Siniset vuoret

Jos on matkalla vaikkapa Atlantasta tai New Orleansista Washingtonin tai New Yorkin suuntaan (tai päinvastoin) voi tylsän Interstate-moottoritien sijasta taittaa yli tuhannen kilometrin matkan paljon hitaammin ja mielenkiintoisemmin vuoristoteitä pitkin. Reitin eteläpäässä on Great Smoky Mountains -kansallispuisto, pohjoispäässä Shenandoahin kansallispuisto ja siinä välillä Blue Ridge Parkwayn nimellä tunnettu vuoristomaisemareitti.

Vaikka pilven sisästä ei näe maisemia, voi sielläkin olla tunnelmallista.

Me ajoimme suurin piirtein puolet noista maisemareiteistä kesäkuun alussa 2017. Kuten yllä olevasta videostakin selviää, sää ei ollut varsinaisesti suosiollinen ennen kuin loppumatkasta, ja aikaakin oli varattu niukanlaisesti. Siksi aina välillä poikettiin vuorilta laakson pohjaa kulkevalle Interstatelle, jota pitkin matka sujui huomattavasti nopeammin. Kyse oli välillä myös turvallisuudesta: mutkaisella vuoristotiellä on ikävä ajaa, jos näkyvyys on 10 metriä, etenkin kun tien varsilla liikkuu kaikenlaisia eläimiä. Me bongasimme ainakin peuroja, villikalkkunoita, (oletettuja) opossumeja sekä yhden kalkkarokäärmeen. Samoin pimeään vuorokaudenaikaan on parempi ajaa valaistulla moottoritiellä kuin pimeässä vuoristossa - tai vielä parempi idea on olla perillä yöpaikassa.

Peuroja Great Smoky Mountains -kansallispuistossa

Amerikkalaiseen tapaan asiat on tehty automatkailijalle helpoiksi. Teiden varsilla on muutaman kilometrin välein näköalapaikkoja, ja vaikka mitä nähtävyyksiä joista läheskään kaikissa ei tunnollisinkaan turisti ehdi pysähtymään (ja joista osa on, miten tämän nyt sanoisi, kyseenalaisia). Käymistämme voi suositella ainakin Cherokee-intiaanien museota North Carolinan Cherokeessa juuri Great Smoky Mountainsin eteläpuolella, Mabry Millin söpöä ulkomuseoaluetta eteläisessä Virginiassa sekä Thomas Jeffersonin, Yhdysvaltain kolmannen presidentin ja maan itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, kotitilaa Monticelloa, josta koetan kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Reitin varrella voisi harjoittaa myös ihan oikeaa luonnossa liikkumista, mutta meiltä se jäi tosi vähiin aikataulun ja sohvaperunuuden vuoksi.

Kuten monet muutkin intiaanikansat, Cherokeet harrastivat seremoniallista tupakointia muun muassa tällaisilla kivipiipuilla.

Tällaisilla haavimailoilla cherokeet pelasivat peliä, jota kutsuivat nimellä "sodan pikkuveli". Cherokeiden museon näyttely on varsin vaikuttava ja kuvaa muun muassa "kyynelten polkua" (tai kirjaimellisesti kääntäen "tietä, jolla he itkivät"), pakkosiirtoa cherokeiden perinteisiltä mailta Oklahoman osavaltioon, jossa heistä suurin osa yhä asuu.

Mawby Millin ulkomuseoalue on vehreydessään suorastaan sadunomainen, ainakin kesäkuussa.

Meidän kaltaisillemme matkustajille emme suosittele Tennesseen Pigeon Forgea reitin eteläpäässä. Siellä on Las Vegas -tasoisia, mitä kiusalisimpia muovisia turistiansoja, kuten Titanicin puolikas 1/2 skaalassa, mukana myös jäävuori. Sään lisäksi matkantekoa vuoristoteillä saattavat vaikeuttaa myös liikenneruuhkat etenkin lomakaudella ja viikonloppuisin. Reitti on varsin suosittu, ja sen lähellä asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Tämä ohi ajaessamme kännykällä kuvattu räpsy on juuri sopivan laadukas otos Pigeon Forgen Titanicista.

