, ja vähän päälle 20 celsiusasteen lämpötila tuntui melkein kylmältä, varsinkin kun mereltä puhalsi kova tuuli.

Rentoja norsuhylkeitä San Simeonin rannalla.

Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Hylkeet ainakin ovat. San Simeonin pikkukaupungin liepeillä näimme norsuhylkeitä, jotka voivat painaa jopa yli 2000 kiloa. Eteläamerikkalainen alalaji tosin kasvaa vielä isommaksi. Norsuhylkeet voivat sukeltaa jopa 2 kilometrin syvyyteen, mutta San Simeonin rannalla ne vai ottivat rennosti ja välillä kauhoivat hiekkaa päälleen.

Maisemat tien varressa olivat dramaattisia ja upeita. Kasvillisuus oli yllättävänkin "pohjoismaista", paljon havupuita; oltiin kuitenkin Afrikan pohjoisrannikon korkeudella. Komeimmilla näköalapaikoilla oli ruuhkaa, samoin Big Surin alueen monissa (kalliissa!) ravintoloissa, vaikka oli tiistai eikä amerikkalaisten varsinainen kesälomakausi ollut vielä alkanut.

Yksi monista upeista näköalapaikoista...

...ja toinen.

Monissa opaskirjoissa neuvotaan ajamaan valtatie 1 mieluummin pohjoisesta etelään, kun tiellä on kuulemma vaikeaa ja vaarallista kääntyä vasemmalle ja lähes kaikki tien näköalapaikat ovat sen länsi- eli meren puolella, Me kuitenkin ajoimme etelästä pohjoiseen, enkä osannut kokea asiaa ollenkaan vaikeaksi. Tie on paikoitellen kyllä mutkainen ja epäamerikkalaiseen tyyliin vain kaksikaistainen, ja ajamiseen kannattaa varata aikaa.

Jos on tarkoitus ajaa koko matka San Franciscosta Los Angelesiin tai toisinpäin, kannattaa ehdottomasti yöpyä jossain matkan varrella, eikä kaksikaan yöpymistä välttämättä ole huono idea. Me ajoimme vain kolmisensataa kilometriä Paso Roblesista Santa Cruziin, jossa yövyimme, ja silti jäi väliin monta epäilemättä hienoa paikkaa, kuten Montereyn kaupunki ja sen liepeillä kulkeva, kuulemma näyttävä 17 mailin tie.

Perillä Santa Cruzissa ehdin vielä huvipuistoon - en ollutkaan varmaan kymmeneen vuoteen sellaisessa käynyt. Beach Boardwalk on perustettu jo 1907, ja tunnelma onkin kuin ajalta ennen toista maailmansotaa. Tiistai-iltana siellä sattui olemaan vielä "vanhanajan hinnat", eli kaikki laitteet maksoivat yhden dollarin per ajo. Maksuvälineenä toimii kortti, jolle ladataan rahaa. Asiaa kummemmin ajattelematta latasin kortilleni 5 dollaria, ennen kuin tajusin, että oikeastaan ainoa minua kiinnostava laite oli Giant Dipper - vuoristorata vuodelta 1924. No, hyvin siinä jaksoi viisi kertaa käydä. Puurakenteinen vanhanaikainen vuoristorata muistuttaa Linnanmäen vastaavaa.

Giant Dipper - vuoristorata Santa Cruzissa

Santa Cruz Beach Boardwalk.

Ajoimme Valtameren rantatietä 23.6.2015.

Acoma, Taivaskaupunki

Acoman katunäkymä.

New Mexicossa,noin sadan kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Albuquerquesta, on yksi nykyisen Yhdysvaltain alueen vanhimmista yhä olemassa olevista asutuksista - mahdollisesti kaikkein vanhin. Acoma Pueblon asukkaat ovat majailleet pöytävuorensa päällä noin vuodesta 1150. Omalla kielellään he käyttävät kotipaikastaan nimeä Haak'u, "valmistettu paikka".

Acoma kuvattuna pöytävuoren juurelta.

