Tšernobyl - mitä maailmanlopun jälkeen?

Onnettomuus tapahtui Tšernobylin reaktorissa numero 4, joka oli kuvassa näkyvän rakennuksen vasemmassa puoliskossa. Oikeanpuoleinen reaktori numero 3 oli käytössä vuoden 2000 joulukuuhun asti.

Ihminen on kaukana täydellisestä. Ennemmin tai myöhemmin hän tekee virheen kaikissa toimissaan. Pienimpiä virheitä ei ehkä edes huomata, isompienkin seuraukset voidaan usein korjata, mutta jotkut virheet johtavat suuriin katastrofeihin.

Yksi ihmiskunnan historian pahimmista virheistä tapahtui kolmekymmentä vuotta ennen tämän kirjoittamista Tšernobylin ydinvoimalassa silloisessa Neuvostoliitossa, nykyään Ukrainan pohjoisosassa aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Oikeastaan kyseessä oli useiden virheiden sarja, niin kuin todella isoissa onnettomuuksissa yleensä on. Lyhyt ja maallikolle ymmärrettävä selostus siitä, mitä oikein tapahtui, löytyy vaikkapa täältä. Wikipediassa on laajempi selvitys, ja Suomen kuvalehdessä mielenkiintoinen kuvaus Neuvostoliiton todellisuudesta onnettomuuden aikaan.

Olin onnettomuuden tapahtuessa lapsi, mutta muistan sen hyvin. Parhaiten mieleeni on jääänyt hermostunut epätietoisuus. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka vaarallista se on? Kuolemmeko, jos olemme ulkona sateella? Voimmeko enää koskaan syödä metsämarjoja? Joudummeko muuttamaan pois kotoamme? Lopulta Tšernobyl ei vaikuttanut minun tai muidenkaan suomalaisten elämään käytännössä lainkaan. Huonommin kävi niille lähes 150 000 ukrainalaiselle ja valkovenäläiselle, jotka joutuivat jättämään kotinsa ydinvoimala-alueen lähellä. Suoraan onnettomuudesta aiheutuneita kuolemantapauksia on tilastoitu "vain" 41, mutta terveyshaittoja, ympäristötuhoja ja taloudellisia menetyksiä tuskin koskaan pystytään tarkoin laskemaan.

Onnettomuudessa kuolleiden palomiesten muistomerkki.

Nykyään Tšernobyliin järjestetään turistimatkoja. Kävin siellä vuonna 2011, muutama kuukausi onnettomuuden 25-vuotispäivän jälkeen. Ydinvoimalan ympärillä olevilla suoja-alueilla saa liikkua vain Ukrainan valtion viranomaisten luvalla. Niinpä sinne pääsee vain ryhmäretkillä, joita järjestävät monet Kiovassa toimivat matkanjärjestäjät. Hinta näytti olevan kaikilla matkatoimistoilla tarkalleen sama, mikä tietysti herättää hieman kysymyksiä. Itse käytin Solo East Travelin palveluita, joissa ei ollut valittamista. Etukäteen ei tarvinnut kovin monimutkaisia järjestelyjä tehdä: ilmoitin varauksen yhteydessä henkilötietoni ja passin numeron sähköpostitse, ja heti Kiovaan saavuttuani retkeä edeltävänä päivänä kävin maksamassa varausmaksun toimistolla.

Tšernobylin matkaa suunnittelevan kannattaa ottaa huomioon, että Ukrainan valtio on ajoittain kieltänyt turistimatkat alueelle lyhyellä varoitusajalla ja yllättäen. Minunkin matkani toteutuminen oli tästä syystä epävarma ihan viime hetkiin asti. Ukrainan ja Venäjjän välinen sotatilanne vaikuttaa tietenkin kaikkeen Ukrainassa ja asiat voivat siksi muuttua nopeasti ja ennakoimatta. Kiovan ja Tšernobylin seuduilla ei ole käyty sotaa. Konfliktin polttopisteet ovat satojen kilometrien päässä Krimillä ja Itä-Ukrainassa, eikä muualla Ukrainassa liikkuville matkustajille ole aiheutunut vaaraa sodan vuoksi.

Varoituskyltit rajoitetun alueen rajalla.

Ryhmäni bussi lähti Kiovan keskustasta aamulla, ja illaksi ehdittiin takaisin. Itse ydinvoimalan ympärillä on kaksi suoja-aluetta, pienempi sulkualue ja sen ympärillä rajoitettu alue. Kummankin portilla katsotaan passit, ja pois lähtiessä vielä käydään säteilymittarissa. Sulkualueella myös tavattiin opas, joka otti ryhmän hoitoonsa. Alueella ei saa liikkua omin päin ilman opasta, ja bussista poistuttaessa oli pysyteltävä ryhmässä. Oppaamme ei ollut matkatoimiston työntekijtä, vaan Ukrainan valtion palveluksessa. Meidän ryhmällemme osunut opas oli erinomainen, hän vastasi ystävällisesti moniin kysymyksiimme ja kertoi ymmärrettävästi ja seikkaperäisesti onnettomuuden tapahtumahistoriasta ja seurauksista.

