Matkustaminen on kahvia sielulle.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja minä tykkään käydä hämmästelemässä ja kummastelemassa niitä.
Olen keski-ikäistyvä mies. Asun Länsi-Suomessa. Matkoillani on usein mukana vaimoni, ihan vapaaehtoisesti. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, ellei toisin mainita.
En pidä itseäni kummoisenakaan luontokuvaajana, mutta Paso Roblesissa tämä kolibri osui sopivasti linssin eteen.
"Olimme jossain Barstow'n tienoilla, autiomaan laidalla, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.", alkaa Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiklassikko Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Saapuessamme myöhään illalla Arizonasta Colorado-joen yli Kalifornian puolelle, epäilin hetken että joku oli terästänyt illallistani hallusinogeeneilla. Auton ulkolämpömittari nimittäin nousi 102 Fahrenheitiin - 39 Celsiusta - vaikka aurinko oli laskenut jo yli tuntia aikaisemmin. Kurvatessani motellin pihaan ja avatessani oven tajusin, ettei lämpömittarissa ollut vikaa, Kalifornian aavikolla vain on kesäkuussa todella kuuma, yöaikaankin.
Kuumuuden lisäksi toinen silmiinpistävä asia Kalifornian autiomaassa ovat pitkät tavarajunat. Näkyi niitä New Mexicossa ja Arizonassakin. Enimmäkseen ne kai kuljettavat Kiinasta ja muualta Aasiasta tuotua tavaraa Yhdysvaltain länisrannikon satamista eteenpäin. Kovin laadukasta kuvaa en niistä saanut, mutta alla olevan videonpätkän onnistuin eräässä tasoristeyksessa puhelimella ottamaan. Siinäkin veturit ehtivät mennä ennekuin sain kuvauksen käyntiin. Tuo ei ollut läheskään pisin juna jonka näimme, ennemminkin yksi lyhimmistä.
Barstown vanhalla rautatieasemalla on peräti kaksi liikennemuseota, Western America Railroad Museum ja Route 66 Museum. Uskallan suositella niille, jotka yleensä pitävät sellaisista museoista. Kummassakin näkyy, etteivät ylläpitäjät ole ammattilaisia vaan innokkaita harrastajia, eikä resursseja ole liikaa. Jotkut näyttelyjen osat ovat ennemmin avoimia esinevarastoja kuin varsinaisesti suunniteltuja näyttelyitä. Parasta on rautatiemuseon ulkonäyttelyalue ja sen mahtavat dieselveturit. Vielä enemmän olisin siitä nauttinut jos olisi ollut vähemmän kuuma.
Tottakai Route 66-museosta löytyy T-mallin Ford.
Santa Fe -yhtiön FP45 vuodelta 1967.
On ehkä vähän tyhmää valittaa, että aavikolla on kuuma, mutta siellä oli. Jos auton ilmastointi ei olisi toiminut, olisi ollut henki tai ainakin terveys vaarassa. Ulkoilmassa ei voinut oleskella kuin aivan pienen hetken kerrallaan.
Aavikon ja Tyynen valtameren välissä olevien kukkuloiden suojassa sijaitsee Paso Robles, juuri sellainen hyvinvoiva pikkukaupunki kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Paso Roblesin ympärillä, kuten monin paikoin Kaliforniassa, on paljon viinitiloja. Viiniturismi on parin viime vuosikymmenen aikana muodostunut aika isoksi jutuksi siellä. En ole asiantuntija, mutta Paso Roblesin viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi: halpaa se ei ollut.
Paso Roblesissa on myös ihan oikea villin lännen saluuna, Pine Street Saloon, joka toimii vuonna 1857 rakennetussa talossa. Luonnollisesti saluunassa kummittelee.
