Merihistoriaa San Franciscossa

Balclutha, Skotlannissa vuonna 1887 rakennettu fregatti.

San Francisco oli pitkään Yhdysvaltain länsirannikon tärkein satamakaupunki. Ei siis ihme, että kaupungissa on monia mielenkiintoisia museolaivoja. Jos on asiasta yhtä kiinnostunut kuin minä, voi niissä viettää hyvinkin kokonaisen viikon päivän.

Fisherman's Wharfin turistialueella on San Francisco Maritime National Historical Park, yksi monista National Park Servicen ylläpitämistä upeista kohteista. "Historiapuistoon" kuuluu useita laivoja, joista moniin pääsee myös käymään. Fregatti Balclutha purjehti rahtiliikenteessä vuosina 1887-1930, ja ehti olla monessa mukana. Se muun muassa oli viimeinen laiva joka purjehti itsenäisen Havaijin kuningaskunnan lipun alla. Lastiruumassa on hyvin toteutettu näyttely, jossa keskitytään erilaisiin rahteihin joita Balclutha on kuljettanut. Koko laiva on yleisölle avoin, joskin mastoihin kiipeäminen on kielletty. Kapteeninsalongissa, keittiössä ja kajuutoissa voi eläytyä miehistön kokemuksiin kuukausia kestäneillä valtamerimatkoilla.

Balcluthan kapteeninsalonki.

Miehistökajuutta keulakannen alla, parinkymmenen merimiehen koti. Ankkurivinssi keskellä majoitustilaa tuskin paransi viihtyisyyttä. Kuva on otettu kalansilmäobjektiivilla.

Balcluthan keulakuva.

Lautta Eureka on aivan toisenlainen, mutta myös hyvin mielenkiintoinen museolaiva. Se on Balcluthan aikalainen, rakennettu vuonna 1890, ja melkein yhtä iso kuin valtamerilaiva. Alun perin se kuljetti junia Golden Gaten salmen yli San Franciscosta Sausaliton kaupunkiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen se muutettiin matkustaja- ja autolautaksi. Kun Golden Gate- ja Bay Bridge -sillat rakennettiin 1930-luvulla, jäivät San Franciscon lahden lukuisat lautat vähitellen työttömiksi. Eureka kuitenkin liikennöi aina vuoteen 1957 asti.

Sisäänkäynti Eurekaan.

Eurekan autokansi.

Matkustajakansi. Eurekassa oli myös täysiä aterioita tarjoava ravintola, vaikka matka Sausalitosta San Franciscoon kesti vain puolisen tuntia.

Eureka oli teknisesti varsin vanhanaikainen jo valmistuessaan. Potkurit olivat jo pääosin korvanneet siipirattaat, ja sen yksisylinterinen höyrykone edustaa jo 1700-luvulla kehitettyä tekniikkaa. Yksinkertainen ja luotettava koneisto oli kuitenkin käyttökelpoista jatkuvasti lyhyitä matkoja tekevässä lautassa. Tärkeää oli pitää huoltamiseen kuluva aika lyhyenä ja kustannukset matalina.

Eurekan höyrykone, kuvattu kalansilmäobjektiivilla.

Koneen toimintaperiaate.

Historiapuiston kokoelmiin kuuluu muitakin aluksia, muun muassa tämä siipiratashinaaja.

Puistoon kuuluva museo oli remontissa, mutta aulaan pääsi katsomaan pienoismalleja. Tämä kuvaa San Franciscon satama-aluetta vuoden 1849 kultaryntäyksen aikana. Purjelaiva Niantic on saapunut Yhdysvaltain itärannikolta Kap Hornin ympäri purjehdittuaan. Paluumatkan sijasta omistaja päätti muuttaa sen kaupaksi ja kapakaksi - näillä aloilla sai tuolloin kerättyä suuremmat tuotot kuin laivanvarustajana.

Toisessa pienoismallissa oli miehistö komennettu mastoihin.

Vähän matkan päässä on toisen maailmansodan aikainen Liberty -luokan rahtilaiva Jeremiah O'Brien. Se ei kuulu historiapuistoon vaan on yksityisen yhdistyksen ylläpitämä. Alus on purjehduskelpoisessa kunnossa, ja myös purjehtii silloin tällöin. Lastiruuman näyttely kertoo sotatarvikekuljetuksiin rakennetuista Liberty -rahtilaivoista. Vuosina 1941-1945 niitä valmistui kaikkiaan 2710.

Liberty-luokan rahtilaiva Jeremiah O'Brien.

Sähkötyshytti.

Perämiehen hytti. Radiolaitteet eivät alun perin kuuluneet sen kalustoon vaan liittyvät aluksen nykyiseen käyttöön.

