Whitney Plantation: "Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy mikseivät he pääse sen yli"

Muistomerkki lapsena kuolleille orjille.

Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?

En minäkään, Luojan kiitos.

Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.

Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.

Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.

Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.

Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.

Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.

Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.

"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.

Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.

John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".

Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".

Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.

Kävimme Whitney Plantationilla 24.5.2017.

Tšernobyl - mitä maailmanlopun jälkeen?

Onnettomuus tapahtui Tšernobylin reaktorissa numero 4, joka oli kuvassa näkyvän rakennuksen vasemmassa puoliskossa. Oikeanpuoleinen reaktori numero 3 oli käytössä vuoden 2000 joulukuuhun asti.

Ihminen on kaukana täydellisestä. Ennemmin tai myöhemmin hän tekee virheen kaikissa toimissaan. Pienimpiä virheitä ei ehkä edes huomata, isompienkin seuraukset voidaan usein korjata, mutta jotkut virheet johtavat suuriin katastrofeihin.

Yksi ihmiskunnan historian pahimmista virheistä tapahtui kolmekymmentä vuotta ennen tämän kirjoittamista Tšernobylin ydinvoimalassa silloisessa Neuvostoliitossa, nykyään Ukrainan pohjoisosassa aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Oikeastaan kyseessä oli useiden virheiden sarja, niin kuin todella isoissa onnettomuuksissa yleensä on. Lyhyt ja maallikolle ymmärrettävä selostus siitä, mitä oikein tapahtui, löytyy vaikkapa täältä. Wikipediassa on laajempi selvitys, ja Suomen kuvalehdessä mielenkiintoinen kuvaus Neuvostoliiton todellisuudesta onnettomuuden aikaan.

Olin onnettomuuden tapahtuessa lapsi, mutta muistan sen hyvin. Parhaiten mieleeni on jääänyt hermostunut epätietoisuus. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka vaarallista se on? Kuolemmeko, jos olemme ulkona sateella? Voimmeko enää koskaan syödä metsämarjoja? Joudummeko muuttamaan pois kotoamme? Lopulta Tšernobyl ei vaikuttanut minun tai muidenkaan suomalaisten elämään käytännössä lainkaan. Huonommin kävi niille lähes 150 000 ukrainalaiselle ja valkovenäläiselle, jotka joutuivat jättämään kotinsa ydinvoimala-alueen lähellä. Suoraan onnettomuudesta aiheutuneita kuolemantapauksia on tilastoitu "vain" 41, mutta terveyshaittoja, ympäristötuhoja ja taloudellisia menetyksiä tuskin koskaan pystytään tarkoin laskemaan.

Onnettomuudessa kuolleiden palomiesten muistomerkki.

Nykyään Tšernobyliin järjestetään turistimatkoja. Kävin siellä vuonna 2011, muutama kuukausi onnettomuuden 25-vuotispäivän jälkeen. Ydinvoimalan ympärillä olevilla suoja-alueilla saa liikkua vain Ukrainan valtion viranomaisten luvalla. Niinpä sinne pääsee vain ryhmäretkillä, joita järjestävät monet Kiovassa toimivat matkanjärjestäjät. Hinta näytti olevan kaikilla matkatoimistoilla tarkalleen sama, mikä tietysti herättää hieman kysymyksiä. Itse käytin Solo East Travelin palveluita, joissa ei ollut valittamista. Etukäteen ei tarvinnut kovin monimutkaisia järjestelyjä tehdä: ilmoitin varauksen yhteydessä henkilötietoni ja passin numeron sähköpostitse, ja heti Kiovaan saavuttuani retkeä edeltävänä päivänä kävin maksamassa varausmaksun toimistolla.

Tšernobylin matkaa suunnittelevan kannattaa ottaa huomioon, että Ukrainan valtio on ajoittain kieltänyt turistimatkat alueelle lyhyellä varoitusajalla ja yllättäen. Minunkin matkani toteutuminen oli tästä syystä epävarma ihan viime hetkiin asti. Ukrainan ja Venäjjän välinen sotatilanne vaikuttaa tietenkin kaikkeen Ukrainassa ja asiat voivat siksi muuttua nopeasti ja ennakoimatta. Kiovan ja Tšernobylin seuduilla ei ole käyty sotaa. Konfliktin polttopisteet ovat satojen kilometrien päässä Krimillä ja Itä-Ukrainassa, eikä muualla Ukrainassa liikkuville matkustajille ole aiheutunut vaaraa sodan vuoksi.

Varoituskyltit rajoitetun alueen rajalla.