Sulkualueellakaan säteily ei pääosin ole kuin vähän voimakkaampaa normaaliin ns. taustasäteilyyn verrattuna. Kuulemma lentomatkalla Atlantin yli saa suuremman radioaktiivisen annoksen kuin päiväretkellä Tšernobylissa. Minunkin oli kuitenkin allekirjoitettava paperi, jossa luovuin oikeudesta hakea korvausta Ukrainan valtiolta mikäli terveydentilassani tapahtuisi muutoksia Tšernobylissa käynnin seurauksena.

Lyhyt johdatus Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen.

Alueen asukkaiden evakuoinnissa viivyteltiin, mutta kun siihen vihdoin ryhdyttiin se toteutettiin nopeasti. Tästä päiväkodista lapset haettiin kuulemma kesken päiväunien..

Päiväkodin pihaan jääneitä leluja.

Onnettomuuden laskeumaa on  sitoutunut esimerkiksi alueella kasvavan metsän puihin. Suuri metsäpalo Tšernobylissa onkin yksi pelätyimmistä riskitekijöistä, sillä palavista puista laskeuma voisi vapautua jälleen ilmakehään ja kulkeutua tuulen mukana ties minne.

Minulle vaikuttavinta oli tutustuminen hylättyyn Pripjatin kaupunkiin, etenkin sen kouluun: olinhan onnettomuuden tapahtuessa itse alakoululainen. Vaikka neuvostoliittolainen opetuskuvasto poikkeaakin aika paljon suomalaisesta, tuntui paikka suorastaan häiritsevän tutulta. Oli helppo ymmärtää, että oma kouluni olisi näyttänyt aika samanlaiselta jos se olisi hylätty 25 vuodeksi. Väkisinkin tuli ajatelleeksi, että koko maailma voi olla tällainen jonain päivänä, kun ihmiskunta on tuhonnut itsensä.

Luonto on valtaamassa sulkualuetta takaisin. Pripjatin kaupunki muuttuu hiljalleen luonnontilaiseksi metsäksi, ja juurtuvat puut hajottavat betonin vähitellen. Ajatus tuntuu samalla kertaa sekä kammottavalta että lohdulliselta.

Pripjatin hienoin hotelli.

Pripjatin koulun luokkahuone.

Metsä on vallannut koulun sisäpihan.

Pripjatin uimahallissa.

Pripjatin torille pysyvästi jäänyt kiertävä tivoli.

Sähköautoradalla kasvaa sammalta.

Tšernobyliin kannattaa ottaa pusikko-olosuhteisiin sopivat, mielellään pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet sekä päähine, vaikka Ukrainan kesässä tuleekin ne päällä kuuma. Lisäksi tarvitaan runsaasti juomavettä ja valokuvausvälineet. Muuta onkin sitten turha mukana raahata. Lounas sisältyi retken hintaan, ja ydinvoimala-alueen työmaaruokalan tarjonta olikin varsin maukasta.

Onko ylipäätään oikein matkustaa Tšernobylin kaltaisille katastrofien tapahtumapaikoille? Eikö ole väärin, että matkanjärjestäjä tai vastaava tekee rahaa onnettomuudella, joka vei hengen tai kodin vielä useammalta? Eikö ole kyseenalaista hakea tällaisia elämyksiä? Menitkö Tšernobyliin osoittaaksesi kuinka kova jätkä olet? Nämä ovat pohdinnan arvoisia kysymyksiä. Ymmärrän hyvin, jos joku haluaa eettisistä syistä pysyä poissa Tšernobylista tai muilta katastrofipaikoilta, tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaisilta keskitysleireiltä.  Kun tällaisissa paikoissa käy, on hyvä miettiä omia motiivejaan.

Olen sitä mieltä, että Tšernobyliin voi hyvällä omallatunnolla matkustaa, mutta ei oman egon kohottamiseksi tai siksi että voi jälkikäteen kerskailla "kovuudellaan" ja "rohkeudellaan", vaan oman ymmärryksen lisäämiseksi ja myös kärsineiden kunnioittamiseksi. Asiaa auttaa, jos tutustuu asioihin etukäteen, Tšernobylin tapauksessa onnettomuuden historiaan ja vaikutuksiin. Matkanjärjestäjät epäilemättä tekevät Tšernobylin retkillä voittoa, mikä kieltämättä herättää moraalisia kysymyksiä. En tietenkään tarkoin tiedä, kenelle mikäkin osa Solo East Travelille maksamastani 160 dollarista päätyi. Kuten edellä mainitsin, kohdalleni osunut opas oli erittäin hyvä. Hän auttoi yritystämme ymmärtää onettomuuden tapahtumia, vaikutuksia ja merkityksiä.