Jeremiah O'Brienin toimintakuntoinen pääkone.

Konehuoneen pelastustikkaat. Haluaisitko sinä kiivetä näitä pitkin pakoon palavasta konehuoneesta, kun laiva on saanut osuman torpedosta?

Jeremiah O'Brienin vieressä on toinen toisen maailmansodan aikainen alus, sukellusvene Pampanito, joka jäi meltä väliin aikataulusyistä.

Fisherman's Wharf on San Franciscon "turistipyydys", enkä museolaivoja lukuun ottamatta viihtynyt siellä ollenkaan muovisten teemaravintoloiden ja ylihintaisten krääsäkauppojen keskellä. Laivojen lisäksi sinne menemiseen on kyllä toinenkin syy: laiturin 39 merileijonayhdyskunta. Kerrassan vekkuleita otuksia, mutta pahanhajuisia.

Välillä pitää isotella turisteille...

...mutta muuten voi ottaa rennosti.

Laivoissa kävimme 5.6. ja 28.6.2015

San Francisco raiteillaan

Kaapelivaunut ovat yksi San Franciscon symboleista.

Yhdysvallat on yksityisautojen luvattu maa, eikä julkinen liikenne aina toimi siellä kovin hyvin. Jotkut suurkaupungit, kuten New York ja San Francisco, ovat poikkeus tästä. San Franciscon sinänsä hyvin toimiva systeemi on tosin aika monimutkainen useine operaattoreineen. Melkein kaikissa kulkuvälineissä voi onneksi maksaa samalla kortilla, Clipperillä. Nykyaikaisten bussien, raitiovaunujen ja BART-metron lisäksi voi kaupungissa voi liikkua myös 1900-luvun alkupuoliskon tyyliin.

Kaapelivaunu saapuu Market Streetin päätepysäkille.

Kaupungin kuuluisin liikenneväline lienee kaapelivaunu, Cable Car. Ne ovat siitä erikoisia, ettei itse vaunuissa ole moottoria lainkaan, vaan ne liikkuvat maan alla kulkevan kaapelilinjan avulla. Kaapeli on jatkuvassa liikkeessä, ja pysäkiltä lähdettäessä vaunun kuljettaja ottaa siitä vaunun tarttumavivulla kiinni. Pysähdyttäessä hän irrottaa vaunun kaapelista ja jarruttaa pysähdyksiin.

Nykyaikaisempiin kulkuvälineisiin verrattuna kaapelivaunun kyyti on, kuten odottaa sopii, nykivää ja epämukavaa - ja kallista, koska vaunut ovat erityisesti turistien suosiossa. Kokeilemisen arvoista se silti on, kuljettajan toimintaa on mielenkiintoista seurata. Kaapelivaunulla pääsee näppärästi myös kaapelivaunumuseoon. Se sijaitsee käytössä olevalla voima-asemalla, ja siellä pääsee siis seuraamaan kaapelinkuljetuslaitteistoa toiminnassa (katso video alla).

Kaapelivaunumuseossa on tietysti vanhoja kaapelivaunuja.

Raitiovaunulinja F on muuten ihan tavallinen San Franciscon kaupunkilinja, mutta sillä liikennöidään vain vanhalla kalustolla. Useimmat vaunut on maalattu eri puolilla Yhdysvaltoja toimineiden kaupunkiliikennelaitosten väreihin, mutta linjalla voi nähdä myös esimerkiksi Mexico Cityn tai Milanon tunnuksia kantavaa kalustoa. Panin merkille, että Alabaman osavaltion Birminghamin väreihin maalatuista vaunuista on jätetty eräs alkuperäinen yksityiskohta pois, nimittäin merkinnät jotka erottivat "valkoisille" ja "värillisille" varatut osastot toisistaan.

Iästään huolimatta F-linjan vaunut ovat ihan yhtä mukavia kuin nykyaikaiset vaunut, elleivät mukavampia. Hinta on sama kuin muillakin San Franciscon kaupungin liikennelaitoksen (MUNI) bussi-, metro- ja raitiovaunulinjoilla.

Tämä F-linjan PCC-vaunu on maalattu Los Angelesin väreihin.

San Franciscon raiteilla matkustimme kesäkuussa 2015.

Tosi, tosi isoja puita - Muir Woods

Mammuttipetäjien varjossa.

Here I was born, and there I died. It was only a moment to you. You took no notice." - Alfred Hitchcockin Vertigo, 1958.