Koko Kalifornia on jo vuosien ajan kärsinyt ennen kokemattomasta kuivuudesta. Tilanne on niin paha, että osavaltion kuvernööri julisti tammikuussa 2015 hätätilan. Paso Roblesissa ja sen ympäristössä oli helppo uskoa, että tilanne on poikkeuksellinen. En tietenkään tiedä, miltä kukkuloiden pitäisi kesäkuussa tavallisesti näyttää, mutta jotenkin kuvittelisin että näkyvissä pitäisi olla vihreää, eikä vain kuivan ruskeaa, kuolleen näköistä kasvillisuutta.
Kalifornia on yksi maailman tuottoisimmista viljelyalueista, ja kuivuus luonnollisesti iskee maanviljelijöihin erityisen pahasti. Teiden varsilla näkyikin usein poliitikoille suunnattuja "tehkää jotain" -henkisiä viestejä. En kylläkään täysin ymmärrä, mitä esimerkiksi Kalifornian kuvernööri asialle voi - kenties esittää sadetanssin?
Kalifornian aavikoihin ja Paso Roblesiin tutustuimme 19.-22.6.2015.
Grand Canyonin pohjoisreunalta itään maisema muuttuu nopeasti. Pohjoismainen mänytmetsä vaihtuu kuumaksi aavikoksi, jolla tasaisesta maasta nousee outoja hiekkakivimuodostelmia. Vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Kanjonilta on Navajo Bridge, ainoa tie Coloradojoen yli Hooverin padon itäpuolella. Vuoteen 1929 asti joen yli ei täälläkään päässyt siltaa pitkin, vaan paikalla oli maantielautta Lee's Ferry. Nykyään siltoja on peräti kaksi, vanha ja vuonna 1995 valmistunut uusi. Autotie kulkee uutta pitkin, vanhan yli voi kävellä. Siltojen kohdalla Coloradojoki on myös Navajo Nationin raja.
Uusi Navajosilta kuvattuna vanhalta.
Vähän matkaa sillalta koilliseen tien 89 varrella on Horseshoe Bend, Hevosenkenkämutka, jälleen yksi luonnonilmiö johon on vaikea uskoa vaikka omin silmin näkee. Coloradojoki tekee 270 asteen mutkan hiekkakivikielekkeen ympäri. Jos sattuu ajamaan ohi, kannattaa ehdottomasti pysähtyä katsomaan. Päätien varressa on parkkipaikka josta on näköalapaikalle ehkä kilometrin verran suuntaansa. Se tuntuu kuitenkin paljon pitemmältä ainakin keskikesän kuumuudessa, kun pitää kiivetä jyrkähkön harjanteen yli ja tarpoa pehmeässä, punaisessa hiekassa. Sitä hiekkaa muuten on Navajo Nationin alueella ihan joka paikassa ja sitä voi löytyä kengistä, vaatteista ja matkatavaroista vielä viikkoja reissun jäkeenkin. Aina ilmastoiduista sisätiloista ja ajoneuvoista poistuessa pitää huolehtia että mukana on riittävästi juomavettä. Tätä ei voi korostaa liikaa.
Hevosenkenkämutka kuvattuna kalansilmäobjektiivilla, muilla välineilläni ei olisi saanut kokonaiskuvaa. Kärsin korkean paikan kammosta enkä näin ollen voinut mennä ihan kallion reunalle.
Lisko pakenee kuvaajaa Hevosenkenkämutkan hiekassa.
Hevosenkenkämutkasta vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä on jälleen yksi paikka jonka olemassaolo tuntuu täysin järjen ja luonnonlakien vastaiselta, Antelope Canyon, Antilooppikanjoni. Oikeastaan niitä on kaksi, ylempi (Upper) ja alempi (Lower). Kävimme ylemmässä. Näkemieni kuvien perusteella alempi on hyvin saman tapainen. Molemmat kanjonit ovat Navajo Nationin alueella, ja niitä hallinnoi Navajo Nationin puistoviranomainen. Kanjoneihin pääsee vain oppaan kanssa, eikä lysti ole ihan halpaa, me kaksi maksoimme yhteensä lähes 100 dollaria.