Tällaisia "pelastusveneautoja" hinaavia asuntoautoja näkyy Yhdysvaltain teillä usein, vielä tätä Blue Ridge Parkwayn levähdyspaikalla kuvattua paljon isompiakin.

Kuten useimpiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin, Shenandoahiin on pääsymaksu, muuten ei reitillä maksuja peritä. Oma tai vuokrattu auto tai muu kulkuneuvo lienee käytännössä ainoa tapa liikkua reitillä. Great Smoky Mountains -puistoon saattaa ainakin kesäisin joten kuten päästä myös julkisilla kulkuneuvoilla.

Sinisillä vuorilla ajoimme 4.-6.6.2017.

Oakland Museum of California - paras paikka viettää perjantai-iltaa San Franciscon lahden alueella

Tanssiminen on sallittua, jopa suotavaa.

Oakland Museum of California, tuttavallisesti OMCA, on yksi miellyttävimmistä museoista joissa olen käynyt. Jos yleensä viihdyt museoissa, käy siellä. Jos yleensä et viihdy museoissa, käy silti. Jos voit, käy siellä perjantai-iltana. Silloin siellä nimittäin saa pääsyliput puoleen hintaan (alle 18-vuotiaat ilmaiseksi), tarjolla on elävää musiikkia sisäpihalla, katuruokaa ruokakärryistä, paikallisten pientuottajien laadukkaita oluita ja viinejä sekä opastettuja kierroksia näyttelyihin. Ei ihme, että paikalla oli paljon väkeä vauvasta vaariin, ja kaikilla tuntui olevan rento, hyvä meininki.

Koska jostain pitää aina valittaa, valitetaan siitä että ruokakärryihin oli aika pitkät jonot.

Jos et kuitenkaan osu perjantai-iltana Oaklandiin, kannattaa museoon silti mennä. Perusnäyttely on hienosti toteutettu, laaja mutta pysyy käsissä. Näyttelyssä on hienosti tavoitettu "pienten ihmisten" omia tarinoita, Esimerkiksi Kalifornian intiaanikansojen ja 1960-70 -lukujen yhteiskunnallisen murroskauden osastot oli toteutettu yhteistyössä paikallisten asukkaiden kanssa, siten että esillä oli henkilökohtaisia, yleensä aika arkipäiväisiä esineitä ja niihin liittyviä tavallisten ihmisten tarinoita, joko videolla tai lyhyinä teksteinä. Museossa on myös luonnontieteellinen osasto ja vaihtelevia teemanäyttelyitä.

Intiaanikansat kertovat OMCA:ssa tarinansa itse.

Paikallisia muistoja 1960-luvusta. Oaklandilaiset näyttävät muistavan sen synkkänä ja väkivaltaisena aikana.

Ronald Reaganin vaalijuliste, jolla hän pyrki republikaanien presidenttiehdokkaaksi 1968. Sillä kertaa hän hävisi.

Suuren laman aikaan 1920- ja 30-lukujen alussa monet Yhdysvaltain keskilännen asukkaat etsivät parempaa elämää Kaliforniasta. Usein he saapuivat tällaisilla ylilastatuilla T-mallin Fordeilla.

Kaliforniassa on keksitty monia asioita, muun muassa kannettava tietokone.

OMCA ei väistä vaikeiden ajankohtaisten asioiden käsittelyä.

Kävimme OMCA:ssa perjantai-iltana 26.6.2015

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015

Acoma, Taivaskaupunki

Acoman katunäkymä.

New Mexicossa,noin sadan kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Albuquerquesta, on yksi nykyisen Yhdysvaltain alueen vanhimmista yhä olemassa olevista asutuksista - mahdollisesti kaikkein vanhin. Acoma Pueblon asukkaat ovat majailleet pöytävuorensa päällä noin vuodesta 1150. Omalla kielellään he käyttävät kotipaikastaan nimeä Haak'u, "valmistettu paikka".

Acoma kuvattuna pöytävuoren juurelta.