Suomessa, kuten tiedetään, on paljon metsää. Niinpä sitä voisi ihmetellä, miksi täytyy Kaliforniassa asti mennä katsomaan puita. Amerikassa, kuten tiedetään, kaikki on suurempaa. Myös puut. Kaliforniassa kasvaa sekä maailman korkein puulaji, punapuu, että tilavuudella mitaten suurin, mammuttipetäjä. Ne ovat maailman suurimpia elollisia asioita ja kaikkein vanhimpien joukossa. Vanhin elävä mammuttipetäjä on noin 3200 vuoden ikäinen.

Kaikkein korkeimmat ja suurimmat puut ovat muualla, mutta kyllä Muir Woodsissakin tosi isoja näkee.

On ne korkeita.

San Franciscosta käsin lähin paikka, jossa valtavia puita voi käydä katsomassa, on Muir Woods National monument, jälleen yksi National Park Servicen erinomaisesti hoitamista kohteista. Vaikka ei olisikaan Suuri Eränkävijä, on Muir Woods helppo vierailukohde, metsään on tehty hyvät opastetut kävelyreitit ja infotaulut.

"Isona minusta tulee satametrinen mammuttipetäjä".

Ainoa ongelma on sama kuin monessa muussakin Yhdysvaltain kansallispuistossa: paikka on vähän liiankin suosittu, polut ruuhkautuvat, ja amerikkalaisista lähtee ajoittain tarpeettoman paljon ääntä. Muir Woodsissa oli jopa isoja kylttejä, joissa kävijöitä kehotettiin hiljaisuuteen, valitettavasti turhaan. Vaikka kävimme metsässä maanantaina, ruuhkat olivat kaameat, parkkipaikat aivan täynnä ja paljon autoja pysäköity hengenvaarallisesti kapean vuoristotien varrelle. Sanoisin, että vierailua ei kannata ajoittaa viikonlopulle, jos ollenkaan voi välttää. Jättiläispuita pääsee näkemään monissa muissakin paikoissa Yhdysvaltain länsirannikolla ja Sierra Nevadan vuoristossa, esimerkiksi Yosemiten kansallispuiston Wavonassa.

Tunnelma metsässä on kaikesta huolimatta rauhallinen.

Yhdysvalloissa julkisen liikenteen käyttö on usein aika vaivalloista. Matka San Franciscosta Muir Woodsiin ei ole erityisen hankala, mutta se on hidas, kaupungin keskustasta voi mennä reilusti yli kaksi tuntia ja bussia vaihtaessa saa varautua odotteluun. Ensin ajetaan kaupungin keskustasta Golden Gaten toiselle puolelle Sausalitoon tai Marin Cityyn esimerkiksi bussilla numero 70. Sausalitoon pääsen myös lautalla. Sitten jatketaan pikkubussilla 66 tai 66F (liikennöi vain lomasesongin aikana, aikataulut) perille Muir Woodsiin. Maksaminen sentään onnistuu samalla Clipper Cardilla joka kulkuvälineessä.

San Franciscossa voi bussia odotellessa bongata vaikka vanhan kunnon hippibussivolkkarin.

Sausalitossa voi pysähtyä esim. kahville, jäätelölle tai syömään, tarjontaa riittää, hintataso ei ole edullinen mutta pikkukaupungin tunnelma on rento ja miellyttävä. Meitä urheilullisemmat voivat vaikka vuokrata polkuypyörän San Franciscosta, matka on pitkä ja mäkinen mutta maisemiltaan upea.

Jättiläispuita kävimme katsomassa 30.6.2015

Oakland Museum of California - paras paikka viettää perjantai-iltaa San Franciscon lahden alueella

Tanssiminen on sallittua, jopa suotavaa.

Oakland Museum of California, tuttavallisesti OMCA, on yksi miellyttävimmistä museoista joissa olen käynyt. Jos yleensä viihdyt museoissa, käy siellä. Jos yleensä et viihdy museoissa, käy silti. Jos voit, käy siellä perjantai-iltana. Silloin siellä nimittäin saa pääsyliput puoleen hintaan (alle 18-vuotiaat ilmaiseksi), tarjolla on elävää musiikkia sisäpihalla, katuruokaa ruokakärryistä, paikallisten pientuottajien laadukkaita oluita ja viinejä sekä opastettuja kierroksia näyttelyihin. Ei ihme, että paikalla oli paljon väkeä vauvasta vaariin, ja kaikilla tuntui olevan rento, hyvä meininki.

Koska jostain pitää aina valittaa, valitetaan siitä että ruokakärryihin oli aika pitkät jonot.

