Matkustaminen on kahvia sielulle.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja minä tykkään käydä hämmästelemässä ja kummastelemassa niitä.
Olen keski-ikäistyvä mies. Asun Länsi-Suomessa. Matkoillani on usein mukana vaimoni, ihan vapaaehtoisesti. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, ellei toisin mainita.
Auringonlaskun valaisema Prahan linna Kaarlen sillalta. En ole ensimmäinen joka keksi kuvata sen.
(Tietenkään Praha ei oikeasti ole pilalla. Lue tämä kokonaan.)
Siihen on syynsä, että barbaarituristilaumat vuosi vuoden jälkeen vyöryvät samoihin paikkoihin, kuten vaikkapa Venetsiaan, Dubrovnikiin ja Prahaan. Esimerkiksi nämä mainitut kolme kaupunkia ovat nimittäin todella kiehtovia ja kauniita paikkoja joissa on ainutlaatuinen tunnelmansa. Niistä jokaisessa käydessäni olen kuitenkin joutunut miettimään, onko meitä täällä liikaa - luonnollisesti tiedän hyvin olevani itse osa ongelmaa.
Milloin jokin paikka on turistien pilaama? Ainakin silloin, kun heidän vaikutuksestaan tuhoutuu tai katoaa se, minkä vuoksi he alun perin tulivat sinne. Prahaan käsittääkseni tullaan koska se on Praha: omaleimainen, uskomattoman kaunis ja historiallinen (ja sitten on tietysti kanssa se olut). Praha on elävä kaupunki, eikä vain historiallinen kulissi. Se kuitenkin lakkaa olemasta sitä, jos turistit syrjäyttävät kaupungin asukkaat, ja minusta näyttää että tietyissä osissa Prahaa näin on käymässä.
Kaarlen sillalla. Tämä ei ole ruuhka-aika.
Tarkoitan sitä, että Vanhankaupungin aukion, Josefovin ja Kaarlen sillan rajaamassa kolmiossa ei ole enää mitään muuta kuin turistipalveluita: ei ruokakauppoja eikä muutakaan mitä kaupungin asukkaat jokapäiväiseen elämäänsä tarvitsevat, vaan pelkästään turistiravintoloita, Kiinassa valmistettua matkamuistokrääsää myyviä kauppoja, 24 tuntia vuorokaudessa auki olevia thaihierontaliikkeitä sekä absinttibaareja.
Tarkoitan sitä, että paikalliset asukkaat välttävät Kaarlen siltaa ja mieluummin kiertävät Manesin sillan tai Legioonasillan kautta Vltavan ylittäessään, vaikka matkasta tulisi paljon pitempi. Kaarlen silta on nimittäin niin tukossa turisteista, että sen yli on vaikea päästä mitenkään säädyllisessä ajassa, ja lisäksi vaarana on, että joku pösilö huitaisee selfiekepillä (ihan oikeasti, jättäkää ne kotiin ja käyttäkää vaikka ojennettua käsivartta mieluummin).
Kuten totesin, myös minä olen ongelma.
En minä silti kehota ketään pysymään poissa Prahasta, tai edes Kaarlen sillalta (hei, katsokaa tämän postauksen ensimmäistä kuvaa). Mutta jos teillä on valinnanvaraa, menkää sinne joskus muulloin kuin heinä-elokuun vaihteessa, koska silloin siellä ovat ihan kaikki muutkin.
Kävin Prahassa heinä-elokuussa 2018, ja sitä ennen kahdesti 1900-luvulla.
