Tatra: sohvaperunat vuoristossa

Štrbské Pleson maisemia.

Olen varmaan joskus ennenkin mainnnut, ettemme ole kovin urheilullisia. Kyllä me kapunkiolosuhteissa tai hoidetuilla poluilla kävellä jaksamme, mutta vähänkään vaativmmat jutut, vaikka vuoristopyöräilyn, jätämme suosiolla väliin. Ylä-Tatra, tai Korkea Tatra - slovakiksi Vysoké Tatry - on juuri meidän kaltaisillemme sopiva vuoristo. Sieltä kyllä löytyy tekemistä vaeltajille ja vuorikiipeilijöillekin, mutta siitä joku muu kuin minä kertoo paremmin.

Korkea Tatra on Slovakian ja Puolan rajalla: molempien maiden korkeimmat kohdat sijaitsevat siellä. Se on myös Karpaattien ketjun korkein osa. Ennen kaikkea Korkea Tatra on mielettömän kaunis, niin alhaalta laaksosta junan ikkunasta kuin ylhäältä vuoriltakin katsottuna. Katsokaa vaikka.

Tatra Popradin kaupungista nähtynä.

Lomnický štít (2634m, vasemmalla) ja Kežmarský štít (2588m, oikealla) Skalnaté plesolta nähtynä.

Sohaperunoile sopivaksi Korkean Tatran tekee TEŽ, Tatran sähkörautatie, joka on jo yli sadan vuoden ajan kuljettanut matkustajia Popradin kaupungista ylös vuorille. Päivälippu, jolla saa matkustaa niin paljon kuin kerkiää, maksoi elokussa 2018 kokonaista 4€.

TEŽ-juna Tatranská Lomnicassa.

Majapaikastamme Popradista juna vei meidät Štrbské pleson kylään. Alun perin suunnitelmana oli jäädä jo Popradské pleson asemalla ja kävellä sieltä vaellusreittiä Štrbské plesoon, mutta sateen uhan vuoksi päätimme lyhentää suunniteltua reittiä. Ei siellä sitten lopulta edes satanut. Kylän laidalla on postikorttikaunis vuoristojärvi, jonka ympäri pääsee kävelemään hyvin hoidettua polkua pitkin.

Järvi on upeiden vuorten ympäröimä.

Štrbské pleso - vähän vokaaleja, paljon maisemia.

Štrbské pleson kylässä on mm. tämä outoa sosialistista arkkitehtuuria edustava hotelli Panorama.

Tatran vierailumme kohokohta (hihi) oli köysirata Lomnický štítin huipulle, 2634 metrin korkeuteen meren pinnasta. Siihen kuuluu peräti kolme eri köysiratamatkaa. Ensin Tatranská Lomnicasta pienellä ja pelottavalla vaunulla väliasemalle, jolta uudenaikaisella ja hienolla vaunulla Skalnaté pleson vuoristojärvelle. Sieltä jatketaan hyvin pelottavalla pienellä punaisella vaunulla sitten huipulle. Meidän korkean paikan kammosta kärsivienkin kannattaa kyllä uskaltautua, sillä maisemat ovat todella upeat. Minulle tuli huipulla vähän heikko olo, en tiedä johtuiko vuoristotaudista vai pelosta, merenpinnan tasolla kun asun.

Huipulla pilvet ympäröivät meidät, mutta eivät aivan sulkeneet sisäänsä.

Valo ylhäällä vuorilla on toisenlainen, tai ainakin tuntuu siltä.

Paikalliset neuvovat varaamaan köysirataliput ajoissa. Koska en saanut online-varausta onnistumaan, menimme melko aikaisin sunnuntaiaamuna kärkkymään lippuja. Saimme ne maanantai-iltapäivälle. Tämä oli tilanne heinäkuun lopussa,  Keski-Euroopan kiireisimmän kesälomasesongin alussa. Viikonloppuna voi toki olla ruuhkaisempaa. Jos ei Lomnický štítille saa lippuja tai 49€ menopaluu tuntuu liian kallilta, voin suositella nousua Skalnaté plesolle asti. Etukäteisvarausta ei tarvita, pahimmassakin tapauksessa joutuu jonottamaan muutaman minuutin. Skalnaté plesoltakin on upeat näköalat, ruokaa saa kohtuuhintaan ja ympäristössä on hyvin merkittyjä vaelluspolkuja. Siellä kannattaa joka tapauksessa hengähtää hetki ennen huipulle nousemista tai sen jälkeen.