Jos et kuitenkaan osu perjantai-iltana Oaklandiin, kannattaa museoon silti mennä. Perusnäyttely on hienosti toteutettu, laaja mutta pysyy käsissä. Näyttelyssä on hienosti tavoitettu "pienten ihmisten" omia tarinoita, Esimerkiksi Kalifornian intiaanikansojen ja 1960-70 -lukujen yhteiskunnallisen murroskauden osastot oli toteutettu yhteistyössä paikallisten asukkaiden kanssa, siten että esillä oli henkilökohtaisia, yleensä aika arkipäiväisiä esineitä ja niihin liittyviä tavallisten ihmisten tarinoita, joko videolla tai lyhyinä teksteinä. Museossa on myös luonnontieteellinen osasto ja vaihtelevia teemanäyttelyitä.

Intiaanikansat kertovat OMCA:ssa tarinansa itse.

Paikallisia muistoja 1960-luvusta. Oaklandilaiset näyttävät muistavan sen synkkänä ja väkivaltaisena aikana.

Ronald Reaganin vaalijuliste, jolla hän pyrki republikaanien presidenttiehdokkaaksi 1968. Sillä kertaa hän hävisi.

Suuren laman aikaan 1920- ja 30-lukujen alussa monet Yhdysvaltain keskilännen asukkaat etsivät parempaa elämää Kaliforniasta. Usein he saapuivat tällaisilla ylilastatuilla T-mallin Fordeilla.

Kaliforniassa on keksitty monia asioita, muun muassa kannettava tietokone.

OMCA ei väistä vaikeiden ajankohtaisten asioiden käsittelyä.

Kävimme OMCA:ssa perjantai-iltana 26.6.2015

Road Trip: miten me sen teimme

Uskollinen kulkuneuvomme, korealaisen insinööritaidon huippusaavutus Hyundai Elantra.

Neljätuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Seitsemän kansallispuistoa. Viisi osavaltiota. Kolme kanjonia. Kaksi viikkoa. Yksi valtameri. Automatkailu Yhdysvalloissa on parhaimmillaan upea elämys, ja moniin paikkoihin on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä ilman autoa.

Minulta on kyselty jonkin verran roadtrip-tyyppiseen automatkailuun liittyviä asioita, ja itsellänikin oli ennen matkaa paljon siihen liittyvää selvitettävää ja mietittävää - jopa asioita, jotka hiukan jännittivät. Lopulta kaikki sujui hyvin, useinmiten erinomaisesti. Tässä kerron, miten me järjestimme oman road tripimme. En väitä, että kaikki ratkaisumme olivat parhaita mahdollisia, mutta näillä eväillä järjestettiin erittäin onnistunut reissu.

Tämä kirjoitus liittyy automatkaan, jonka teimme Yhdysvalloissa Kalifornian, Nevadan, Arizonan, Utahin ja New Mexicon osavaltioissa kesäkuussa 2015. Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä on isoja eroja mm. lainsäädännössä ja hintatasossa. Kustannustasoon vaikuttaa merkittävästi myös dollarin kurssi euroon nähden, ja se voi vaihdella nopeastikin. Matkamme aikana eurolla sai noin 1,1 dollaria. Vaikkapa vuotta aiemmin olisi saanut noin 1,3 - merkittävä ero.

Auton vuokraus
Auton vuokraaminen Yhdysvalloissa on hyvin edullista esim. Suomeen verrattuna. Olimme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saimme matkamme ajankohdan varmistettua todella hyvissä ajoin. Tämä jätti runsaasti aikaa selvittelyille, ja hyvissä ajoin varaamalla usein myös voi säästää rahaa. Auton varasimme Budgetin kautta ja 2 viikon vuokrauksen hinnaksi tuli 300,82€, kun se varattiin ja maksettiin kuukausikaupalla etukäteen.

Vuokrafirman valintaperusteena oli edullinen hintataso. Olimme miettineet myös pienen asuntoauton vuokraamista esim. Escapelta tai Jucylta, mutta tulimme siihen tulokseen että henkilöauton vuokraaminen ja halvoissa motelleissa yöpyminen tulee suunnilleen saman hintaiseksi ja on luultavasti miellyttävämpää.

Budgetin ehdoilla myös onnistui ilman lisämaksua auton palauttaminen eri paikkaan kuin mistä se oli noudettu, kunhan molemmat paikat olivat Kaliforniassa. Ymmärtääkseni näin on monilla muillakin firmoilla. Noutopaikaksi meille valikoitui Mercedin pikkukaupungin lentokenttä, sillä pääsimme sinne helposti bussilla Yosemiten kansallispuistosta. Palautimme automme San Franciscon lentokentälle, sillä jäimme vielä viikoksi San Franciscon alueelle ennen kotiin paluuta. Kun tulimme kaupunkiin etelästä päin, oli lentokenttä helpommin saavutettava kuin keskikaupungilla sijainneet vuokraamon toimipisteet.