Acoma on yksi 21:stä niin sanotusta pueblosta, intiaanikansojen kylistä tai kaupungeista. Pueblokansoilla on yhdistäviä kulttuuripiirteitä, mutta kansat itse katsovat olevansa erillisiä ryhmiä. He myös puhuvat useita eri kieliä. Nykypäivän Puebloista 19 sijaitsee New Mexicon osavaltiossa, yksi Texasissa ja yksi Arizonassa. Acoma on rakennettu pöytävuoren huipulle, helposti puolustettavaan paikkaan. Näin asukkaat olivat paremmin turvassa naapureiltaan navajoilta ja apasseilta, jotka pyrkivät ryöstämään viljaa ja karjaa. Näiden naapureiden kanssa tehtiin kyllä myös rauhanomaista kauppaa, samoin muiden pueblojen.

Sijainnista ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjalaiset 1500-luvun lopussa alkoivat valloittaa nykyistä New Mexicon aluetta tykkiensä ja tuliaseidensa voimalla. Vuonna 1599 Juan de Oñaten johtama espanjalainen armeija tuhosi Acoman rakennukset, tappoi noin 800 asukasta ja otti 500 vangiksi. Vangeista naiset ja nuoret miehet vietiin orjiksi, aikuisilta miehiltä taas leikattiin oikea jalka pois.

Acoman ja espanjalaisten verisestä historiasta huolimatta on espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama San Esteban del Reyn kirkko acomalaisille rakas kansallisaarre ja ylpeyden aihe.

Lienee ymmärrettävää, etteivät Acoman asukkaat muista New Mexicon perustajana pidettyä Oñatea mitenkään lämpimästi. Vuonna 1998 kävi joukko acomalaisia leikkaamassa oikean jalan Españolan kaupungin liepeillä sijaitsevalta Oñaten patsaalta. Tällaista kansalaistottelemattomuutta arvostan. Täältä voi lukea lisää (englanniksi). Vuonna 1680 Acoma osallistui pueblokapinaan, jossa espanjalaiset heitettiin joksikin aikaa pois New Mexicosta. Sen jälkeen on ollut rauhallisempaa.

Nykyään historiallinen Acoman kylä on edelleen asuttu, vaikka siellä ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä viemäriä. Suurin osa acomalaisista asuu vakituisesti nykyaikaisemmissa rakennuksissa lähiseudulla - "mekin pidämme suihkussa käymisestä ja TV:n katselusta", sanoi oppaamme. Jokaisella acomalaissuvulla on kuitenkin edelleen talo pöytävuorella, ja siellä käydään ainakin juhlapäivinä.

Perinteinen savesta tehty uuni. Oppaamme mukaan siinä voi paistaa vaikka pizzaa.

Acoma tarjoaa matkailijoille erittäin mielenkiintoisen ja helpon tavan tutustua ikivanhaan ja omaperäiseen elämäntapaan. Pöytävuoren juurella olevassa vierailuksekuksessa voi tutustua pieneen museoon ja katsoa historiaa esittelevän filmin, joka löytyy myös YouTubesta (osa 1 ja osa 2). Vuoren huipulla sijaitsevaan historialliseen Acomaan, jota kutsutaan myös "Taivaskaupungiksi" ("Sky City"), pääsee tutustumaan oppaan kanssa. Oppaamme oli, kuten lähes kaikki kollegansa Yhdysvalloissa, asiantunteva ja hauska.

Oppaamme esittelee yhtä Acoman vanhimmista asuinrakennuksista ja sen omalaatuisia sisäänkäyntijärjestelyjä.

Vanhimmat nykyään pystyssä olevista rakennuksista ovat 1600-1700 -luvuilta, mutta uudemmatkin muistuttavat perinteisiä kulmikkaita savitiilitaloja. Toki joitain myönnytyksiä nykyajan mukavuuksille on tehty, esimerkiksi lasiset ikkunat tulivat 1900-luvulla. Myös katutasossa olevat ovet ovat uusi asia. Alun perin sisäänkäynti puebloasumuksiin oli katon kautta tikapuiden avulla. Arkipäiväisessä elämässä tämä oli tietysti hankalaa, mutta vaikeutti ryöstäjien ja valloittajien tunkeutumista asumuksiin.

Kaikissa puebloissa on perinteisiin seremonioihin käytettyjä rakennuksia, jotka tunnetaan nimellä kiva. Niihin kuljetaan yhä katon kautta, ja useimmat ovat ainakin osittain maan alla. Acoman kivat tunnistaa tällaisista kaksihaaraisista tikkaista.