Köysiratalippuja lukuun ottamatta Tatran hintataso on miellyttävän edullinen verrattuna suurimpaan osaan Eurooppaa. Useimmissa ravintoloissa saa hyvän aterian reilusti alle 10 eurolla, mainio paikallinen olut on harvoin yli 2€ tuopilta ja majoituskin on halpaa: Popradissa saimme 2 hengen huoneen alle 30€/yö.

Tatralla olimme 27.-31.7.2018.

Siniset vuoret

Jos on matkalla vaikkapa Atlantasta tai New Orleansista Washingtonin tai New Yorkin suuntaan (tai päinvastoin) voi tylsän Interstate-moottoritien sijasta taittaa yli tuhannen kilometrin matkan paljon hitaammin ja mielenkiintoisemmin vuoristoteitä pitkin. Reitin eteläpäässä on Great Smoky Mountains -kansallispuisto, pohjoispäässä Shenandoahin kansallispuisto ja siinä välillä Blue Ridge Parkwayn nimellä tunnettu vuoristomaisemareitti.

Vaikka pilven sisästä ei näe maisemia, voi sielläkin olla tunnelmallista.

Me ajoimme suurin piirtein puolet noista maisemareiteistä kesäkuun alussa 2017. Kuten yllä olevasta videostakin selviää, sää ei ollut varsinaisesti suosiollinen ennen kuin loppumatkasta, ja aikaakin oli varattu niukanlaisesti. Siksi aina välillä poikettiin vuorilta laakson pohjaa kulkevalle Interstatelle, jota pitkin matka sujui huomattavasti nopeammin. Kyse oli välillä myös turvallisuudesta: mutkaisella vuoristotiellä on ikävä ajaa, jos näkyvyys on 10 metriä, etenkin kun tien varsilla liikkuu kaikenlaisia eläimiä. Me bongasimme ainakin peuroja, villikalkkunoita, (oletettuja) opossumeja sekä yhden kalkkarokäärmeen. Samoin pimeään vuorokaudenaikaan on parempi ajaa valaistulla moottoritiellä kuin pimeässä vuoristossa - tai vielä parempi idea on olla perillä yöpaikassa.

Peuroja Great Smoky Mountains -kansallispuistossa

Amerikkalaiseen tapaan asiat on tehty automatkailijalle helpoiksi. Teiden varsilla on muutaman kilometrin välein näköalapaikkoja, ja vaikka mitä nähtävyyksiä joista läheskään kaikissa ei tunnollisinkaan turisti ehdi pysähtymään (ja joista osa on, miten tämän nyt sanoisi, kyseenalaisia). Käymistämme voi suositella ainakin Cherokee-intiaanien museota North Carolinan Cherokeessa juuri Great Smoky Mountainsin eteläpuolella, Mabry Millin söpöä ulkomuseoaluetta eteläisessä Virginiassa sekä Thomas Jeffersonin, Yhdysvaltain kolmannen presidentin ja maan itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, kotitilaa Monticelloa, josta koetan kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Reitin varrella voisi harjoittaa myös ihan oikeaa luonnossa liikkumista, mutta meiltä se jäi tosi vähiin aikataulun ja sohvaperunuuden vuoksi.

Kuten monet muutkin intiaanikansat, Cherokeet harrastivat seremoniallista tupakointia muun muassa tällaisilla kivipiipuilla.

Tällaisilla haavimailoilla cherokeet pelasivat peliä, jota kutsuivat nimellä "sodan pikkuveli". Cherokeiden museon näyttely on varsin vaikuttava ja kuvaa muun muassa "kyynelten polkua" (tai kirjaimellisesti kääntäen "tietä, jolla he itkivät"), pakkosiirtoa cherokeiden perinteisiltä mailta Oklahoman osavaltioon, jossa heistä suurin osa yhä asuu.

Mawby Millin ulkomuseoalue on vehreydessään suorastaan sadunomainen, ainakin kesäkuussa.

Meidän kaltaisillemme matkustajille emme suosittele Tennesseen Pigeon Forgea reitin eteläpäässä. Siellä on Las Vegas -tasoisia, mitä kiusalisimpia muovisia turistiansoja, kuten Titanicin puolikas 1/2 skaalassa, mukana myös jäävuori. Sään lisäksi matkantekoa vuoristoteillä saattavat vaikeuttaa myös liikenneruuhkat etenkin lomakaudella ja viikonloppuisin. Reitti on varsin suosittu, ja sen lähellä asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Tämä ohi ajaessamme kännykällä kuvattu räpsy on juuri sopivan laadukas otos Pigeon Forgen Titanicista.