Acoma on yksi 21:stä niin sanotusta pueblosta, intiaanikansojen kylistä tai kaupungeista. Pueblokansoilla on yhdistäviä kulttuuripiirteitä, mutta kansat itse katsovat olevansa erillisiä ryhmiä. He myös puhuvat useita eri kieliä. Nykypäivän Puebloista 19 sijaitsee New Mexicon osavaltiossa, yksi Texasissa ja yksi Arizonassa. Acoma on rakennettu pöytävuoren huipulle, helposti puolustettavaan paikkaan. Näin asukkaat olivat paremmin turvassa naapureiltaan navajoilta ja apasseilta, jotka pyrkivät ryöstämään viljaa ja karjaa. Näiden naapureiden kanssa tehtiin kyllä myös rauhanomaista kauppaa, samoin muiden pueblojen.

Sijainnista ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjalaiset 1500-luvun lopussa alkoivat valloittaa nykyistä New Mexicon aluetta tykkiensä ja tuliaseidensa voimalla. Vuonna 1599 Juan de Oñaten johtama espanjalainen armeija tuhosi Acoman rakennukset, tappoi noin 800 asukasta ja otti 500 vangiksi. Vangeista naiset ja nuoret miehet vietiin orjiksi, aikuisilta miehiltä taas leikattiin oikea jalka pois.

Acoman ja espanjalaisten verisestä historiasta huolimatta on espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama San Esteban del Reyn kirkko acomalaisille rakas kansallisaarre ja ylpeyden aihe.

Lienee ymmärrettävää, etteivät Acoman asukkaat muista New Mexicon perustajana pidettyä Oñatea mitenkään lämpimästi. Vuonna 1998 kävi joukko acomalaisia leikkaamassa oikean jalan Españolan kaupungin liepeillä sijaitsevalta Oñaten patsaalta. Tällaista kansalaistottelemattomuutta arvostan. Täältä voi lukea lisää (englanniksi). Vuonna 1680 Acoma osallistui pueblokapinaan, jossa espanjalaiset heitettiin joksikin aikaa pois New Mexicosta. Sen jälkeen on ollut rauhallisempaa.

Nykyään historiallinen Acoman kylä on edelleen asuttu, vaikka siellä ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä viemäriä. Suurin osa acomalaisista asuu vakituisesti nykyaikaisemmissa rakennuksissa lähiseudulla - "mekin pidämme suihkussa käymisestä ja TV:n katselusta", sanoi oppaamme. Jokaisella acomalaissuvulla on kuitenkin edelleen talo pöytävuorella, ja siellä käydään ainakin juhlapäivinä.

Perinteinen savesta tehty uuni. Oppaamme mukaan siinä voi paistaa vaikka pizzaa.

Acoma tarjoaa matkailijoille erittäin mielenkiintoisen ja helpon tavan tutustua ikivanhaan ja omaperäiseen elämäntapaan. Pöytävuoren juurella olevassa vierailuksekuksessa voi tutustua pieneen museoon ja katsoa historiaa esittelevän filmin, joka löytyy myös YouTubesta (osa 1 ja osa 2). Vuoren huipulla sijaitsevaan historialliseen Acomaan, jota kutsutaan myös "Taivaskaupungiksi" ("Sky City"), pääsee tutustumaan oppaan kanssa. Oppaamme oli, kuten lähes kaikki kollegansa Yhdysvalloissa, asiantunteva ja hauska.

Oppaamme esittelee yhtä Acoman vanhimmista asuinrakennuksista ja sen omalaatuisia sisäänkäyntijärjestelyjä.

Vanhimmat nykyään pystyssä olevista rakennuksista ovat 1600-1700 -luvuilta, mutta uudemmatkin muistuttavat perinteisiä kulmikkaita savitiilitaloja. Toki joitain myönnytyksiä nykyajan mukavuuksille on tehty, esimerkiksi lasiset ikkunat tulivat 1900-luvulla. Myös katutasossa olevat ovet ovat uusi asia. Alun perin sisäänkäynti puebloasumuksiin oli katon kautta tikapuiden avulla. Arkipäiväisessä elämässä tämä oli tietysti hankalaa, mutta vaikeutti ryöstäjien ja valloittajien tunkeutumista asumuksiin.