Akko on melko pieni kaupunki Galilean rannikolla Israelin pohjoisosassa. Sikäli kuin tiedämme, on paikkakunnalla ollut asutusta noin vuodesta 3000 eKr alkaen. Kaupunkia ja sen asukkaita on kirottu strategisesti merkittävällä sijainnilla. Akkoa ovat valloittaneet, piirittäneet ja pommittaneet, vain muutamia monien joukosta mainitakseni:
Aleksanteri Suuri vuoden 332 eKr paikkeilla
Kalifi Umarin armeija vuonna 636
Ristiretkeläiset vuonna 1104
Sulttaani Saladin vuonna 1187
Ristiretkeläiset uudestaan vuonna 1191
Mamelukit vuonna 1291
Napoleon vuonna 1799
Englannin, Ranskan ja Itävallan laivastot yhdessä vuonna 1840
Ehkä voimakkaimmin Akko yhdistetään ristiretkeläisiin. Kaupungin suurin nähtävyys on ristiretkeläisten linna, tai oikeastaan sen maanalaiset osat, sillä Akkoa 1500-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti hallinnut ottomaanivaltakunta rakennutti perustuksille nykyaikaisemman linnoituksen. Kaupungin ja linnan verinen, ruudinhajuinen ja meluisa historia on esitetty kävijälle rahaa ja huipputekniikkaa säästämättä. Lipunmyynnistä saa kuulokkeet ja laitteen, joka paikannukseen perustuvalla tekniikalla alkaa valitulla kielellä kertoa asioista. Seinillä ja välillä lattiassakin pyöri filmejä, jotka havainnollistivat elämää - ja kuolemaa - Akkossa.
Järjestelmä on toimiva, joskin ehkä vähän turhankin paljon kävijän uteiliaisuutta ohjaava ja kahlitseva. Lisäksi joillain kävijöillä näytti olevan huonosti toimivia laitteita, ja vaikka ne epäilemättä saa vaihdettua toimiviin, latistaa sellainen tunnelmaa pahasti. Kohokohtana jäi mieleeni tarina Napoleonin piirityksestä, joka oli esitetty ranskalaisen ja osmanisotilaan vuoropuheluna.
Olikohan tämä itsensä Jerusalemin kuninkaan saattue?
Ristiretkeläislinnan sisäpihalla.
Ristiretkeläisten vessa eli latriini.
Linnan lisäksi Akkossa on muitakin historiallisia kohteita: ristiretkeläisaikainen tunneli keskustan alla, pieni mutta viehättävä paikallismuseo kapunginmuurin sisässä sekä osmaniaikaisen hamam-kylpylän museo. Viimeksi mainitussa käytetään samanlaista opasstuslaitetta kuin linnassa. Mielestäni tekniikasta oli innostuttu vähän liikaakin, kuulokkeista tunkeva informaatio- ja tarinatulva saattaa aiheuttaa kävijän ylikuormitusta. Rakennus kyllä on varsinkin sisältä kaunis ja luonnollisen kokoisten patsaiden avulla havainnollistettu kylpyläelämä mielenkiintoista.
Hamamin kylpijäpatsaita
Hierojat ja kylvettäjät työssään.
On Akkossa muutakin kuin museoita. Basaarikujilla on mukava harhailla, ja erityisesti suosittelen kävelyä kaupungin muureilla, joilta avautuvat kauniit näkymät merelle ja lahden yli läheiseen Haifan kaupunkiin. Koska Akkon vanha keskusta on niemellä ja kolmelta suunnalta meren ympäröimä, siellä on onneksi usein hieman viileämpää kuin Israelissa yleensä.
Välimeren väri.
Tämä tykki jäi Akkon muureille Napoeleonin armeijalta (jos oikein muistan).
Israelissa etäisyydet eivät ole pitkiä. Akko on helppo päiväretkikohde paikallisjunalla vaikkapa Tel Avivista, Haifasta vielä helpompi. Se on aivan erilainen paikka kuin moderni Tel Aviv tai pyhä ja kaoottinen Jerusalem. Yksi Israelin kiehtovimmista piirteistä onkin, että nurkan takaa, tai viimeistään puolen tunnin junamatkan päästä, löytyy aina aivan toisenlainen todellisuus.
Akkon rautatieasema on uudessa keskustassa pienen kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista. Matkalla on muun muassa omalaatuisia taideteoksia, kuten nämä discokauriit ja -haikarat.
Akkon sotaisa menneisyys on kaupungissa hyvin näkyvissä, samoin nykypäivän jännitteet, kuten koko Israelissa. Mutta kun katsoo rantaravintolan terassilta turkoosin väristä Välimerta ja seuraa isoisää ja kahta lapsenlasta onkimassa, on ikävät asiat helppo unohtaa ja keskittyä hetken ajan vain siihen, mikä on kaunista.
Olen käynyt aika monessa linnassa, ja yhdessä olen ollut töissäkin. Voisi sanoa että tykkään kovasti linnoista. Sintrassa, Lissabonin liepeillä sijaitsevassa pikkukaupungissa, on peräti kolme sellaista, joten sinne piti tietysti mennä. Lopulta ehdin käydä linnoista vain kahdessa, ne nimittäin eivät ole auki edes 12 tuntia vuorokaudessa.
Maurien linna, Castelo dos Mouros, on Sintran linnoista vanhin ja minusta upein. Se on itse asiassa yksi mielenkiintoisimmista linnoista joissa olen käynyt, ja se on aika paljon sanottu. Kuten nimestä voi päätellä, linnan rakensivat nykyistä Portugalia ja Espanjaa hallinneet arabit, joita keskiajalla kutsuttiin maureiksi. He rakensivat varustuksensa vuoren huipulle, todella helposti puolustettavaan paikkaan. Ikää vanhimmilla muurinpätkillä on vaatimattomasti 1200-1300 vuotta.
Maurien linnan muureja vuorenjyrkänteellä.
Vuonna 1147 maurit antautuivat Portugalin kansallissankarin Afonso Henriquesin joukoille, ja siitä asti linnan yllä on liehunut Portugalin lippu. Se tosin on muuttunut moneen kertaan, ja nykyään linnan tornien lipputangoissa on erilaisia historiallisia lippuja. Sotilaallisen merkityksensä linna menetti jo 1400-luvulla, ja 1700-luvulla se vaurioitui maanjäristyksessä. Jo 1800-luvulla alkoi linnan entisöinti, aluksi Portugalin kuninkaan henkilökohtaisella rahoituksella. Linnan rakenteet ovat valtavan mielenkiintoisia, mutta upeinta on aivan tolkuttoman vaikuttava sijainti vuorenhuipulla Sintran kaupungin yllä. Valokuvat eivät tee oikeutta.
Vuoren huipulle rakennettuun linnaan on vaikea kaivaa kaivoa. Siksi ovelat maurit rakensivat tällaisen maanalaisen säiliön keräämään sadevettä, jotta linnan väellä olisi juotavaa piiritystilanteessakin.
Kyseessä ei ole juhlaliputus minun kunniakseni, tämä on Afonso Henriquesin tunnus 1100-luvulta.
Maurien linnan vieressä, vielä vähän korkeammalla vuorenhuipulla on Penan palatsi. Se ei ole läheskään yhtä vanha, palatsi rakennettiin vasta 1800-luvun puolivälissä kuninkaan kesäasunnoksi. Rakenteissa on tosin jäänteitä aiemmin paikalla sijainneesta luostarista. Arkkitehtuuriltaan se on varsinainen tyylien sekamelska, ja koristeelliset huoneet luovat vaikutelman kuninkaallisen perheen pilvilinnasta - silloin tällöin korkealla sijaitseva palatsi peittyykin pilviin. Kun Portugalin viimeinen kuningas pistettiin viralta vuoden 1910 vallankumouksesta, Penan palatsista tuli museo.
Kuten mainittua, Sintrassa on kolmaskin linna, joka nykyään tunnetaan Kansallisena palatsina, Palácio Nacional de Sintra. Myös se on alkujaan maurien rakennuttama, mutta nykyinen ulkoasu on 1300-1400 -luvuilta, jolloin kuninkaat pitivät sitä asuntonaan. Kansallinen palatsi on Sintran keskustassa. Useimmat varmaan ehtisivät kaikkiin kolmeen linnaan yhden päivän aikana, mutta minä sain Maurien linnassa ja Penan palatsissa kulumaan niin kauan etten ehtinyt Kansallisen palatsin sisäpuolelle ollenkaan. Ihailin sitä vain Maurien linnan muureilta.
Kansallinen palatsi.
Sintrassa on linnojen lisäksi yhtä ja toista muutakin. Ei välttämättä ole huono idea viettää siellä kahta päivää. Matka paikallisjunalla Lissabonista kestää tunnin verran ja maksaa vain pari kolikkoa. Maurien linnalle ja Penan palatsiin pääsee rautatieasemalta bussilla tai taksilla. Käveleminenkin on mahdollista, mutta sitä ei voi suositella kiireisille päiväretkeläisille. Lissabonissa majoittuvan budettimatkailijan kannattaa ottaa mukaan eväät tai ruokailla Lissabonissa. Sintra on erittäin suosittu kohde niin portugalilaisten kuin ulkomaistenkin matkailijoiden keskuudessa, mikä näkyy ravintoloiden ja kahviloiden hintatasossa.