Useimmat vuokraamot perivät alle 25-vuotiailta nuorten kuljettajien lisämaksuja, mutta me keski-ikäiset vältyimme sellaisilta. Kaliforniassa on laki, jonka mukaan vuokraajan puoliso saa myös toimia kuljettajana eikä häneltä voi periä lisäkuljettajan maksua, joka muuten voisi olla huomattava. Me hyödyimme tästä, eikä vihkitodistusta vuokraamossa kysytty. Eri yhtiöt voivat tarjota hyvin erilaisia sopimuksia, mutta yleensä henkilöauton vuokraan sisältyy vapaat ajokilometrit, eikä rajoituksia esimerkiksi eri osavaltioissa liikkumisen suhteen tavallisesti ole. Budgetin autoilla olisi saanut ajaa Kanadaan, mutta Meksiko oli ehdottomasti kielletty. Joka tapauksessa sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti.

Kalifornian aavikolla: suoraa, hyväkuntoista tietä, helppo ja mukava ajaa.

Itse vuokraus Mercedin lentokentällä sujui muuten hyvin, mutta virkailijalla ja Budgetin tietokonejärjestelmällä oli jotain keskinäisiä ongelmia. Aikaa meni vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se nyt oli pikkujuttu. Palauttaminen San Franciscossa sujui erittäinkin tehokkaasti ja nopeasti. Suomessa myönnetty EU-mallinen ajokortti kelpasi Budgetille, eikä kansainvälisen ajokortin hankinnalle näin ollen pitäisi olla tarvetta. Poliisi ei ajokorttejamme missään vaiheessa kysynyt. Vuokrauksen yhteydessä luottokortille tehtiin muistaakseni koko vuokrahintaa vastaava varaus panttimaksuksi. Pari päivää auton palautuksen jälkeen sain rahat takaisin.

Autoksi meille sattui Hyundai Elantra, amerikkalaisittain pikkuauto, suomalaisittain tavallinen keskikokoinen henkilöauto, automaattivaihteistolla niinkuin Yhdysvalloissa käytännöllisesti katsoen aina. Vuokraamon virkailija tarjosi meille isompaa autoa (Nissan Murano) samaan hintaan - tämä on kuulemma yleistä. Ylimääräisiä vakuutuksia ei sen sijaan tyrkytetty, vaikka siitä olen usein kuullut varoitettavan. Valitsimme Hyundain, koska meille kahdelle ja matkatavaroillemme se riitti paremmin kuin hyvin. En keksi autosta mitään valittamista, pieni kulutus, mukavat penkit, helppo ajettava ja tehokas ilmastointi, joka onkin kesällä Yhdysvaltain lounaisosissa kirjaimellisesti elintärkeä asia.

Ajaminen
Reittimme 2 viikon aikana oli, auton nouto- ja palautus- sekä yöpymispaikat mainiten Merced, CA - Bakersfield, CA - Las Vegas, NV - Jacob Lake, AZ - Bluff, UT - Many Farms, AZ - Grants, NM - Zuni, NM - Needles, CA - Maricopa, CA - Paso Robles, CA - Santa Cruz, CA - San Francisco, CA. Matkan varrella oli vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Emme pidä itseämme kovin harjaantuneina kuskeina, eikä meillä nykyään ole omaa autoa lainkaan. Siksi ajaminen jopa pikkuisen huolestutti etukäteen, mikä oli aivan turhaa. Yhdysvalloissa ajaminen on yleisesti ottaen erittäin helppoa. Suuri osa tiestöstä on sellaista, mitä Suomessa nimitettäisiin moottoritieksi. Opasteet ovat hyvät ja suurin osa teistä myös hyväkuntoisia, poikkeuksena jotkut Arizonan ja New Mexicon takamaiden tiet, eivätkä nekään mitenkään ajokelvottomassa kunnossa olleet.

Pitkä suora, eikä muuta liikennettä missään, onneksi maisemat ovat sellaiset ettei pääse kyllästymään. Tässä mennään Kuoleman Laakson pohjalle.

Liikenne reitillä, jolla ajoimme, oli enimmäkseen hiljaista. Ruuhkaa emme kokeneet juuri missään. Ainoat poikkeukset olivat alkumatkan väli Mercedistä Bakersfieldiin Kaliforniassa, Las Vegasin kaupunki sekä viimeinen ajopäivä Santa Cruzista San Franciscon lentokentälle.  Ruuhkassa ja moottoriteillä amerikkalaiset ajavat sivistyneemmin kuin suomalaiset, liittymissäkin tarvittaessa annetaan tietä - tämä yleistyksenä, pösilöitä on toki kaikkialla (terveisiä Las Vegasiin sinisen Chevrolet Suburbanin kuskille, oletko koskaan kuullut suuntavilkuista ja niiden käytöstä kaistanvaihdon yhteydessä?). Kalifornian moottoriteillä kaikki ajavat reipasta ylinopeutta, vaikka muuten liikennesääntöjen kunnioitus näytti olevan paremmalla tasolla kuin Suomessa.