Tällaisia "pelastusveneautoja" hinaavia asuntoautoja näkyy Yhdysvaltain teillä usein, vielä tätä Blue Ridge Parkwayn levähdyspaikalla kuvattua paljon isompiakin.

Kuten useimpiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin, Shenandoahiin on pääsymaksu, muuten ei reitillä maksuja peritä. Oma tai vuokrattu auto tai muu kulkuneuvo lienee käytännössä ainoa tapa liikkua reitillä. Great Smoky Mountains -puistoon saattaa ainakin kesäisin joten kuten päästä myös julkisilla kulkuneuvoilla.

Sinisillä vuorilla ajoimme 4.-6.6.2017.

Merihistoriaa San Franciscossa

Balclutha, Skotlannissa vuonna 1887 rakennettu fregatti.

San Francisco oli pitkään Yhdysvaltain länsirannikon tärkein satamakaupunki. Ei siis ihme, että kaupungissa on monia mielenkiintoisia museolaivoja. Jos on asiasta yhtä kiinnostunut kuin minä, voi niissä viettää hyvinkin kokonaisen viikon päivän.

Fisherman's Wharfin turistialueella on San Francisco Maritime National Historical Park, yksi monista National Park Servicen ylläpitämistä upeista kohteista. "Historiapuistoon" kuuluu useita laivoja, joista moniin pääsee myös käymään. Fregatti Balclutha purjehti rahtiliikenteessä vuosina 1887-1930, ja ehti olla monessa mukana. Se muun muassa oli viimeinen laiva joka purjehti itsenäisen Havaijin kuningaskunnan lipun alla. Lastiruumassa on hyvin toteutettu näyttely, jossa keskitytään erilaisiin rahteihin joita Balclutha on kuljettanut. Koko laiva on yleisölle avoin, joskin mastoihin kiipeäminen on kielletty. Kapteeninsalongissa, keittiössä ja kajuutoissa voi eläytyä miehistön kokemuksiin kuukausia kestäneillä valtamerimatkoilla.

Balcluthan kapteeninsalonki.

Miehistökajuutta keulakannen alla, parinkymmenen merimiehen koti. Ankkurivinssi keskellä majoitustilaa tuskin paransi viihtyisyyttä. Kuva on otettu kalansilmäobjektiivilla.

Balcluthan keulakuva.

Lautta Eureka on aivan toisenlainen, mutta myös hyvin mielenkiintoinen museolaiva. Se on Balcluthan aikalainen, rakennettu vuonna 1890, ja melkein yhtä iso kuin valtamerilaiva. Alun perin se kuljetti junia Golden Gaten salmen yli San Franciscosta Sausaliton kaupunkiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen se muutettiin matkustaja- ja autolautaksi. Kun Golden Gate- ja Bay Bridge -sillat rakennettiin 1930-luvulla, jäivät San Franciscon lahden lukuisat lautat vähitellen työttömiksi. Eureka kuitenkin liikennöi aina vuoteen 1957 asti.

Sisäänkäynti Eurekaan.

Eurekan autokansi.

Matkustajakansi. Eurekassa oli myös täysiä aterioita tarjoava ravintola, vaikka matka Sausalitosta San Franciscoon kesti vain puolisen tuntia.

Eureka oli teknisesti varsin vanhanaikainen jo valmistuessaan. Potkurit olivat jo pääosin korvanneet siipirattaat, ja sen yksisylinterinen höyrykone edustaa jo 1700-luvulla kehitettyä tekniikkaa. Yksinkertainen ja luotettava koneisto oli kuitenkin käyttökelpoista jatkuvasti lyhyitä matkoja tekevässä lautassa. Tärkeää oli pitää huoltamiseen kuluva aika lyhyenä ja kustannukset matalina.

Eurekan höyrykone, kuvattu kalansilmäobjektiivilla.

Koneen toimintaperiaate.

Historiapuiston kokoelmiin kuuluu muitakin aluksia, muun muassa tämä siipiratashinaaja.

Puistoon kuuluva museo oli remontissa, mutta aulaan pääsi katsomaan pienoismalleja. Tämä kuvaa San Franciscon satama-aluetta vuoden 1849 kultaryntäyksen aikana. Purjelaiva Niantic on saapunut Yhdysvaltain itärannikolta Kap Hornin ympäri purjehdittuaan. Paluumatkan sijasta omistaja päätti muuttaa sen kaupaksi ja kapakaksi - näillä aloilla sai tuolloin kerättyä suuremmat tuotot kuin laivanvarustajana.

Toisessa pienoismallissa oli miehistö komennettu mastoihin.