Jokainen acomalainen kuuluu yhteen noin 20 klaanista, joiden jäsenyys periytyy äidin kautta. Avioliittoja saman klaanin kesken ei sallita, ja klaanien jäsenyyteen liittyy monenlaisia asioita. Esimerkiksi seremoniallinen päällikkö, cacique, voi olla vain antilooppiklaanista.  Samantapainen klaaniärjestelmä on useimmilla pueblokansoilla sekä myös navajoilla. Acomassa myös omaisuus periytyy äidin kautta. Pöytävuoren talot omistaa perheen vanhin nainen, jolla oppaamme mukaan mutenkin on varsin paljon sananvaltaa - "mitä isoäiti haluaa, sen isoäiti saa". Acomalaisten mukaan mummokratia on tuhannen vuoden aikana osoittautunut toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Acoman savitiilitaloja.

Pöytävuoren huipulle pääsee opaskierroksen hintaan kuuluvalla linja-autokyydillä, mutta takaisin alas voi halutessaan kävellä. Niin myös kannattaa tehdä, jos suinkin pystyy: kallioon hakatut portaat ovat jyrkät, ja New Mexicon kesä todella kuuma. Matkalla voi ajatella niitä acomalaisnaisia, jotka satojen vuosien ajan kantoivat kaiken veden vuorelle pään päällä kannetuissa saviruukuissa.

Näkymä portaiden yläpäästä.

Acoman portaat.

Kallioon on hakattu kädensijoja kiipeämistä helpottamaan.

Vierailukeskuksen pihalla on Acoman armeijaveteraanien muistomerkki. Yhdysvaltain sotavoimissa palvelee suhteellisesti ottaen hyvin paljon intiaaneja, ja monissa intiaaniyhteisöissä veteraanit ovat erittäin kunnioitettuja ja arvostettuja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin, ottaen huomioon intiaanien ja Yhdysvaltojen välisen väkivaltaisen ja surullisen historian. Yksi osatekijä lienee se, että suuri osa intiaaneista elää melko köyhissä oloissa. Yhdysvalloissa armeija tarjoaa tulonhankintamahdollisuuksia ja esim. koulutusstipendejä, joihin vähätuloisten olisi muuten vaikea päästä käsiksi.

Nautimme vierailustamme Acomassa suuresti ja suosittelemme sitä kaikille. Muuta valittamista ei ollut kuin kohtuuttoman korkea lämpötila. Acoma on kuuluisa keramiikastaan. Sekä kylässä että vierailuksekuksessa voi ostaa käsityönä tehtyjä kulhoja ja koriste-esineitä suoraan tekijöiltä. Asukkaat suhtautuvat varautuneesti valokuvaamiseen, ja ennen ihmisten kuvaamista on kohteliasta pyytää lupa. Ylipäätään kuvaaminen on luvanvaraista, opastusmaksuun kuitenkin sisältyy valokuvauslupa. Alkoholi on kielletty, kuten useimmilla intiaanialueilla.

Yhdysvaltain rahapelilainsäädäntö on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna eksoottinen. Uhkapelit ovat Nevadaa lukuun ottamatta lähes kaikissa osavaltioissa kiellettyjä tai hyvin tiukasti säänneltyjä, mutta intiaanikansat voivat omilla maillaan pitää pelikasinoita, joita osavaltioiden lainsäädäntö ei koske. En juuri välitä rahapeleistä, mutta jos valita pitää, häviäisin dollarini mieluummin vaikkapa Acoma Sky City Casinossa kuin Las Vegasissa.

Acomassa vierailimme 18.6.2015

Kiven sisällä

"Valkoinen talo" kanjonin pohjalla.

Vierailimme Valkoisen talon raunioilla. Emme käyneet Washington DC:ssä, ja tietääkseni Yhdysvaltain presidentin virka-asunto on ihan ehjä ja hyväkuntoinen. Kyseessä on ehkä vähemmän kuuluisa Valkoinen talo, joka sijaitsee Arizonan osavaltiossa, Chinlen kaupungin laidalla navajojen mailla kanjonin pohjalla. Kanjonin nimi on Tséyi, "Paikka kiven sisällä", ja valkoisten kartoissa Canyon de Chelly. Ainakaan suomalaisille matkailijoille se ei liene ollenkaan niin tunnettu kuin Grand Canyon. Minulle se oli kuitenkin yksi vaikuttavimmista paikoista jossa koskaan olen käynyt. Sitä toki oli myös Grand Canyon, mutta kanjoneitakin on monenlaisia.