Ylemmän Antilooppikanjonin sisäänkäynti.
Kanjoni oli todella vaikuttava paikka, ja sinne pääsystä kannattikin maksaa. Se on myös hyvin suosittu käyntikohde, ja on pakko todeta että turistitungos oli ajoittain ahdistava. Kokemus olisi ollut nautittavampi jos kävijöitä olisi ollut hieman vähemmän. Tai oikeastaan paljon vähemmän. Tietysti asiasta valittaminen on aika tekopyhää, kun itse olimme mukana tungosta muodostamassa. Suosittelen kuitenkin käynnin ajoittamista lomasesongin ulkopuolelle, arkipäivään tai aikaiseen aamuun, jos suinkin mahdollista.
Kanjonissa on ahdasta.
Valot ja varjot hiekkakiviseinillä ovat silti uskomatonta katseltavaa.
Hiekkakivimuodostelmat tuntuvat surrealistisilta.
Valo kanjonissa kuulemma vaihtelee voimakkaasti vuorokaudenajan mukaan. Me kävimme siellä varhain iltapäivällä.
Oppaamme havainnollisti kanjonin syntyä hiekan ja vesipullon avulla. Antilooppikanjoni sijaitsee hänen isoäitinsä maalla.
Näköetäisyydellä Antilooppikanjonista on vähemmän kaunis maisema, nimittäin valtava kivihiilivoimala Navajo Generating Station. Voimala ja Kayentan hiilikaivos ovat Navajo Nationille taloudellisesti erittäin tärkeät. Ne tarjoavat työpaikkoja ja tuovat rahaa työttömyydestä kärsivälle alueelle. Toisaalta voimala on koko Yhdysvaltain kolmanneksi suurin hiilidioksidipäästöjen lähde. Myös kivihiilikaivokset ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat merkittäviä ympäristövahinkoja. Monet ovat sitä mieltä, etteivät hiilen hyödyt ja haitat ole jakautuneet oikeudenmukaisesti.
Navajo Generating Stationin valtavat savupiiput.
Alla dokumentti hiilikaivosten ja -voimalan vaikutuksista navajoihin ja heidän ympäristöönsä.
Hevosenkenkämutkassa ja Antilooppikanjonilla vierailimme 14.6.2015
Bright Angel Point, ensimmäinen mitä Suuresta Kanjonista näimme. Täältä näkee täysikokoisen panoraamakuvan.
Coloradojoki on pohjoisessa Arizonassa kaivertanut noin 17 miljoonan vuoden kuluessa tosi ison montun maahan. Grand Canyon, Suuri Kanjoni, on parhaimmillaan 1857 metriä syvä, 29 kilometriä leveä, 447 kilometriä pitkä ja saa ihmisen tuntemaan itsensä todella, todella pieneksi.
Point Imperial, Kanjonin reunan korkein kohta.
Panoraamanäkymä Point Imperialilta. Täysikokoinen kuva täällä.
Nykyään Suuri Kanjoni on yksi maailman suosituimmista turistikohteista. Noin viidestä miljoonasta vuosittaisesta kävijästä suunnilleen neljä ja puoli miljoonaa käy kanjonin eteläisellä reunalla. Me kävimme, osittain juuri siitä syystä, pohjoisreunalla. Ihan tarpeeksi ruuhkaista sielläkin oli, vaikka käyntimme aikaan kesäkuussa ei vielä ollut edes yhdysvaltalaisten kiireisin kesäloma-aika.
Kanjonissa ja sen reunoilla asuu monenlaisia eläimiä, jopa biisoneita. Me näimme vain liskoja ja peuroja.
Grand Canyonin maisemat kuuluvat niihin joita ei oikein uskoisi ellei näkisi. Itse asiassa niihin on vaikea uskoa vaikka ne näkee - onkohan sittenkin kyseessä kiero tietokonegrafiikalla ja edistyneillä 3D-projektoreilla aikaan saatu huijaus?