Ryhmäni bussi lähti Kiovan keskustasta aamulla, ja illaksi ehdittiin takaisin. Itse ydinvoimalan ympärillä on kaksi suoja-aluetta, pienempi sulkualue ja sen ympärillä rajoitettu alue. Kummankin portilla katsotaan passit, ja pois lähtiessä vielä käydään säteilymittarissa. Sulkualueella myös tavattiin opas, joka otti ryhmän hoitoonsa. Alueella ei saa liikkua omin päin ilman opasta, ja bussista poistuttaessa oli pysyteltävä ryhmässä. Oppaamme ei ollut matkatoimiston työntekijtä, vaan Ukrainan valtion palveluksessa. Meidän ryhmällemme osunut opas oli erinomainen, hän vastasi ystävällisesti moniin kysymyksiimme ja kertoi ymmärrettävästi ja seikkaperäisesti onnettomuuden tapahtumahistoriasta ja seurauksista.

Sulkualueellakaan säteily ei pääosin ole kuin vähän voimakkaampaa normaaliin ns. taustasäteilyyn verrattuna. Kuulemma lentomatkalla Atlantin yli saa suuremman radioaktiivisen annoksen kuin päiväretkellä Tšernobylissa. Minunkin oli kuitenkin allekirjoitettava paperi, jossa luovuin oikeudesta hakea korvausta Ukrainan valtiolta mikäli terveydentilassani tapahtuisi muutoksia Tšernobylissa käynnin seurauksena.

Lyhyt johdatus Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen.

Alueen asukkaiden evakuoinnissa viivyteltiin, mutta kun siihen vihdoin ryhdyttiin se toteutettiin nopeasti. Tästä päiväkodista lapset haettiin kuulemma kesken päiväunien..

Päiväkodin pihaan jääneitä leluja.

Onnettomuuden laskeumaa on  sitoutunut esimerkiksi alueella kasvavan metsän puihin. Suuri metsäpalo Tšernobylissa onkin yksi pelätyimmistä riskitekijöistä, sillä palavista puista laskeuma voisi vapautua jälleen ilmakehään ja kulkeutua tuulen mukana ties minne.

Minulle vaikuttavinta oli tutustuminen hylättyyn Pripjatin kaupunkiin, etenkin sen kouluun: olinhan onnettomuuden tapahtuessa itse alakoululainen. Vaikka neuvostoliittolainen opetuskuvasto poikkeaakin aika paljon suomalaisesta, tuntui paikka suorastaan häiritsevän tutulta. Oli helppo ymmärtää, että oma kouluni olisi näyttänyt aika samanlaiselta jos se olisi hylätty 25 vuodeksi. Väkisinkin tuli ajatelleeksi, että koko maailma voi olla tällainen jonain päivänä, kun ihmiskunta on tuhonnut itsensä.

Luonto on valtaamassa sulkualuetta takaisin. Pripjatin kaupunki muuttuu hiljalleen luonnontilaiseksi metsäksi, ja juurtuvat puut hajottavat betonin vähitellen. Ajatus tuntuu samalla kertaa sekä kammottavalta että lohdulliselta.

Pripjatin hienoin hotelli.

Pripjatin koulun luokkahuone.

Metsä on vallannut koulun sisäpihan.

Pripjatin uimahallissa.

Pripjatin torille pysyvästi jäänyt kiertävä tivoli.

Sähköautoradalla kasvaa sammalta.

Tšernobyliin kannattaa ottaa pusikko-olosuhteisiin sopivat, mielellään pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet sekä päähine, vaikka Ukrainan kesässä tuleekin ne päällä kuuma. Lisäksi tarvitaan runsaasti juomavettä ja valokuvausvälineet. Muuta onkin sitten turha mukana raahata. Lounas sisältyi retken hintaan, ja ydinvoimala-alueen työmaaruokalan tarjonta olikin varsin maukasta.

Onko ylipäätään oikein matkustaa Tšernobylin kaltaisille katastrofien tapahtumapaikoille? Eikö ole väärin, että matkanjärjestäjä tai vastaava tekee rahaa onnettomuudella, joka vei hengen tai kodin vielä useammalta? Eikö ole kyseenalaista hakea tällaisia elämyksiä? Menitkö Tšernobyliin osoittaaksesi kuinka kova jätkä olet? Nämä ovat pohdinnan arvoisia kysymyksiä. Ymmärrän hyvin, jos joku haluaa eettisistä syistä pysyä poissa Tšernobylista tai muilta katastrofipaikoilta, tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaisilta keskitysleireiltä.  Kun tällaisissa paikoissa käy, on hyvä miettiä omia motiivejaan.