Kanjonin pohja on vehreä, vaikka reunat ovat aavikkoa.

Siinä missä Grand Canyon on pitkä ja myötäilee pohjalla virtaavaa Colorado-jokea, muistuttaa Canyon de Chelly kartalla ison dinosauruksen jalanjälkeä: se on monihaarainen ja mutkitteleva. Maisemiltaan se on ihan erilainen kuin Grand Canyon tai Zionin kansallispuiston kivimuodostelmat.

Kanjoni on merkittävä paikka paitsi luonnon-, myös ihmisten historiassa. Siellä on muinaisten asumusten raunioita 4000 vuoden ajalta. Ne rakentanutta kansaa, nykyisten pueblointiaanikansojen esivanhempia, kutsutaan toisinaan anasazeiksi, mutta nykypäivän pueblointiaanit eivät välttämättä pidä siitä. Navajokielessä anaasází nimittäin tarkoittaa "muinaista vihollista". Hopit, jotka asuvat nykyään jonkin matkaa Canyon de Chellysta länteen, kutsuvat esi-isiään nimellä hisatsinom, "muinaiset". Heidän jälkeensä kanjoniin tulivat navajot. Canyon de Chellyn taistelu vuonna 1864 oli viimeinen kerta, kun navajot vastustivat ase kädessä Yhdysvaltojen armeijaa.

Peltoja Canyon de Chellyn pohjalla.

Nykyään Canyon de Chelly on National Monument, kansallismonumentti, jota hoitavat liittovaltio ja Navajo Nation yhteistyössä. Se on myös käytössä olevaa viljelysmaata, suuri osa kanjonin pohjasta on navajoviljelijöiden peltoa ja heidän eläintensä laidunta. Tilanpito vaikeakulkuisen kanjonin pohjalla Arizonan kuumassa ja kuivassa ilmastossa on varmasti vaativaa ja raskasta.

Panoraama Hämähäkkikallion luota. Täällä näet kuvan täysikokoisena.

Kanjonin reunoja kiertää hyväkuntoinen tie, jonka varrella on useita opastettuja näköalapaikkoja. Kaikilta niiltä on upeat maisemat, mutta minusta kaikkein vaikuttavin on Spider Rock, Hämähäkkikallio, 240 metrin korkeuteen kanjonin pohjalta nouseva hiekkakivipylväs. Vanhan navajotarinan mukaan siinä asuu Hämähäkkinainen, joka opetti navajot kutomaan kankaita puuvillasta.

Hämähäkkikallio.

Kaikkein hienointa Canyon de Chellyssa kuitenkin on, että kanjonin pohjalle pääsee suhteellisen helposti. Suureen osaan kanjonista saa mennä vain virallisen oppaan kanssa, mutta yksi reitti, White House Trail, on kenen tahansa kuljettavissa. Meidänkin kaltaisemme keski-ikäiset plösöt selviytyivät siitä kunnialla, varsinkin kun tajusimme odottaa sen verran myöhäiseen iltapäivään että kanjonin seinämä loi varjon laskeutumis- ja nousureitille. Keskipäivän auringon paahde olisi voinut olla liikaa. Joka tapauksessa mukana täytyy olla runsaasti juomavettä, tätä ei voi korostaa liikaa.

Kuva White House Trailin yläpäästä. Reitti johtaa "Valkoiselle Talolle", muinaisten pueblointiaanien asumukselle, joka näkyy kuvan alaosassa.

Hämmästyttäviä hiekkakivimuodostelmia.

Tunnelma kanjonin pohjalla on taianomainen, sitä on vaikea kuvata sanoin tai valokuvilla. Menkää ja kokekaa se itse!

Arkeologien mukaan Valkoinen talo rakennettiin vuoden 1070 paikkeilla ja se hylättiin noin vuonna 1300.

Vanhojen navajolegendojen mukaan rakennelma on Yé’ii -henkiolentojen koti.

Seinämässä raunioiden vieressä on ikivanhoja kalliomaalauksia.

Kiven sisällä kävimme 16.6.2015