Vähän matkan päässä on toisen maailmansodan aikainen Liberty -luokan rahtilaiva Jeremiah O'Brien. Se ei kuulu historiapuistoon vaan on yksityisen yhdistyksen ylläpitämä. Alus on purjehduskelpoisessa kunnossa, ja myös purjehtii silloin tällöin. Lastiruuman näyttely kertoo sotatarvikekuljetuksiin rakennetuista Liberty -rahtilaivoista. Vuosina 1941-1945 niitä valmistui kaikkiaan 2710.

Liberty-luokan rahtilaiva Jeremiah O'Brien.

Sähkötyshytti.

Perämiehen hytti. Radiolaitteet eivät alun perin kuuluneet sen kalustoon vaan liittyvät aluksen nykyiseen käyttöön.

Jeremiah O'Brienin toimintakuntoinen pääkone.

Konehuoneen pelastustikkaat. Haluaisitko sinä kiivetä näitä pitkin pakoon palavasta konehuoneesta, kun laiva on saanut osuman torpedosta?

Jeremiah O'Brienin vieressä on toinen toisen maailmansodan aikainen alus, sukellusvene Pampanito, joka jäi meltä väliin aikataulusyistä.

Fisherman's Wharf on San Franciscon "turistipyydys", enkä museolaivoja lukuun ottamatta viihtynyt siellä ollenkaan muovisten teemaravintoloiden ja ylihintaisten krääsäkauppojen keskellä. Laivojen lisäksi sinne menemiseen on kyllä toinenkin syy: laiturin 39 merileijonayhdyskunta. Kerrassan vekkuleita otuksia, mutta pahanhajuisia.

Välillä pitää isotella turisteille...

...mutta muuten voi ottaa rennosti.

Laivoissa kävimme 5.6. ja 28.6.2015

Tosi, tosi isoja puita - Muir Woods

Mammuttipetäjien varjossa.

Here I was born, and there I died. It was only a moment to you. You took no notice." - Alfred Hitchcockin Vertigo, 1958.

Suomessa, kuten tiedetään, on paljon metsää. Niinpä sitä voisi ihmetellä, miksi täytyy Kaliforniassa asti mennä katsomaan puita. Amerikassa, kuten tiedetään, kaikki on suurempaa. Myös puut. Kaliforniassa kasvaa sekä maailman korkein puulaji, punapuu, että tilavuudella mitaten suurin, mammuttipetäjä. Ne ovat maailman suurimpia elollisia asioita ja kaikkein vanhimpien joukossa. Vanhin elävä mammuttipetäjä on noin 3200 vuoden ikäinen.

Kaikkein korkeimmat ja suurimmat puut ovat muualla, mutta kyllä Muir Woodsissakin tosi isoja näkee.

On ne korkeita.

San Franciscosta käsin lähin paikka, jossa valtavia puita voi käydä katsomassa, on Muir Woods National monument, jälleen yksi National Park Servicen erinomaisesti hoitamista kohteista. Vaikka ei olisikaan Suuri Eränkävijä, on Muir Woods helppo vierailukohde, metsään on tehty hyvät opastetut kävelyreitit ja infotaulut.

"Isona minusta tulee satametrinen mammuttipetäjä".

Ainoa ongelma on sama kuin monessa muussakin Yhdysvaltain kansallispuistossa: paikka on vähän liiankin suosittu, polut ruuhkautuvat, ja amerikkalaisista lähtee ajoittain tarpeettoman paljon ääntä. Muir Woodsissa oli jopa isoja kylttejä, joissa kävijöitä kehotettiin hiljaisuuteen, valitettavasti turhaan. Vaikka kävimme metsässä maanantaina, ruuhkat olivat kaameat, parkkipaikat aivan täynnä ja paljon autoja pysäköity hengenvaarallisesti kapean vuoristotien varrelle. Sanoisin, että vierailua ei kannata ajoittaa viikonlopulle, jos ollenkaan voi välttää. Jättiläispuita pääsee näkemään monissa muissakin paikoissa Yhdysvaltain länsirannikolla ja Sierra Nevadan vuoristossa, esimerkiksi Yosemiten kansallispuiston Wavonassa.

Tunnelma metsässä on kaikesta huolimatta rauhallinen.

Yhdysvalloissa julkisen liikenteen käyttö on usein aika vaivalloista. Matka San Franciscosta Muir Woodsiin ei ole erityisen hankala, mutta se on hidas, kaupungin keskustasta voi mennä reilusti yli kaksi tuntia ja bussia vaihtaessa saa varautua odotteluun. Ensin ajetaan kaupungin keskustasta Golden Gaten toiselle puolelle Sausalitoon tai Marin Cityyn esimerkiksi bussilla numero 70. Sausalitoon pääsen myös lautalla. Sitten jatketaan pikkubussilla 66 tai 66F (liikennöi vain lomasesongin aikana, aikataulut) perille Muir Woodsiin. Maksaminen sentään onnistuu samalla Clipper Cardilla joka kulkuvälineessä.

San Franciscossa voi bussia odotellessa bongata vaikka vanhan kunnon hippibussivolkkarin.

Sausalitossa voi pysähtyä esim. kahville, jäätelölle tai syömään, tarjontaa riittää, hintataso ei ole edullinen mutta pikkukaupungin tunnelma on rento ja miellyttävä. Meitä urheilullisemmat voivat vaikka vuokrata polkuypyörän San Franciscosta, matka on pitkä ja mäkinen mutta maisemiltaan upea.

Jättiläispuita kävimme katsomassa 30.6.2015

Road Trip: miten me sen teimme

Uskollinen kulkuneuvomme, korealaisen insinööritaidon huippusaavutus Hyundai Elantra.

Neljätuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Seitsemän kansallispuistoa. Viisi osavaltiota. Kolme kanjonia. Kaksi viikkoa. Yksi valtameri. Automatkailu Yhdysvalloissa on parhaimmillaan upea elämys, ja moniin paikkoihin on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä ilman autoa.

Minulta on kyselty jonkin verran roadtrip-tyyppiseen automatkailuun liittyviä asioita, ja itsellänikin oli ennen matkaa paljon siihen liittyvää selvitettävää ja mietittävää - jopa asioita, jotka hiukan jännittivät. Lopulta kaikki sujui hyvin, useinmiten erinomaisesti. Tässä kerron, miten me järjestimme oman road tripimme. En väitä, että kaikki ratkaisumme olivat parhaita mahdollisia, mutta näillä eväillä järjestettiin erittäin onnistunut reissu.

Tämä kirjoitus liittyy automatkaan, jonka teimme Yhdysvalloissa Kalifornian, Nevadan, Arizonan, Utahin ja New Mexicon osavaltioissa kesäkuussa 2015. Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä on isoja eroja mm. lainsäädännössä ja hintatasossa. Kustannustasoon vaikuttaa merkittävästi myös dollarin kurssi euroon nähden, ja se voi vaihdella nopeastikin. Matkamme aikana eurolla sai noin 1,1 dollaria. Vaikkapa vuotta aiemmin olisi saanut noin 1,3 - merkittävä ero.

Auton vuokraus
Auton vuokraaminen Yhdysvalloissa on hyvin edullista esim. Suomeen verrattuna. Olimme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saimme matkamme ajankohdan varmistettua todella hyvissä ajoin. Tämä jätti runsaasti aikaa selvittelyille, ja hyvissä ajoin varaamalla usein myös voi säästää rahaa. Auton varasimme Budgetin kautta ja 2 viikon vuokrauksen hinnaksi tuli 300,82€, kun se varattiin ja maksettiin kuukausikaupalla etukäteen.

Vuokrafirman valintaperusteena oli edullinen hintataso. Olimme miettineet myös pienen asuntoauton vuokraamista esim. Escapelta tai Jucylta, mutta tulimme siihen tulokseen että henkilöauton vuokraaminen ja halvoissa motelleissa yöpyminen tulee suunnilleen saman hintaiseksi ja on luultavasti miellyttävämpää.

Budgetin ehdoilla myös onnistui ilman lisämaksua auton palauttaminen eri paikkaan kuin mistä se oli noudettu, kunhan molemmat paikat olivat Kaliforniassa. Ymmärtääkseni näin on monilla muillakin firmoilla. Noutopaikaksi meille valikoitui Mercedin pikkukaupungin lentokenttä, sillä pääsimme sinne helposti bussilla Yosemiten kansallispuistosta. Palautimme automme San Franciscon lentokentälle, sillä jäimme vielä viikoksi San Franciscon alueelle ennen kotiin paluuta. Kun tulimme kaupunkiin etelästä päin, oli lentokenttä helpommin saavutettava kuin keskikaupungilla sijainneet vuokraamon toimipisteet.

Useimmat vuokraamot perivät alle 25-vuotiailta nuorten kuljettajien lisämaksuja, mutta me keski-ikäiset vältyimme sellaisilta. Kaliforniassa on laki, jonka mukaan vuokraajan puoliso saa myös toimia kuljettajana eikä häneltä voi periä lisäkuljettajan maksua, joka muuten voisi olla huomattava. Me hyödyimme tästä, eikä vihkitodistusta vuokraamossa kysytty. Eri yhtiöt voivat tarjota hyvin erilaisia sopimuksia, mutta yleensä henkilöauton vuokraan sisältyy vapaat ajokilometrit, eikä rajoituksia esimerkiksi eri osavaltioissa liikkumisen suhteen tavallisesti ole. Budgetin autoilla olisi saanut ajaa Kanadaan, mutta Meksiko oli ehdottomasti kielletty. Joka tapauksessa sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti.

Kalifornian aavikolla: suoraa, hyväkuntoista tietä, helppo ja mukava ajaa.

Itse vuokraus Mercedin lentokentällä sujui muuten hyvin, mutta virkailijalla ja Budgetin tietokonejärjestelmällä oli jotain keskinäisiä ongelmia. Aikaa meni vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se nyt oli pikkujuttu. Palauttaminen San Franciscossa sujui erittäinkin tehokkaasti ja nopeasti. Suomessa myönnetty EU-mallinen ajokortti kelpasi Budgetille, eikä kansainvälisen ajokortin hankinnalle näin ollen pitäisi olla tarvetta. Poliisi ei ajokorttejamme missään vaiheessa kysynyt. Vuokrauksen yhteydessä luottokortille tehtiin muistaakseni koko vuokrahintaa vastaava varaus panttimaksuksi. Pari päivää auton palautuksen jälkeen sain rahat takaisin.

Autoksi meille sattui Hyundai Elantra, amerikkalaisittain pikkuauto, suomalaisittain tavallinen keskikokoinen henkilöauto, automaattivaihteistolla niinkuin Yhdysvalloissa käytännöllisesti katsoen aina. Vuokraamon virkailija tarjosi meille isompaa autoa (Nissan Murano) samaan hintaan - tämä on kuulemma yleistä. Ylimääräisiä vakuutuksia ei sen sijaan tyrkytetty, vaikka siitä olen usein kuullut varoitettavan. Valitsimme Hyundain, koska meille kahdelle ja matkatavaroillemme se riitti paremmin kuin hyvin. En keksi autosta mitään valittamista, pieni kulutus, mukavat penkit, helppo ajettava ja tehokas ilmastointi, joka onkin kesällä Yhdysvaltain lounaisosissa kirjaimellisesti elintärkeä asia.

Ajaminen
Reittimme 2 viikon aikana oli, auton nouto- ja palautus- sekä yöpymispaikat mainiten Merced, CA - Bakersfield, CA - Las Vegas, NV - Jacob Lake, AZ - Bluff, UT - Many Farms, AZ - Grants, NM - Zuni, NM - Needles, CA - Maricopa, CA - Paso Robles, CA - Santa Cruz, CA - San Francisco, CA. Matkan varrella oli vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Emme pidä itseämme kovin harjaantuneina kuskeina, eikä meillä nykyään ole omaa autoa lainkaan. Siksi ajaminen jopa pikkuisen huolestutti etukäteen, mikä oli aivan turhaa. Yhdysvalloissa ajaminen on yleisesti ottaen erittäin helppoa. Suuri osa tiestöstä on sellaista, mitä Suomessa nimitettäisiin moottoritieksi. Opasteet ovat hyvät ja suurin osa teistä myös hyväkuntoisia, poikkeuksena jotkut Arizonan ja New Mexicon takamaiden tiet, eivätkä nekään mitenkään ajokelvottomassa kunnossa olleet.

Pitkä suora, eikä muuta liikennettä missään, onneksi maisemat ovat sellaiset ettei pääse kyllästymään. Tässä mennään Kuoleman Laakson pohjalle.

Liikenne reitillä, jolla ajoimme, oli enimmäkseen hiljaista. Ruuhkaa emme kokeneet juuri missään. Ainoat poikkeukset olivat alkumatkan väli Mercedistä Bakersfieldiin Kaliforniassa, Las Vegasin kaupunki sekä viimeinen ajopäivä Santa Cruzista San Franciscon lentokentälle.  Ruuhkassa ja moottoriteillä amerikkalaiset ajavat sivistyneemmin kuin suomalaiset, liittymissäkin tarvittaessa annetaan tietä - tämä yleistyksenä, pösilöitä on toki kaikkialla (terveisiä Las Vegasiin sinisen Chevrolet Suburbanin kuskille, oletko koskaan kuullut suuntavilkuista ja niiden käytöstä kaistanvaihdon yhteydessä?). Kalifornian moottoriteillä kaikki ajavat reipasta ylinopeutta, vaikka muuten liikennesääntöjen kunnioitus näytti olevan paremmalla tasolla kuin Suomessa.