Olen sitä mieltä, että Tšernobyliin voi hyvällä omallatunnolla matkustaa, mutta ei oman egon kohottamiseksi tai siksi että voi jälkikäteen kerskailla "kovuudellaan" ja "rohkeudellaan", vaan oman ymmärryksen lisäämiseksi ja myös kärsineiden kunnioittamiseksi. Asiaa auttaa, jos tutustuu asioihin etukäteen, Tšernobylin tapauksessa onnettomuuden historiaan ja vaikutuksiin. Matkanjärjestäjät epäilemättä tekevät Tšernobylin retkillä voittoa, mikä kieltämättä herättää moraalisia kysymyksiä. En tietenkään tarkoin tiedä, kenelle mikäkin osa Solo East Travelille maksamastani 160 dollarista päätyi. Kuten edellä mainitsin, kohdalleni osunut opas oli erittäin hyvä. Hän auttoi yritystämme ymmärtää onettomuuden tapahtumia, vaikutuksia ja merkityksiä.

Niille, jotka eivät Tšernobylin alueella halua tai voi käydä, suosittelen vierailua Kiovassa olevaan Tšernobylin onnettomuuden museoon. Näyttely on informatiivinen, joskin osittain aika hämmentävä.

Alle 25 kilometrin päässä kotoani sijaitsee ydinvoimala. En panisi pahakseni jos käynti Tšernobylissa kuuluisi kaikkien siellä työskentelevien koulutukseen.

Kävin Tšernobylissa heinäkuun lopulla 2011.

Alcatraz

Alcatrazin saari kuvattuna yhteysaluksen kannelta.

Useimmat varmaan tuntevat Alcatrazin saaren surullisen kuuluisana Yhdysvaltain liittovaltion vankilana. Se on kuitenkin ollut paljon muutakin. Nykyään se on kansallispuisto ja erittäin suosittu turistikohde. Se on ollut myös rannikkotykistölinnake sekä sotilasvankila, ja vuosina 1969-1971 saarta pitivät hallussaan intiaaniaktivistit. Tarkempaa tietoa löytyy englanninkielisestä Wikipediasta.

Intiaaniaktivistien tekemiä kirjoituksia näkyy mm. vesitornissa.

Alcatraz on edelleen Yhdysvaltain liittovaltion omaisuutta, ja siitä huolehtii National Park Service (NPS). Kävimme useissa kansallispuistoissa  ja muissa NPS:n hallinnoimissa kohteissa. Ne on poikkeuksetta hoidettu erinomaisesti. Alcatrazissa osallistuimme puistonvartijan (Park Ranger) vetämälle opaskierrokselle, jossa keskityttiin aikaan ennen kuin saaresta tuli liittovaltion vankila vuonna 1934. Opastus oli hyvin informatiivinen, eikä kaunistellut synkkää historiaa. Mainituksi tulivat muun muassa Hopi-intiaanit, jotka 1800-luvun lopulla joutuivat sotavankeina Alcatraziin kieltäydyttyään lähettämästä 6-vuotiaita lapsiaan liittovaltion sisäoppilaitoksiin kymmenien kilometrien päähän kotoaan.

Alcatrazissa on yllättävän paljon kauniita kukkaistutuksia.

Vankilan päärakennukseen tutustutaan ääniopaslaitteen avulla. Tämäkin opastus on loistavasti toteutettu. Nauhalta kuullaan niin vankien, vartijoiden kuin vartijoiden perheenjäsentenkin omakohtaisia kertomuksia siitä, millaista Alcatrazissa oli. Olot olivat kiistatta ankeat, mutta eivät ainakaan huonommat kuin vaikkapa suomalaisissa vankiloissa samaan aikaan. Jokaisessa sellissä oli muun muassa viemäröity WC-istuin, Suomessa suuri osa vangeista käytti vielä 1960-luvulla tähän tarkoitukseen ämpäriä. Vankilan sääntöihin mukautuneet vangit saivat myös mahdollisuuksia esimerkiksi lehtien tilaamiseen ja opiskeluun. Myös ruoka oli vankien kertoman mukaan kelvollista, toisinaan suorastaan hyvää.

Alcatrazin selli.

Selliosaston käytävä, sellejä on kolmessa kerroksessa.

Alcatraz sijaitsee hyvin lähellä San Franciscon keskustaa, ja esimerkiksi uudenvuodenpäivänä ja Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä juhlinnan äänet saattoivat kuulua kaupungista selleihin asti. Voi vain kuvitella kuinka katkeralta se on vangeista tuntunut. Alcatrazista ei liittovaltion vankilan aikana (1934-1963) onnistunut kukaan pakenemaan elävänä. Kolme vankia tosin pääsi ulos vankilasta ja pois saarelta. He yrittivät uida vapauteen, mutta yhtäkään heistä ei ole nähty enää koskaan. Yksi ääniopastuksella puhuneista vangeista kertoi uskovansa, että he pääsivät pakoon ja menivät Etelä-Amerikkaan. Kaikki muut olettavat karkulaisten hukkuneen.

Alcatrazissa vieralevien on syytä varata liput ajoissa, sen voi tehdä täällä. Sesonkiaikana liput kuulemma myydään loppuun viikkokausia etukäteen, ja jo kesäkuun alussa liput oli myyty useammaksi päiväksi. Saarella kannattaa varoa kakkaavia lokkeja.