Kaikissa puebloissa on perinteisiin seremonioihin käytettyjä rakennuksia, jotka tunnetaan nimellä kiva. Niihin kuljetaan yhä katon kautta, ja useimmat ovat ainakin osittain maan alla. Acoman kivat tunnistaa tällaisista kaksihaaraisista tikkaista.

Jokainen acomalainen kuuluu yhteen noin 20 klaanista, joiden jäsenyys periytyy äidin kautta. Avioliittoja saman klaanin kesken ei sallita, ja klaanien jäsenyyteen liittyy monenlaisia asioita. Esimerkiksi seremoniallinen päällikkö, cacique, voi olla vain antilooppiklaanista.  Samantapainen klaaniärjestelmä on useimmilla pueblokansoilla sekä myös navajoilla. Acomassa myös omaisuus periytyy äidin kautta. Pöytävuoren talot omistaa perheen vanhin nainen, jolla oppaamme mukaan mutenkin on varsin paljon sananvaltaa - "mitä isoäiti haluaa, sen isoäiti saa". Acomalaisten mukaan mummokratia on tuhannen vuoden aikana osoittautunut toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Acoman savitiilitaloja.

Pöytävuoren huipulle pääsee opaskierroksen hintaan kuuluvalla linja-autokyydillä, mutta takaisin alas voi halutessaan kävellä. Niin myös kannattaa tehdä, jos suinkin pystyy: kallioon hakatut portaat ovat jyrkät, ja New Mexicon kesä todella kuuma. Matkalla voi ajatella niitä acomalaisnaisia, jotka satojen vuosien ajan kantoivat kaiken veden vuorelle pään päällä kannetuissa saviruukuissa.

Näkymä portaiden yläpäästä.

Acoman portaat.

Kallioon on hakattu kädensijoja kiipeämistä helpottamaan.

Vierailukeskuksen pihalla on Acoman armeijaveteraanien muistomerkki. Yhdysvaltain sotavoimissa palvelee suhteellisesti ottaen hyvin paljon intiaaneja, ja monissa intiaaniyhteisöissä veteraanit ovat erittäin kunnioitettuja ja arvostettuja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin, ottaen huomioon intiaanien ja Yhdysvaltojen välisen väkivaltaisen ja surullisen historian. Yksi osatekijä lienee se, että suuri osa intiaaneista elää melko köyhissä oloissa. Yhdysvalloissa armeija tarjoaa tulonhankintamahdollisuuksia ja esim. koulutusstipendejä, joihin vähätuloisten olisi muuten vaikea päästä käsiksi.

Nautimme vierailustamme Acomassa suuresti ja suosittelemme sitä kaikille. Muuta valittamista ei ollut kuin kohtuuttoman korkea lämpötila. Acoma on kuuluisa keramiikastaan. Sekä kylässä että vierailuksekuksessa voi ostaa käsityönä tehtyjä kulhoja ja koriste-esineitä suoraan tekijöiltä. Asukkaat suhtautuvat varautuneesti valokuvaamiseen, ja ennen ihmisten kuvaamista on kohteliasta pyytää lupa. Ylipäätään kuvaaminen on luvanvaraista, opastusmaksuun kuitenkin sisältyy valokuvauslupa. Alkoholi on kielletty, kuten useimmilla intiaanialueilla.

Yhdysvaltain rahapelilainsäädäntö on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna eksoottinen. Uhkapelit ovat Nevadaa lukuun ottamatta lähes kaikissa osavaltioissa kiellettyjä tai hyvin tiukasti säänneltyjä, mutta intiaanikansat voivat omilla maillaan pitää pelikasinoita, joita osavaltioiden lainsäädäntö ei koske. En juuri välitä rahapeleistä, mutta jos valita pitää, häviäisin dollarini mieluummin vaikkapa Acoma Sky City Casinossa kuin Las Vegasissa.

Acomassa vierailimme 18.6.2015