Oikeastaan kohtasimme vain kaksi todella hankalaa tilannetta ajaessamme. Grand Canyonilta majapaikkaamme palatessamme itsetuhohakuisia peuroja singahteli pimeälle tielle vähän väliä. Navajo Nationin aluella taas viimeinen tienpätkä majapaikkaamme oli sateen jäljiltä todella kehnossa kunnossa, ja Hyundain pohja välillä raapi tien pintaa. Paikallisten nelivetoisilla avolava-autoilla ei ollut ongelmia, mutta meidän perille pääsemisemme näytti hetkellisesti kyseenalaiselta.

Suunnistus meillä hoitui perustason Android-puhelimeni ja siihen ladatun ilmaisen HERE Maps -sovelluksen avulla. Se toimi. Tosin edellä mainittua tietä majapaikkaamme Navajomailla ei karttaan ollut merkitty - isäntämme mukaan sitä eivät muutkaan navigaattorit ja ohjelmat tunne. GPS-yhteyttä joutui joskus liikkeelle lähtiessä vähän odottelemaan, mutta se ei todellakaan ollut merkittävä ongelma.

Kalifornian valtatie 1:llä ajaminen Tyynen valtameren rannikkoa pitkin on elämys. Kuvassa Bixby Bridge-silta.

Polttoaine Yhdysvalloissa on Suomeen verrattuna erittäin edullista, joskin hinnat vaihtelevat suuresti osavaltiosta toiseen ja saman osavaltion sisälläkin. En kerännyt kaikkia bensakuitteja talteen, mutta halvin tankkauksemme oli $2,69 gallonalta (1 gallona = 3,79 litraa) Zuni Pueblossa New Mexicossa ja kallein $4,59 San Franciscossa juuri ennen auton palauttamista. Arvioisin että polttoainekustannukset lähes tarkalleen 5000 kilometrin ajosta olivat noin 300€, luultavammin hieman alle sen. Asiaan tietenkin vaikuttaa se, millaisilla teillä ja millaisella autolla ajaa, isolla katumaasturilla tuon saa varmaan helposti kaksinkertaistettua.

Majoitus
Yövyimme enimmäkseen pienissä tienvarsimotelleissa, juuri sellaisissa joita olette nähneet amerikkalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä yöpyi varsin mukavasti, merkittävin ongelma olivat useimpien paikkojen hyvin äänekkäät ilmastointilaitteet (ratkaisu: korvatulpat). Motellien lisäksi yövyimme pienessä mökissä Grand Canyonin lähellä, Navajojen perinteisessä Hogan-majassa Arizonan takamailla sekä vanhassa majatalossa Zuni Pueblossa. Nämä kaikki olivat hienoja ja suositeltavia kokemuksia ja miellyttävämpiä kuin motellit (jotka nekin olivat ihan miellyttäviä).

Aqua Breeze Inn Santa Cruzissa Kaliforniassa.

Motellien osalta ladulla ja hinnalla ei tuntunut olevan juuri yhteyttä, vaan sen määrää paikkakunnan kysyntä ja tarjonta. Niinpä reissun kallein yö, melkein 100€ 2 hengen huoneelta, oli Santa Cruzissa (paljon kysyntää, vähän tarjontaa), edullisimmat, alle 40€/2hh taas Las Vegasissa (valtavasti sekä kysyntää että tarjontaa) ja Kalifornian Bakersfieldissa sekä Needlesissa (vähän kysyntää, jonkin verran tarjontaa).  Aamiainen, laadultaan yleensä kyseenalainen, joko kuuluu hintaan tai ei. Kaikkien majapaikkojemme varustukseen kuului kahvinkeitin ja ilmaista kahvia sekä jääkaappi. Useimmissa oli myös mikroaaltouuni.

Keskihinnaksi 14 yöltä tuli noin 67€ 2 hengeltä. Enemmän kuin kahden hengen porukalla matkustavat voivat päästä selvästi halvemmalla per nuppi, amerikkalaisissa majoitusliikkeissä näyttää olevan useamman hengen huoneita tarjolla varsin usein. Hinnoissa voi myös olla huomattavaa sesonkivaihtelua etenkin Grand Canyonin kaltaisten suosittujen nähtävyyksien lähistöllä. Motelleista hinta/laatusuhteeltaan Bakersfieldin paikka oli ehkä paras - vasta remontoidut, siistit huoneet ja kelvollinen aamiainenkin. Heikoin se oli Santa Cruzissa, eikä sielläkään varsinaisesti muuta vikaa ollut kuin korkeahko hinta. Huonekalut, jääkaappi ja ilmastointilaite olivat siellä peräisin Ronald Reaganin presidenttikaudelta, mutta kaikki toimi.