Angel's Window, Enkelin ikkuna - niminen näköalapaikka. Se kai viittaa oikeassa reunassa näkyvään aukkoon kallioseinämässä.
Hämmentävää Grand Canyonissa on, että monin paikoin voisi kävellä parinkymmenen metrin päässä sen reunasta tajuamatta lainkaan kanjonin olemassaoloa. Usein reunaman näköalateitä ajellessa oli toisella puolella tietä hyvinkin suomalaisen oloinen mäntymetsä, toisella puolella kilometrin syvyinen pystysuora pudotus.
Kalansilmäobjektiivilla kuvattu näkymä Angel's Windown näköalapaikalta.
Vietimme Kanjonilla yhden kokonaisen päivän. Siinä ajassa ehti hyvin kiertää useamman näköalapaikan, ja aikaa jäi myös kiireettömälle lounaalle Grand Canyon Lodgessa. Ruoka oli hyvää eikä niin pahasti ylihinnoiteltua kuin voisi kuvitella.
Walhallan näköalapaikka.
Ehkä kaikkein vaikuttavinta Suurella Kanjonilla oli auringonlasku. Seurasimme sitä Grand Canyon Lodgen terassilta, jolta viisaasti valtasimme eturivin paikat hyvissä ajoin. Valo ja värimaailma muuttuivat jatkuvasti. Näkymä veti meidät sanattomaksi, mutta paikalla olleita amerikkalaisia ei. Auringonnousu olisi varmaan ollut yhtä upea mutta koska se tapahtui ennen aamukuutta emme sitä nähneet.
Auringon viimeiset säteet.
Yritin tammikuussa, siis melkein puoli vuotta etukäteen, varata meille yöpaikan kansallispuiston alueelta. Kaikki majapaikat oli jo varattu. Päädyimme sitten yöpymään Jacob Laken mökkikylässä, jonka lähelläkään ei hämmentävää kyllä ei ole järveä. Ajomatkaa kanjonin reunalle tuli tunnin verran suuntaansa. Palatessamme iltapimeällä matka oli aika pelottava, kun pimeän tien varressa vilahteli peuroja tuon tuostakin, kerran myös lehmä ja vasikka. Biisoneistakin varoitettiin liikennemerkeissä, mutta niitä ei sentään näkynyt.
Valkohäntäinen kaibabinorava Jacob Laken pihamaalla. Muualla niitä ei tavatakaan. Eteläreunan oravat ovat eri lajia, sillä kanjoni on oraville ylipääsemätön este.
Muuten Jacob Lake oli oikein mukava paikka. Hinta oli korkean puoleinen, mutta Suuren Kanjonin kaltaisten nähtävyyksien läheltä ei edullista majoitusta ole tarjolla ainakaan Yhdysvalloissa. Mökki oli mukava ja palvelut kohdallaan: Jacob Lakesta löytyy ravintola, kauppa sekä leipomo. Suosittelemme erityisesti vadelmasuklaakeksejä, jotka olivat melkein yhtä vaikuttava kokemus kuin auringonlasku Kanjonilla. Pelkästään keksien takia kannattaa pysähtyä! Paikallisen panimon Sunset Amber Ale -olut maistui myös.
Aamiaisella, joka ei sisälly majoituksen hintaan, oli tarjolla tyypillisiä amerikkalaisia rakenteeltaan pesusientä muistuttavia pannukakkuja joihin saa imeytymään valtavan määrän vaahterasiirappia. Ne, joilla on ollut onni kokea hyvä amerikkalainen aamiainen, tietävät mitä tarkoitan. Jacob Laken henkilökunta tarjosi myös maksuttomia esitelmiä mm. maisemavalokuvauksesta ja navajojen historiasta alueella. Valitettavasti ei päästy niitä seuraamaan, kun palasimme kanjonilta vasta myöhään illalla.
Jaa että mitäkö tämän kirjoituksen otsikko on tarkoittavinaan? No tätä:
