Valtameren rantatie

Tyyni Valtameri tuli näkyviin kukkuloiden takaa lähdettyämme Paso Roblesista.

Paso Roblesista San Franciscoon pääsee joko nopeasti tylsää moottoritietä tai hitaasti Tyynen valtameren rannikon maisematietä pitkin. Meille oli aika selvä juttu kumman valitsimme. Ensin piti ajaa rannikkoa pitkin kulkevalle valtatie numero 1:lle kukkuloiden yli - suomalaisittain tekisi mieli puhua vuorista. Valtameri oli pysäyttävä näky, kun se vihdoin tuli näkyviin huippujen takaa. Olimme kyllä nähneet sen jo matkan alussa San Franciscossa, mutta tuntui että tämä oli todellinen ensikohtaaminen.

Väittävät, että vastarannalla on Japani. En usko, vastarantaa ei ole, on vain Maailman reuna jonka ylitse valtameren vesi ikuisesti valuu.

Heti ensimmäisessä mahdollisessa paikassa piti tietysti pysähtyä rantaan. Olimme viettäneet pari edellistä viikkoa aavikolla, ja vähän päälle 20 celsiusasteen lämpötila tuntui melkein kylmältä, varsinkin kun mereltä puhalsi kova tuuli.

Rentoja norsuhylkeitä San Simeonin rannalla.

Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Hylkeet ainakin ovat. San Simeonin pikkukaupungin liepeillä näimme norsuhylkeitä, jotka voivat painaa jopa yli 2000 kiloa. Eteläamerikkalainen alalaji tosin kasvaa vielä isommaksi. Norsuhylkeet voivat sukeltaa jopa 2 kilometrin syvyyteen, mutta San Simeonin rannalla ne vai ottivat rennosti ja välillä kauhoivat hiekkaa päälleen.

Maisemat tien varressa olivat dramaattisia ja upeita. Kasvillisuus oli yllättävänkin "pohjoismaista", paljon havupuita; oltiin kuitenkin Afrikan pohjoisrannikon korkeudella. Komeimmilla näköalapaikoilla oli ruuhkaa, samoin Big Surin alueen monissa (kalliissa!) ravintoloissa, vaikka oli tiistai eikä amerikkalaisten varsinainen kesälomakausi ollut vielä alkanut.

Yksi monista upeista näköalapaikoista...

...ja toinen.

Monissa opaskirjoissa neuvotaan ajamaan valtatie 1 mieluummin pohjoisesta etelään, kun tiellä on kuulemma vaikeaa ja vaarallista kääntyä vasemmalle ja lähes kaikki tien näköalapaikat ovat sen länsi- eli meren puolella, Me kuitenkin ajoimme etelästä pohjoiseen, enkä osannut kokea asiaa ollenkaan vaikeaksi. Tie on paikoitellen kyllä mutkainen ja epäamerikkalaiseen tyyliin vain kaksikaistainen, ja ajamiseen kannattaa varata aikaa.

Jos on tarkoitus ajaa koko matka San Franciscosta Los Angelesiin tai toisinpäin, kannattaa ehdottomasti yöpyä jossain matkan varrella, eikä kaksikaan yöpymistä välttämättä ole huono idea. Me ajoimme vain kolmisensataa kilometriä Paso Roblesista Santa Cruziin, jossa yövyimme, ja silti jäi väliin monta epäilemättä hienoa paikkaa, kuten Montereyn kaupunki ja sen liepeillä kulkeva, kuulemma näyttävä 17 mailin tie.

Perillä Santa Cruzissa ehdin vielä huvipuistoon - en ollutkaan varmaan kymmeneen vuoteen sellaisessa käynyt. Beach Boardwalk on perustettu jo 1907, ja tunnelma onkin kuin ajalta ennen toista maailmansotaa. Tiistai-iltana siellä sattui olemaan vielä "vanhanajan hinnat", eli kaikki laitteet maksoivat yhden dollarin per ajo. Maksuvälineenä toimii kortti, jolle ladataan rahaa. Asiaa kummemmin ajattelematta latasin kortilleni 5 dollaria, ennen kuin tajusin, että oikeastaan ainoa minua kiinnostava laite oli Giant Dipper - vuoristorata vuodelta 1924. No, hyvin siinä jaksoi viisi kertaa käydä. Puurakenteinen vanhanaikainen vuoristorata muistuttaa Linnanmäen vastaavaa.

Giant Dipper - vuoristorata Santa Cruzissa

Santa Cruz Beach Boardwalk.

Ajoimme Valtameren rantatietä 23.6.2015.

Aavikolla ja viinitarhoissa

En pidä itseäni kummoisenakaan luontokuvaajana, mutta Paso Roblesissa tämä kolibri osui sopivasti linssin eteen.

"Olimme jossain Barstow'n tienoilla, autiomaan laidalla, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.", alkaa Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiklassikko Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Saapuessamme myöhään illalla Arizonasta Colorado-joen yli Kalifornian puolelle, epäilin hetken että joku oli terästänyt illallistani hallusinogeeneilla. Auton ulkolämpömittari nimittäin nousi 102 Fahrenheitiin - 39 Celsiusta - vaikka aurinko oli laskenut jo yli tuntia aikaisemmin. Kurvatessani motellin pihaan ja avatessani oven tajusin, ettei lämpömittarissa ollut vikaa, Kalifornian aavikolla vain on kesäkuussa todella kuuma, yöaikaankin.

Kuumuuden lisäksi toinen silmiinpistävä asia Kalifornian autiomaassa ovat pitkät tavarajunat. Näkyi niitä New Mexicossa ja Arizonassakin. Enimmäkseen ne kai kuljettavat Kiinasta ja muualta Aasiasta tuotua tavaraa Yhdysvaltain länisrannikon satamista eteenpäin. Kovin laadukasta kuvaa en niistä saanut, mutta alla olevan videonpätkän onnistuin eräässä tasoristeyksessa puhelimella ottamaan. Siinäkin veturit ehtivät mennä ennekuin sain kuvauksen käyntiin. Tuo ei ollut läheskään pisin juna jonka näimme, ennemminkin yksi lyhimmistä.

Barstown vanhalla rautatieasemalla on peräti kaksi liikennemuseota, Western America Railroad Museum ja Route 66 Museum. Uskallan suositella niille, jotka yleensä pitävät sellaisista museoista. Kummassakin näkyy, etteivät ylläpitäjät ole ammattilaisia vaan innokkaita harrastajia, eikä resursseja ole liikaa. Jotkut näyttelyjen osat ovat ennemmin avoimia esinevarastoja kuin varsinaisesti suunniteltuja näyttelyitä. Parasta on rautatiemuseon ulkonäyttelyalue ja sen mahtavat dieselveturit. Vielä enemmän olisin siitä nauttinut jos olisi ollut vähemmän kuuma.

Tottakai Route 66-museosta löytyy T-mallin Ford.

Santa Fe -yhtiön FP45 vuodelta 1967.

On ehkä vähän tyhmää valittaa, että aavikolla on kuuma, mutta siellä oli. Jos auton ilmastointi ei olisi toiminut, olisi ollut henki tai ainakin terveys vaarassa. Ulkoilmassa ei voinut oleskella kuin aivan pienen hetken kerrallaan.

Aavikon ja Tyynen valtameren välissä olevien kukkuloiden suojassa sijaitsee Paso Robles, juuri sellainen hyvinvoiva pikkukaupunki kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Paso Roblesin ympärillä, kuten monin paikoin Kaliforniassa, on paljon viinitiloja. Viiniturismi on parin viime vuosikymmenen aikana muodostunut aika isoksi jutuksi siellä. En ole asiantuntija, mutta Paso Roblesin viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi: halpaa se ei ollut.

Paso Roblesissa on myös ihan oikea villin lännen saluuna, Pine Street Saloon, joka toimii vuonna 1857 rakennetussa talossa. Luonnollisesti saluunassa kummittelee.

Koko Kalifornia on jo vuosien ajan kärsinyt ennen kokemattomasta kuivuudesta. Tilanne on niin paha, että osavaltion kuvernööri julisti tammikuussa 2015 hätätilan. Paso Roblesissa ja sen ympäristössä oli helppo uskoa, että tilanne on poikkeuksellinen. En tietenkään tiedä, miltä kukkuloiden pitäisi  kesäkuussa tavallisesti näyttää, mutta jotenkin kuvittelisin että näkyvissä pitäisi olla vihreää, eikä vain kuivan ruskeaa, kuolleen näköistä kasvillisuutta.

Kalifornia on yksi maailman tuottoisimmista viljelyalueista, ja kuivuus luonnollisesti iskee maanviljelijöihin erityisen pahasti. Teiden varsilla näkyikin usein poliitikoille suunnattuja "tehkää jotain" -henkisiä viestejä. En kylläkään täysin ymmärrä, mitä esimerkiksi Kalifornian kuvernööri asialle voi - kenties esittää sadetanssin?

Kalifornian aavikoihin ja Paso Roblesiin tutustuimme 19.-22.6.2015.

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015

Kiven sisällä

"Valkoinen talo" kanjonin pohjalla.

Vierailimme Valkoisen talon raunioilla. Emme käyneet Washington DC:ssä, ja tietääkseni Yhdysvaltain presidentin virka-asunto on ihan ehjä ja hyväkuntoinen. Kyseessä on ehkä vähemmän kuuluisa Valkoinen talo, joka sijaitsee Arizonan osavaltiossa, Chinlen kaupungin laidalla navajojen mailla kanjonin pohjalla. Kanjonin nimi on Tséyi, "Paikka kiven sisällä", ja valkoisten kartoissa Canyon de Chelly. Ainakaan suomalaisille matkailijoille se ei liene ollenkaan niin tunnettu kuin Grand Canyon. Minulle se oli kuitenkin yksi vaikuttavimmista paikoista jossa koskaan olen käynyt. Sitä toki oli myös Grand Canyon, mutta kanjoneitakin on monenlaisia.

Kanjonin pohja on vehreä, vaikka reunat ovat aavikkoa.

Siinä missä Grand Canyon on pitkä ja myötäilee pohjalla virtaavaa Colorado-jokea, muistuttaa Canyon de Chelly kartalla ison dinosauruksen jalanjälkeä: se on monihaarainen ja mutkitteleva. Maisemiltaan se on ihan erilainen kuin Grand Canyon tai Zionin kansallispuiston kivimuodostelmat.

Kanjoni on merkittävä paikka paitsi luonnon-, myös ihmisten historiassa. Siellä on muinaisten asumusten raunioita 4000 vuoden ajalta. Ne rakentanutta kansaa, nykyisten pueblointiaanikansojen esivanhempia, kutsutaan toisinaan anasazeiksi, mutta nykypäivän pueblointiaanit eivät välttämättä pidä siitä. Navajokielessä anaasází nimittäin tarkoittaa "muinaista vihollista". Hopit, jotka asuvat nykyään jonkin matkaa Canyon de Chellysta länteen, kutsuvat esi-isiään nimellä hisatsinom, "muinaiset". Heidän jälkeensä kanjoniin tulivat navajot. Canyon de Chellyn taistelu vuonna 1864 oli viimeinen kerta, kun navajot vastustivat ase kädessä Yhdysvaltojen armeijaa.

Peltoja Canyon de Chellyn pohjalla.

Nykyään Canyon de Chelly on National Monument, kansallismonumentti, jota hoitavat liittovaltio ja Navajo Nation yhteistyössä. Se on myös käytössä olevaa viljelysmaata, suuri osa kanjonin pohjasta on navajoviljelijöiden peltoa ja heidän eläintensä laidunta. Tilanpito vaikeakulkuisen kanjonin pohjalla Arizonan kuumassa ja kuivassa ilmastossa on varmasti vaativaa ja raskasta.

Panoraama Hämähäkkikallion luota. Täällä näet kuvan täysikokoisena.

Kanjonin reunoja kiertää hyväkuntoinen tie, jonka varrella on useita opastettuja näköalapaikkoja. Kaikilta niiltä on upeat maisemat, mutta minusta kaikkein vaikuttavin on Spider Rock, Hämähäkkikallio, 240 metrin korkeuteen kanjonin pohjalta nouseva hiekkakivipylväs. Vanhan navajotarinan mukaan siinä asuu Hämähäkkinainen, joka opetti navajot kutomaan kankaita puuvillasta.

Hämähäkkikallio.

Kaikkein hienointa Canyon de Chellyssa kuitenkin on, että kanjonin pohjalle pääsee suhteellisen helposti. Suureen osaan kanjonista saa mennä vain virallisen oppaan kanssa, mutta yksi reitti, White House Trail, on kenen tahansa kuljettavissa. Meidänkin kaltaisemme keski-ikäiset plösöt selviytyivät siitä kunnialla, varsinkin kun tajusimme odottaa sen verran myöhäiseen iltapäivään että kanjonin seinämä loi varjon laskeutumis- ja nousureitille. Keskipäivän auringon paahde olisi voinut olla liikaa. Joka tapauksessa mukana täytyy olla runsaasti juomavettä, tätä ei voi korostaa liikaa.

Kuva White House Trailin yläpäästä. Reitti johtaa "Valkoiselle Talolle", muinaisten pueblointiaanien asumukselle, joka näkyy kuvan alaosassa.

Hämmästyttäviä hiekkakivimuodostelmia.

Tunnelma kanjonin pohjalla on taianomainen, sitä on vaikea kuvata sanoin tai valokuvilla. Menkää ja kokekaa se itse!

Arkeologien mukaan Valkoinen talo rakennettiin vuoden 1070 paikkeilla ja se hylättiin noin vuonna 1300.

Vanhojen navajolegendojen mukaan rakennelma on Yé’ii -henkiolentojen koti.

Seinämässä raunioiden vieressä on ikivanhoja kalliomaalauksia.

Kiven sisällä kävimme 16.6.2015

Kivien laakso

Tämän kaltaisen kuvan ottaminen lähestyttäessä Monument Valleya koillisen sunnasta tietä 163 lienee pakollista. Ainakin kaikki näyttävät niin tekevän.

Arizonan ja Utahin rajalla on paikka nimeltä Tse'Bii'Ndzisgaii, "kivien laakso", yksi Yhdysvaltojen lounaisosien monista luonnonihmeistä, Valkoinen mies on antanut sille nimen Monument Valley, "muistomerkkien laakso". Se on yksi maailman kuvatuimmista paikoista ja esiintynyt monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä, eikä ihme. Hiekkakivimuodostelmat näyttävät Salvador Dalin kuumehoureilta, mutta ovat siellä oikeasti.

Monument Valleyn kaltaiset paikat saavat kävijän - minut ainakin - tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Valtavien, outojen kallioiden muodostuminen on kestänyt kymmeniä miljoonia vuosia, eikä edes kivi ole ikuista. Mitä merkitystä minun ohimenevällä olemassaolollani voi sellaisen rinnalla olla?

"Lapaset", vasen ja oikea.