Pohdittuamme asiaa päädyimme varaamaan kaikki majoitukset jo Suomesta käsin. Suosittujen kohteiden, kuten Grand Canyonin, osalta tämä on välttämätöntä. Kieltämättä etukäteisvaraukset hieman kahlitsevat, toisaalta ne myös tuovat tietynlaista turvallisuutta. Varaamalla booking.comin kautta saa useinmiten mahdollisuuden perua varaus ilman maksua - näin ei kuitenkaan ole aina, kannattaa olla tarkkana. Näinä älypuhelinten ja pädien aikoina olisi varmasti helppoa myös varailla majoituksia reissun päältä pari päivää etukäteen, ja epäilemättä myös perinteinen tapa mennä vastaanottotiskille ja kysyä huonetta toimii myös. Minä vaan tykkään suunnitella kaiken tarkasti etukäteen.

Ruumiin ja hengen ravinto
Reissun päällä pitää tietenkin syödä. Tienvarsiruokaloita on joka paikassa eivätkä ne yleensä ole kiinni. Valitettavasti joillain paikkakunnilla voi olla vaikea löytää muita kuin ketjupikaruokaloita. Nauttimalla pelkästään vaikkapa Taco Bellin ja Denny'sin tuotteita ehtii parissa viikossa epäilemättä läskistymään merkittävästi. Niissä syöminen ei edes ole mitenkään erityisen edullista Suomen pikaruokaloihin verrattuna, hieman halvempaa kyllä. Ruokakauppojakin löytyy helposti, mutta sielläkin hintataso on aika lähellä suomalaista. Tienvarsiravintoloiden joukosta voi toki löytää myös helmiä.

Zion, yksi kansallispuistoista joissa kävimme.

Yksi hankinta, jota suosittelemme ehdottomasti, on kansallispuistojen vuosipassi, joka maksaa 80 dollaria. Sillä pääsee kaikkiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin ja kansallismonumenteille vuoden ajan ostopäivästä. Yleensä sillä pääsee omistajan lisäksi auto ja korkeintaan kolme seuralaista - näin oli esimerkiksi kaikissa kuudessa kansallispuistossa joissa kävimme (lisäksi kävimme San Franciscosta käsin muutamassa muussa ilman autoa, mutta se on toinen tarina). Koska yleensä kaikki hienoimmat jutut Yhdysvalloissa ovat kansallispuistoja, tämä kannattaa ehdottomasti hankkia.

No paljonko se kaiken kaikkiaan maksaa?
Meillä meni "välttämättömiin" kustannuksiin:

• auton vuokraan n. 301€
• polttoaineeseen n. 300€
• majoituksiin 14 yöltä n. 938€
• kansallispuistopassiin n. 72€

Yhteensä siis vähän päälle 1600€ kahdelta hengeltä kahdessa viikossa.

Päälle pitää laskea vielä muita kustannuksia, jotka vaihtelevat valtavasti satunnaistekijöiden ja eri ihmisten erilaisten mieltymysten mukaan:

• Lentojen hinta vaihtelee valtavasti lähtö- ja tulokenttien, sesongin ja lentoyhtiöiden johtajien biorytmien mukaan.
• Ruokaan kannattaa budjetoida saman verran rahaa kuin Suomessa menisi samassa ajassa samanlaisissa paikoissa syömiseen tai kaupasta ostettuun ruokaan: todellisuudessa luultavasti pääsee vähän, mutta vain vähän, halvemmalla.
• Muihin kuin kansallispuistojen pääsymaksuihin, jotka voivat olla korkeitakin. Me maksoimme Antelope Canyonin opastuksesta $48 ja Acoman "taivaskaupungin" kierroksesta $23/henkilö - ei halpaa, mutta hintansa arvoista.
• Niin paljon rahaa kuin haluaa käyttää esim. matkamuistoihin, shoppailuun, uhkapeleihin Las Vegasissa ja intiaanikasinoissa, oluen ja viinin juomiseen ja mikä nyt ketäkin huvittaa. Yleisesti ottaen rahan kuluttamiseen tarjotaan Yhdysvalloissa runsaasti mahdollisuuksia.

Kuten todettua, isommalla porukalla voi säästää kuluissa henkeä kohden, samoin matkustamalla lomasesongin ulkopuolella.

Roadtripin teimme 10.-24.6.2015

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015