Oikeastaan kohtasimme vain kaksi todella hankalaa tilannetta ajaessamme. Grand Canyonilta majapaikkaamme palatessamme itsetuhohakuisia peuroja singahteli pimeälle tielle vähän väliä. Navajo Nationin aluella taas viimeinen tienpätkä majapaikkaamme oli sateen jäljiltä todella kehnossa kunnossa, ja Hyundain pohja välillä raapi tien pintaa. Paikallisten nelivetoisilla avolava-autoilla ei ollut ongelmia, mutta meidän perille pääsemisemme näytti hetkellisesti kyseenalaiselta.

Suunnistus meillä hoitui perustason Android-puhelimeni ja siihen ladatun ilmaisen HERE Maps -sovelluksen avulla. Se toimi. Tosin edellä mainittua tietä majapaikkaamme Navajomailla ei karttaan ollut merkitty - isäntämme mukaan sitä eivät muutkaan navigaattorit ja ohjelmat tunne. GPS-yhteyttä joutui joskus liikkeelle lähtiessä vähän odottelemaan, mutta se ei todellakaan ollut merkittävä ongelma.

Kalifornian valtatie 1:llä ajaminen Tyynen valtameren rannikkoa pitkin on elämys. Kuvassa Bixby Bridge-silta.

Polttoaine Yhdysvalloissa on Suomeen verrattuna erittäin edullista, joskin hinnat vaihtelevat suuresti osavaltiosta toiseen ja saman osavaltion sisälläkin. En kerännyt kaikkia bensakuitteja talteen, mutta halvin tankkauksemme oli $2,69 gallonalta (1 gallona = 3,79 litraa) Zuni Pueblossa New Mexicossa ja kallein $4,59 San Franciscossa juuri ennen auton palauttamista. Arvioisin että polttoainekustannukset lähes tarkalleen 5000 kilometrin ajosta olivat noin 300€, luultavammin hieman alle sen. Asiaan tietenkin vaikuttaa se, millaisilla teillä ja millaisella autolla ajaa, isolla katumaasturilla tuon saa varmaan helposti kaksinkertaistettua.

Majoitus
Yövyimme enimmäkseen pienissä tienvarsimotelleissa, juuri sellaisissa joita olette nähneet amerikkalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä yöpyi varsin mukavasti, merkittävin ongelma olivat useimpien paikkojen hyvin äänekkäät ilmastointilaitteet (ratkaisu: korvatulpat). Motellien lisäksi yövyimme pienessä mökissä Grand Canyonin lähellä, Navajojen perinteisessä Hogan-majassa Arizonan takamailla sekä vanhassa majatalossa Zuni Pueblossa. Nämä kaikki olivat hienoja ja suositeltavia kokemuksia ja miellyttävämpiä kuin motellit (jotka nekin olivat ihan miellyttäviä).

Aqua Breeze Inn Santa Cruzissa Kaliforniassa.

Motellien osalta ladulla ja hinnalla ei tuntunut olevan juuri yhteyttä, vaan sen määrää paikkakunnan kysyntä ja tarjonta. Niinpä reissun kallein yö, melkein 100€ 2 hengen huoneelta, oli Santa Cruzissa (paljon kysyntää, vähän tarjontaa), edullisimmat, alle 40€/2hh taas Las Vegasissa (valtavasti sekä kysyntää että tarjontaa) ja Kalifornian Bakersfieldissa sekä Needlesissa (vähän kysyntää, jonkin verran tarjontaa).  Aamiainen, laadultaan yleensä kyseenalainen, joko kuuluu hintaan tai ei. Kaikkien majapaikkojemme varustukseen kuului kahvinkeitin ja ilmaista kahvia sekä jääkaappi. Useimmissa oli myös mikroaaltouuni.

Keskihinnaksi 14 yöltä tuli noin 67€ 2 hengeltä. Enemmän kuin kahden hengen porukalla matkustavat voivat päästä selvästi halvemmalla per nuppi, amerikkalaisissa majoitusliikkeissä näyttää olevan useamman hengen huoneita tarjolla varsin usein. Hinnoissa voi myös olla huomattavaa sesonkivaihtelua etenkin Grand Canyonin kaltaisten suosittujen nähtävyyksien lähistöllä. Motelleista hinta/laatusuhteeltaan Bakersfieldin paikka oli ehkä paras - vasta remontoidut, siistit huoneet ja kelvollinen aamiainenkin. Heikoin se oli Santa Cruzissa, eikä sielläkään varsinaisesti muuta vikaa ollut kuin korkeahko hinta. Huonekalut, jääkaappi ja ilmastointilaite olivat siellä peräisin Ronald Reaganin presidenttikaudelta, mutta kaikki toimi.