Monument Valleya hoitaa ja hallinnoi Navajo Nation. Kävijän kannalta eroa liittovaltion kansallispuistoihin ei juuri ole. Alueelle saavuttaessa maksetaan pääsymaksu ja vierailukeskuksessa voi tutustua pienehköön, mutta laadukkaaseen Monument Valleyn ja navajojen historiaa käsittelevään museoon. Siellä on myös ravintola, joka ei ollut niin pahasti ylihintainen kuin olisi kuvitellut, ja matkamuistomyymälä josta sai aitoustodistuksella varustettuja navajotaiteilijoiden ja -käsityöläisten tuotteita. Monument Valleyssa on jopa hotelli. Meille se oli turhan hintava, mutta epäilemättä auringonnousun ja -laskun seuraaminen omalta parvekkeelta olisi melkoinen kokemus.

Ostamme harvoin matkamuistoja, mutta Monument Valleysta hankimme navajotaiteilija Anna Cheen tekemän hiekkapiirroksen. YouTubesta löytyy mm. vuonna 1949 kuvattu filmi perinteisen hiekkapiirustuksen tekemisestä (mykkä, alkaa ajassa 18:50, elokuvan alussakin on ihan mielenkiintoista materiaalia, muun muassa Monument Valleyn maisemia). 

Navajomaat ovat pääasiassa hienojakoista, pölyävää punaista hiekkaa, joka sateella joko muuttuu upottavaksi mudaksi tai valuu pois. Vaikka meidän käyntimme aikana Monument Valley paahtui julmassa helteessä, oli edellisinä päivinä kuulemma satanut. Tämän seurauksena laakson pohjaa kiertävä 17 mailin pituinen hiekkatie oli osittain muuttunut upottavaksi mudaksi, osittain valunut pois, ja se jäi meiltä ajamatta. John Ford Pointilla, lännenelokuvistaan tunnetutn ohjaajan mukaan nimetyllä näköalapaikalla sentään kävimme.

Monument Valley on esittänyt useammassakin elokuvassa vierasta planeettaa. Ei ihme.

Tätä kirjoittaessani elokuussa 2015 Monument Valleyn lähistöllä on meneillään surkea ympäristökatastrofi. Lähes sata vuotta sitten suljetusta kultakaivoksesta pääsi yli 11 miljoonaa litraa raskasmetallien saastuttamaa jätevettä San Juan -jokeen, joka virtaa Monument Valleyn pohjoispuolelta. Monien navajoviljelijöiden alinkeino on täysin riippuvainen joesta saatavasta kasteluvedestä, ja kun sitä ei voi käyttää on sato vaarassa tuhoutua. Heidän muutenkin vaatimaton toimeentulonsa on vaakalaudalla.

Kävimme Monument Valleyssa 15.6.2015.

Hevosenkenkämutka ja Antilooppikanjoni

Valoja ja varjoja Antelope Canyonissa.

Grand Canyonin pohjoisreunalta itään maisema muuttuu nopeasti. Pohjoismainen mänytmetsä vaihtuu kuumaksi aavikoksi, jolla tasaisesta maasta nousee outoja hiekkakivimuodostelmia. Vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Kanjonilta on Navajo Bridge, ainoa tie Coloradojoen yli Hooverin padon itäpuolella. Vuoteen 1929 asti joen yli ei täälläkään päässyt siltaa pitkin, vaan paikalla oli maantielautta Lee's Ferry. Nykyään siltoja on peräti kaksi, vanha ja vuonna 1995 valmistunut uusi. Autotie kulkee uutta pitkin, vanhan yli voi kävellä. Siltojen kohdalla Coloradojoki on myös Navajo Nationin raja.

Uusi Navajosilta kuvattuna vanhalta.

