tiistai 22. syyskuuta 2015

Valtameren rantatie

Tyyni Valtameri tuli näkyviin kukkuloiden takaa lähdettyämme Paso Roblesista.
Paso Roblesista San Franciscoon pääsee joko nopeasti tylsää moottoritietä tai hitaasti Tyynen valtameren rannikon maisematietä pitkin. Meille oli aika selvä juttu kumman valitsimme. Ensin piti ajaa rannikkoa pitkin kulkevalle valtatie numero 1:lle kukkuloiden yli - suomalaisittain tekisi mieli puhua vuorista. Valtameri oli pysäyttävä näky, kun se vihdoin tuli näkyviin huippujen takaa. Olimme kyllä nähneet sen jo matkan alussa San Franciscossa, mutta tuntui että tämä oli todellinen ensikohtaaminen.
Väittävät, että vastarannalla on Japani. En usko, vastarantaa ei ole, on vain Maailman reuna jonka ylitse valtameren vesi ikuisesti valuu.
Heti ensimmäisessä mahdollisessa paikassa piti tietysti pysähtyä rantaan. Olimme viettäneet pari edellistä viikkoa aavikolla, ja vähän päälle 20 celsiusasteen lämpötila tuntui melkein kylmältä, varsinkin kun mereltä puhalsi kova tuuli.

Rentoja norsuhylkeitä San Simeonin rannalla.
Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Hylkeet ainakin ovat. San Simeonin pikkukaupungin liepeillä näimme norsuhylkeitä, jotka voivat painaa jopa yli 2000 kiloa. Eteläamerikkalainen alalaji tosin kasvaa vielä isommaksi. Norsuhylkeet voivat sukeltaa jopa 2 kilometrin syvyyteen, mutta San Simeonin rannalla ne vai ottivat rennosti ja välillä kauhoivat hiekkaa päälleen.

Maisemat tien varressa olivat dramaattisia ja upeita. Kasvillisuus oli yllättävänkin "pohjoismaista", paljon havupuita; oltiin kuitenkin Afrikan pohjoisrannikon korkeudella. Komeimmilla näköalapaikoilla oli ruuhkaa, samoin Big Surin alueen monissa (kalliissa!) ravintoloissa, vaikka oli tiistai eikä amerikkalaisten varsinainen kesälomakausi ollut vielä alkanut.
Yksi monista upeista näköalapaikoista...
...ja toinen.
Monissa opaskirjoissa neuvotaan ajamaan valtatie 1 mieluummin pohjoisesta etelään, kun tiellä on kuulemma vaikeaa ja vaarallista kääntyä vasemmalle ja lähes kaikki tien näköalapaikat ovat sen länsi- eli meren puolella, Me kuitenkin ajoimme etelästä pohjoiseen, enkä osannut kokea asiaa ollenkaan vaikeaksi. Tie on paikoitellen kyllä mutkainen ja epäamerikkalaiseen tyyliin vain kaksikaistainen, ja ajamiseen kannattaa varata aikaa.

Jos on tarkoitus ajaa koko matka San Franciscosta Los Angelesiin tai toisinpäin, kannattaa ehdottomasti yöpyä jossain matkan varrella, eikä kaksikaan yöpymistä välttämättä ole huono idea. Me ajoimme vain kolmisensataa kilometriä Paso Roblesista Santa Cruziin, jossa yövyimme, ja silti jäi väliin monta epäilemättä hienoa paikkaa, kuten Montereyn kaupunki ja sen liepeillä kulkeva, kuulemma näyttävä 17 mailin tie.

Perillä Santa Cruzissa ehdin vielä huvipuistoon - en ollutkaan varmaan kymmeneen vuoteen sellaisessa käynyt. Beach Boardwalk on perustettu jo 1907, ja tunnelma onkin kuin ajalta ennen toista maailmansotaa. Tiistai-iltana siellä sattui olemaan vielä "vanhanajan hinnat", eli kaikki laitteet maksoivat yhden dollarin per ajo. Maksuvälineenä toimii kortti, jolle ladataan rahaa. Asiaa kummemmin ajattelematta latasin kortilleni 5 dollaria, ennen kuin tajusin, että oikeastaan ainoa minua kiinnostava laite oli Giant Dipper - vuoristorata vuodelta 1924. No, hyvin siinä jaksoi viisi kertaa käydä. Puurakenteinen vanhanaikainen vuoristorata muistuttaa Linnanmäen vastaavaa.
Giant Dipper - vuoristorata Santa Cruzissa
Santa Cruz Beach Boardwalk.
Ajoimme Valtameren rantatietä 23.6.2015.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Aavikolla ja viinitarhoissa

En pidä itseäni kummoisenakaan luontokuvaajana, mutta Paso Roblesissa tämä kolibri osui sopivasti linssin eteen.
"Olimme jossain Barstow'n tienoilla, autiomaan laidalla, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.", alkaa Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiklassikko Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Saapuessamme myöhään illalla Arizonasta Colorado-joen yli Kalifornian puolelle, epäilin hetken että joku oli terästänyt illallistani hallusinogeeneilla. Auton ulkolämpömittari nimittäin nousi 102 Fahrenheitiin - 39 Celsiusta - vaikka aurinko oli laskenut jo yli tuntia aikaisemmin. Kurvatessani motellin pihaan ja avatessani oven tajusin, ettei lämpömittarissa ollut vikaa, Kalifornian aavikolla vain on kesäkuussa todella kuuma, yöaikaankin.

Kuumuuden lisäksi toinen silmiinpistävä asia Kalifornian autiomaassa ovat pitkät tavarajunat. Näkyi niitä New Mexicossa ja Arizonassakin. Enimmäkseen ne kai kuljettavat Kiinasta ja muualta Aasiasta tuotua tavaraa Yhdysvaltain länisrannikon satamista eteenpäin. Kovin laadukasta kuvaa en niistä saanut, mutta alla olevan videonpätkän onnistuin eräässä tasoristeyksessa puhelimella ottamaan. Siinäkin veturit ehtivät mennä ennekuin sain kuvauksen käyntiin. Tuo ei ollut läheskään pisin juna jonka näimme, ennemminkin yksi lyhimmistä.
Barstown vanhalla rautatieasemalla on peräti kaksi liikennemuseota, Western America Railroad Museum ja Route 66 Museum. Uskallan suositella niille, jotka yleensä pitävät sellaisista museoista. Kummassakin näkyy, etteivät ylläpitäjät ole ammattilaisia vaan innokkaita harrastajia, eikä resursseja ole liikaa. Jotkut näyttelyjen osat ovat ennemmin avoimia esinevarastoja kuin varsinaisesti suunniteltuja näyttelyitä. Parasta on rautatiemuseon ulkonäyttelyalue ja sen mahtavat dieselveturit. Vielä enemmän olisin siitä nauttinut jos olisi ollut vähemmän kuuma.
Tottakai Route 66-museosta löytyy T-mallin Ford.
Santa Fe -yhtiön FP45 vuodelta 1967.
On ehkä vähän tyhmää valittaa, että aavikolla on kuuma, mutta siellä oli. Jos auton ilmastointi ei olisi toiminut, olisi ollut henki tai ainakin terveys vaarassa. Ulkoilmassa ei voinut oleskella kuin aivan pienen hetken kerrallaan.

Aavikon ja Tyynen valtameren välissä olevien kukkuloiden suojassa sijaitsee Paso Robles, juuri sellainen hyvinvoiva pikkukaupunki kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Paso Roblesin ympärillä, kuten monin paikoin Kaliforniassa, on paljon viinitiloja. Viiniturismi on parin viime vuosikymmenen aikana muodostunut aika isoksi jutuksi siellä. En ole asiantuntija, mutta Paso Roblesin viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi: halpaa se ei ollut.
Paso Roblesissa on myös ihan oikea villin lännen saluuna, Pine Street Saloon, joka toimii vuonna 1857 rakennetussa talossa. Luonnollisesti saluunassa kummittelee.
Koko Kalifornia on jo vuosien ajan kärsinyt ennen kokemattomasta kuivuudesta. Tilanne on niin paha, että osavaltion kuvernööri julisti tammikuussa 2015 hätätilan. Paso Roblesissa ja sen ympäristössä oli helppo uskoa, että tilanne on poikkeuksellinen. En tietenkään tiedä, miltä kukkuloiden pitäisi  kesäkuussa tavallisesti näyttää, mutta jotenkin kuvittelisin että näkyvissä pitäisi olla vihreää, eikä vain kuivan ruskeaa, kuolleen näköistä kasvillisuutta.

Kalifornia on yksi maailman tuottoisimmista viljelyalueista, ja kuivuus luonnollisesti iskee maanviljelijöihin erityisen pahasti. Teiden varsilla näkyikin usein poliitikoille suunnattuja "tehkää jotain" -henkisiä viestejä. En kylläkään täysin ymmärrä, mitä esimerkiksi Kalifornian kuvernööri asialle voi - kenties esittää sadetanssin?

Kalifornian aavikoihin ja Paso Roblesiin tutustuimme 19.-22.6.2015.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.
Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.
Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument
El Morron jyrkkä seinämä.
New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.
Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.
Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.
Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.
3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko
Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.
Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park
Kivettynyttä puuta.
Kivettyneen puun runko.
Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.
Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.
Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.
Maalattu aavikko.
"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.
Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.
Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.
7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015