Pohdittuamme asiaa päädyimme varaamaan kaikki majoitukset jo Suomesta käsin. Suosittujen kohteiden, kuten Grand Canyonin, osalta tämä on välttämätöntä. Kieltämättä etukäteisvaraukset hieman kahlitsevat, toisaalta ne myös tuovat tietynlaista turvallisuutta. Varaamalla booking.comin kautta saa useinmiten mahdollisuuden perua varaus ilman maksua - näin ei kuitenkaan ole aina, kannattaa olla tarkkana. Näinä älypuhelinten ja pädien aikoina olisi varmasti helppoa myös varailla majoituksia reissun päältä pari päivää etukäteen, ja epäilemättä myös perinteinen tapa mennä vastaanottotiskille ja kysyä huonetta toimii myös. Minä vaan tykkään suunnitella kaiken tarkasti etukäteen.

Ruumiin ja hengen ravinto
Reissun päällä pitää tietenkin syödä. Tienvarsiruokaloita on joka paikassa eivätkä ne yleensä ole kiinni. Valitettavasti joillain paikkakunnilla voi olla vaikea löytää muita kuin ketjupikaruokaloita. Nauttimalla pelkästään vaikkapa Taco Bellin ja Denny'sin tuotteita ehtii parissa viikossa epäilemättä läskistymään merkittävästi. Niissä syöminen ei edes ole mitenkään erityisen edullista Suomen pikaruokaloihin verrattuna, hieman halvempaa kyllä. Ruokakauppojakin löytyy helposti, mutta sielläkin hintataso on aika lähellä suomalaista. Tienvarsiravintoloiden joukosta voi toki löytää myös helmiä.

Zion, yksi kansallispuistoista joissa kävimme.

Yksi hankinta, jota suosittelemme ehdottomasti, on kansallispuistojen vuosipassi, joka maksaa 80 dollaria. Sillä pääsee kaikkiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin ja kansallismonumenteille vuoden ajan ostopäivästä. Yleensä sillä pääsee omistajan lisäksi auto ja korkeintaan kolme seuralaista - näin oli esimerkiksi kaikissa kuudessa kansallispuistossa joissa kävimme (lisäksi kävimme San Franciscosta käsin muutamassa muussa ilman autoa, mutta se on toinen tarina). Koska yleensä kaikki hienoimmat jutut Yhdysvalloissa ovat kansallispuistoja, tämä kannattaa ehdottomasti hankkia.

No paljonko se kaiken kaikkiaan maksaa?
Meillä meni "välttämättömiin" kustannuksiin:

• auton vuokraan n. 301€
• polttoaineeseen n. 300€
• majoituksiin 14 yöltä n. 938€
• kansallispuistopassiin n. 72€

Yhteensä siis vähän päälle 1600€ kahdelta hengeltä kahdessa viikossa.

Päälle pitää laskea vielä muita kustannuksia, jotka vaihtelevat valtavasti satunnaistekijöiden ja eri ihmisten erilaisten mieltymysten mukaan:

• Lentojen hinta vaihtelee valtavasti lähtö- ja tulokenttien, sesongin ja lentoyhtiöiden johtajien biorytmien mukaan.
• Ruokaan kannattaa budjetoida saman verran rahaa kuin Suomessa menisi samassa ajassa samanlaisissa paikoissa syömiseen tai kaupasta ostettuun ruokaan: todellisuudessa luultavasti pääsee vähän, mutta vain vähän, halvemmalla.
• Muihin kuin kansallispuistojen pääsymaksuihin, jotka voivat olla korkeitakin. Me maksoimme Antelope Canyonin opastuksesta $48 ja Acoman "taivaskaupungin" kierroksesta $23/henkilö - ei halpaa, mutta hintansa arvoista.
• Niin paljon rahaa kuin haluaa käyttää esim. matkamuistoihin, shoppailuun, uhkapeleihin Las Vegasissa ja intiaanikasinoissa, oluen ja viinin juomiseen ja mikä nyt ketäkin huvittaa. Yleisesti ottaen rahan kuluttamiseen tarjotaan Yhdysvalloissa runsaasti mahdollisuuksia.

Kuten todettua, isommalla porukalla voi säästää kuluissa henkeä kohden, samoin matkustamalla lomasesongin ulkopuolella.