Vähän matkaa sillalta koilliseen tien 89 varrella on Horseshoe Bend, Hevosenkenkämutka, jälleen yksi luonnonilmiö johon on vaikea uskoa vaikka omin silmin näkee. Coloradojoki tekee 270 asteen mutkan hiekkakivikielekkeen ympäri. Jos sattuu ajamaan ohi, kannattaa ehdottomasti pysähtyä katsomaan. Päätien varressa on parkkipaikka josta on näköalapaikalle ehkä kilometrin verran suuntaansa. Se tuntuu kuitenkin paljon pitemmältä ainakin keskikesän kuumuudessa, kun pitää kiivetä jyrkähkön harjanteen yli ja tarpoa pehmeässä, punaisessa hiekassa. Sitä hiekkaa muuten on Navajo Nationin alueella ihan joka paikassa ja sitä voi löytyä kengistä, vaatteista ja matkatavaroista vielä viikkoja reissun jäkeenkin. Aina ilmastoiduista sisätiloista ja ajoneuvoista poistuessa pitää huolehtia että mukana on riittävästi juomavettä. Tätä ei voi korostaa liikaa.

Hevosenkenkämutka kuvattuna kalansilmäobjektiivilla, muilla välineilläni ei olisi saanut kokonaiskuvaa. Kärsin korkean paikan kammosta enkä näin ollen voinut mennä ihan kallion reunalle.

Lisko pakenee kuvaajaa Hevosenkenkämutkan hiekassa.

Hevosenkenkämutkasta vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä on jälleen yksi paikka jonka olemassaolo tuntuu täysin järjen ja luonnonlakien vastaiselta, Antelope Canyon, Antilooppikanjoni. Oikeastaan niitä on kaksi, ylempi (Upper) ja alempi (Lower). Kävimme ylemmässä. Näkemieni kuvien perusteella alempi on hyvin saman tapainen. Molemmat kanjonit ovat Navajo Nationin alueella, ja niitä hallinnoi Navajo Nationin puistoviranomainen. Kanjoneihin pääsee vain oppaan kanssa, eikä lysti ole ihan halpaa, me kaksi maksoimme yhteensä lähes 100 dollaria.

Ylemmän Antilooppikanjonin sisäänkäynti.

Kanjoni oli todella vaikuttava paikka, ja sinne pääsystä kannattikin maksaa. Se on myös hyvin suosittu käyntikohde, ja on pakko todeta että turistitungos oli ajoittain ahdistava. Kokemus olisi ollut nautittavampi jos kävijöitä olisi ollut hieman vähemmän. Tai oikeastaan paljon vähemmän. Tietysti asiasta valittaminen on aika tekopyhää, kun itse olimme mukana tungosta muodostamassa. Suosittelen kuitenkin käynnin ajoittamista lomasesongin ulkopuolelle, arkipäivään tai aikaiseen aamuun, jos suinkin mahdollista.

Kanjonissa on ahdasta.

Valot ja varjot hiekkakiviseinillä ovat silti uskomatonta katseltavaa.

Hiekkakivimuodostelmat tuntuvat surrealistisilta.

Valo kanjonissa kuulemma vaihtelee voimakkaasti vuorokaudenajan mukaan. Me kävimme siellä varhain iltapäivällä.

Oppaamme havainnollisti kanjonin syntyä hiekan ja vesipullon avulla. Antilooppikanjoni sijaitsee hänen isoäitinsä maalla.

Näköetäisyydellä Antilooppikanjonista on vähemmän kaunis maisema, nimittäin valtava kivihiilivoimala Navajo Generating Station. Voimala ja Kayentan hiilikaivos ovat Navajo Nationille taloudellisesti erittäin tärkeät. Ne tarjoavat työpaikkoja ja tuovat rahaa työttömyydestä kärsivälle alueelle. Toisaalta voimala on koko Yhdysvaltain kolmanneksi suurin hiilidioksidipäästöjen lähde. Myös kivihiilikaivokset ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat merkittäviä ympäristövahinkoja. Monet ovat sitä mieltä, etteivät hiilen hyödyt ja haitat ole jakautuneet oikeudenmukaisesti.

Navajo Generating Stationin valtavat savupiiput.

Alla dokumentti hiilikaivosten ja -voimalan vaikutuksista navajoihin ja heidän ympäristöönsä.

Hevosenkenkämutkassa ja Antilooppikanjonilla vierailimme 14.6.2015