Viimeisen vangin näkemys.

Vierailimme Alcatrazissa 6.6.2015.

Manzanar

Yksi vartiotorni on pystyssä, sekin uudisrakennus vuodelta 2005.

Kalifornian aavikko Sierra Nevadan länsipuolella voi kesällä olla painajaismainen. Varjolämpötila on helposti 40 celsiusasteen luokkaa - mutta mistä ihmeestä löytäisi sen varjon, kun hiekassa kasvaa vain polvenkorkuista puskaa? Meillä onneksi oli ilmastoitu vuokra-auto ja runsaasti juomavettä. Keskellä aavikkoa, Lone Pinen ja Independencen pikkukaupunkien välissä, lähellä Death Valleyn kansallispuistoa on kenties koko aavikon pahin paikka: Manzanar.

Toisen maailmansodan aikana Kalifornian rannikolta, pääasiassa Los Angelesista, siirrettiin yli 10000 japanilais-amerikkalaista "Manzanarin sota-ajan uudelleensijoituskeskukseen" pienelle neliönmuotoiselle alueelle keskelle aavikkoa, piikkilangan taakse ahtaisiin parakkeihin. Kaikkiaan Yhdysvalloissa siirrettiin yli 100000 japanilaissukuista asukasta Manzanarin kaltaisille leireille. Enemmistö heistä oli Yhdysvaltain kansalaisia. Yhtäkään heistä ei koskaan syytetty yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Tuhannet nuoret japanilaisamerikkalaiset miehet taistelivat Yhdysvaltain armeijassa samalla kun heidän perhettään pidettiin vankina epäinhimillisillä leireillä armottoman auringon alla. Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy alkajaisiksi vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta.

Näyttelyrakennus, alun perin Manzanarissa toimineen koulun auditorio. Etualalla paloauto 1940-luvulta.

Vuonna 1992 Manzanarista tehtiin niin sanottu National Historic Site, Yhdysvaltain liittovaltion ylläpitämä museoitu alue. Sitä hallinnoi National Park Service, joka on tehnyt täälläkin erinomaista työtä. Alueen ainoassa leiriajalta säilyneessä rakennuksessa on informatiivinen ja tunteisiin vetoava, silti kiihkoton, näyttely. Itselleni jäi erityisesti mieleen eräs esimnerkki siitä, kuinka aikuiset pilaavat maailman. Läheisen Owens Valleyn koulun "valkoiset" oppilaat olisivat halunneet pelata koripallo-ottelun Manzanarin koulun japanilais-amerikkalaista joukkuetta vastaan. Owens Valleyn koulun johtokunta kuitenkin esti tämän, huolimatta vetoomuksesta, jonka allekirjoittivat kaikki molempien koulujen oppilaat!

Manzanarin baseball-kentän kotipesä, n. 1943. Näen aikamoista ironiaa siinä, että Manzanarin asukkaat pelasivat innokkaasti urheilulajeista kaikkein amerikkalaisinta.

Lienee tarpeellista korostaa, vähättelemättä Manzanariin suljettujen kärsimyksiä, että kyseessä ei ollut samanlainen keskitysleiri kuin ne, joille esimerkiksi Saksassa ja Neuvostoliitossa samoihin aikoihin sijoitettiin vääränlaisina ihmisinä pidettyjä. Manzanarissa ketään ei tapettu, ruumiillinen väkivalta oli harvinaista ja asukkaiden ravitsemuksesta ja terveydenhoidosta huolehdittiin edes jonkinlaisella minimitasolla.

Minun sukupolvelleni japanilaisamerikkalaisten pakkosiirtojen tarina saattaa olla tuttu ensimmäisestä Karate Kid -elokuvasta. Itse muistan hyvin yhden elokuvan voimakkaimmista kohtauksista, jossa herra Miyagi juovuspäissään muistelee Manzanarissa synnytyksen komplikaatioihin kuollutta vaimoaan. Herra Miyagia näytellyt Pat Morita - Kalifornian Isletonissa vuonna 1932 syntynyt Yhdysvaltain kansalainen - oli itse lapsena siirtoleirillä, ei kuitenkaan Manzanarissa vaan Arizonan Gila Riverissä. Alla paras löytämäni YouTube -video kyseisestä kohtauksesta (alkaa ajassa 2:48).

Manzanarissa käynnistä tuskin jää hyvä mieli. Tunnelman nostattamiseen suosittelen poikkeamista Lone Pinessa kymmenkunta mailia Manzanarista etelään. Main Streetin ja Mountain View Streetin kulmassa on mainio meksikolaisravintola Bonanza.

Manzanarissa kävimme 11.6.2015.