Roadtripin teimme 10.-24.6.2015

Valtameren rantatie

Tyyni Valtameri tuli näkyviin kukkuloiden takaa lähdettyämme Paso Roblesista.

Paso Roblesista San Franciscoon pääsee joko nopeasti tylsää moottoritietä tai hitaasti Tyynen valtameren rannikon maisematietä pitkin. Meille oli aika selvä juttu kumman valitsimme. Ensin piti ajaa rannikkoa pitkin kulkevalle valtatie numero 1:lle kukkuloiden yli - suomalaisittain tekisi mieli puhua vuorista. Valtameri oli pysäyttävä näky, kun se vihdoin tuli näkyviin huippujen takaa. Olimme kyllä nähneet sen jo matkan alussa San Franciscossa, mutta tuntui että tämä oli todellinen ensikohtaaminen.

Väittävät, että vastarannalla on Japani. En usko, vastarantaa ei ole, on vain Maailman reuna jonka ylitse valtameren vesi ikuisesti valuu.

Heti ensimmäisessä mahdollisessa paikassa piti tietysti pysähtyä rantaan. Olimme viettäneet pari edellistä viikkoa aavikolla, ja vähän päälle 20 celsiusasteen lämpötila tuntui melkein kylmältä, varsinkin kun mereltä puhalsi kova tuuli.

Rentoja norsuhylkeitä San Simeonin rannalla.

Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Hylkeet ainakin ovat. San Simeonin pikkukaupungin liepeillä näimme norsuhylkeitä, jotka voivat painaa jopa yli 2000 kiloa. Eteläamerikkalainen alalaji tosin kasvaa vielä isommaksi. Norsuhylkeet voivat sukeltaa jopa 2 kilometrin syvyyteen, mutta San Simeonin rannalla ne vai ottivat rennosti ja välillä kauhoivat hiekkaa päälleen.

Maisemat tien varressa olivat dramaattisia ja upeita. Kasvillisuus oli yllättävänkin "pohjoismaista", paljon havupuita; oltiin kuitenkin Afrikan pohjoisrannikon korkeudella. Komeimmilla näköalapaikoilla oli ruuhkaa, samoin Big Surin alueen monissa (kalliissa!) ravintoloissa, vaikka oli tiistai eikä amerikkalaisten varsinainen kesälomakausi ollut vielä alkanut.

Yksi monista upeista näköalapaikoista...

...ja toinen.

Monissa opaskirjoissa neuvotaan ajamaan valtatie 1 mieluummin pohjoisesta etelään, kun tiellä on kuulemma vaikeaa ja vaarallista kääntyä vasemmalle ja lähes kaikki tien näköalapaikat ovat sen länsi- eli meren puolella, Me kuitenkin ajoimme etelästä pohjoiseen, enkä osannut kokea asiaa ollenkaan vaikeaksi. Tie on paikoitellen kyllä mutkainen ja epäamerikkalaiseen tyyliin vain kaksikaistainen, ja ajamiseen kannattaa varata aikaa.

Jos on tarkoitus ajaa koko matka San Franciscosta Los Angelesiin tai toisinpäin, kannattaa ehdottomasti yöpyä jossain matkan varrella, eikä kaksikaan yöpymistä välttämättä ole huono idea. Me ajoimme vain kolmisensataa kilometriä Paso Roblesista Santa Cruziin, jossa yövyimme, ja silti jäi väliin monta epäilemättä hienoa paikkaa, kuten Montereyn kaupunki ja sen liepeillä kulkeva, kuulemma näyttävä 17 mailin tie.

Perillä Santa Cruzissa ehdin vielä huvipuistoon - en ollutkaan varmaan kymmeneen vuoteen sellaisessa käynyt. Beach Boardwalk on perustettu jo 1907, ja tunnelma onkin kuin ajalta ennen toista maailmansotaa. Tiistai-iltana siellä sattui olemaan vielä "vanhanajan hinnat", eli kaikki laitteet maksoivat yhden dollarin per ajo. Maksuvälineenä toimii kortti, jolle ladataan rahaa. Asiaa kummemmin ajattelematta latasin kortilleni 5 dollaria, ennen kuin tajusin, että oikeastaan ainoa minua kiinnostava laite oli Giant Dipper - vuoristorata vuodelta 1924. No, hyvin siinä jaksoi viisi kertaa käydä. Puurakenteinen vanhanaikainen vuoristorata muistuttaa Linnanmäen vastaavaa.

Giant Dipper - vuoristorata Santa Cruzissa

Santa Cruz Beach Boardwalk.

Ajoimme Valtameren rantatietä 23.6.2015.