Niille, jotka eivät Tšernobylin alueella halua tai voi käydä, suosittelen vierailua Kiovassa olevaan Tšernobylin onnettomuuden museoon. Näyttely on informatiivinen, joskin osittain aika hämmentävä.

Alle 25 kilometrin päässä kotoani sijaitsee ydinvoimala. En panisi pahakseni jos käynti Tšernobylissa kuuluisi kaikkien siellä työskentelevien koulutukseen.

Kävin Tšernobylissa heinäkuun lopulla 2011.

Valtameren rantatie

Tyyni Valtameri tuli näkyviin kukkuloiden takaa lähdettyämme Paso Roblesista.

Paso Roblesista San Franciscoon pääsee joko nopeasti tylsää moottoritietä tai hitaasti Tyynen valtameren rannikon maisematietä pitkin. Meille oli aika selvä juttu kumman valitsimme. Ensin piti ajaa rannikkoa pitkin kulkevalle valtatie numero 1:lle kukkuloiden yli - suomalaisittain tekisi mieli puhua vuorista. Valtameri oli pysäyttävä näky, kun se vihdoin tuli näkyviin huippujen takaa. Olimme kyllä nähneet sen jo matkan alussa San Franciscossa, mutta tuntui että tämä oli todellinen ensikohtaaminen.

Väittävät, että vastarannalla on Japani. En usko, vastarantaa ei ole, on vain Maailman reuna jonka ylitse valtameren vesi ikuisesti valuu.

Heti ensimmäisessä mahdollisessa paikassa piti tietysti pysähtyä rantaan. Olimme viettäneet pari edellistä viikkoa aavikolla, ja vähän päälle 20 celsiusasteen lämpötila tuntui melkein kylmältä, varsinkin kun mereltä puhalsi kova tuuli.

Rentoja norsuhylkeitä San Simeonin rannalla.

Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Hylkeet ainakin ovat. San Simeonin pikkukaupungin liepeillä näimme norsuhylkeitä, jotka voivat painaa jopa yli 2000 kiloa. Eteläamerikkalainen alalaji tosin kasvaa vielä isommaksi. Norsuhylkeet voivat sukeltaa jopa 2 kilometrin syvyyteen, mutta San Simeonin rannalla ne vai ottivat rennosti ja välillä kauhoivat hiekkaa päälleen.

Maisemat tien varressa olivat dramaattisia ja upeita. Kasvillisuus oli yllättävänkin "pohjoismaista", paljon havupuita; oltiin kuitenkin Afrikan pohjoisrannikon korkeudella. Komeimmilla näköalapaikoilla oli ruuhkaa, samoin Big Surin alueen monissa (kalliissa!) ravintoloissa, vaikka oli tiistai eikä amerikkalaisten varsinainen kesälomakausi ollut vielä alkanut.

Yksi monista upeista näköalapaikoista...

...ja toinen.

Monissa opaskirjoissa neuvotaan ajamaan valtatie 1 mieluummin pohjoisesta etelään, kun tiellä on kuulemma vaikeaa ja vaarallista kääntyä vasemmalle ja lähes kaikki tien näköalapaikat ovat sen länsi- eli meren puolella, Me kuitenkin ajoimme etelästä pohjoiseen, enkä osannut kokea asiaa ollenkaan vaikeaksi. Tie on paikoitellen kyllä mutkainen ja epäamerikkalaiseen tyyliin vain kaksikaistainen, ja ajamiseen kannattaa varata aikaa.

Jos on tarkoitus ajaa koko matka San Franciscosta Los Angelesiin tai toisinpäin, kannattaa ehdottomasti yöpyä jossain matkan varrella, eikä kaksikaan yöpymistä välttämättä ole huono idea. Me ajoimme vain kolmisensataa kilometriä Paso Roblesista Santa Cruziin, jossa yövyimme, ja silti jäi väliin monta epäilemättä hienoa paikkaa, kuten Montereyn kaupunki ja sen liepeillä kulkeva, kuulemma näyttävä 17 mailin tie.

Perillä Santa Cruzissa ehdin vielä huvipuistoon - en ollutkaan varmaan kymmeneen vuoteen sellaisessa käynyt. Beach Boardwalk on perustettu jo 1907, ja tunnelma onkin kuin ajalta ennen toista maailmansotaa. Tiistai-iltana siellä sattui olemaan vielä "vanhanajan hinnat", eli kaikki laitteet maksoivat yhden dollarin per ajo. Maksuvälineenä toimii kortti, jolle ladataan rahaa. Asiaa kummemmin ajattelematta latasin kortilleni 5 dollaria, ennen kuin tajusin, että oikeastaan ainoa minua kiinnostava laite oli Giant Dipper - vuoristorata vuodelta 1924. No, hyvin siinä jaksoi viisi kertaa käydä. Puurakenteinen vanhanaikainen vuoristorata muistuttaa Linnanmäen vastaavaa.

Giant Dipper - vuoristorata Santa Cruzissa

Santa Cruz Beach Boardwalk.

Ajoimme Valtameren rantatietä 23.6.2015.