Whitney Plantation: "Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy mikseivät he pääse sen yli"

Muistomerkki lapsena kuolleille orjille.

Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?

En minäkään, Luojan kiitos.

Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.

Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.

Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.

Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.

Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.

Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.

Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.

"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.

Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.

John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".

Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".

Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.

Kävimme Whitney Plantationilla 24.5.2017.

Siniset vuoret

Jos on matkalla vaikkapa Atlantasta tai New Orleansista Washingtonin tai New Yorkin suuntaan (tai päinvastoin) voi tylsän Interstate-moottoritien sijasta taittaa yli tuhannen kilometrin matkan paljon hitaammin ja mielenkiintoisemmin vuoristoteitä pitkin. Reitin eteläpäässä on Great Smoky Mountains -kansallispuisto, pohjoispäässä Shenandoahin kansallispuisto ja siinä välillä Blue Ridge Parkwayn nimellä tunnettu vuoristomaisemareitti.

Vaikka pilven sisästä ei näe maisemia, voi sielläkin olla tunnelmallista.

Me ajoimme suurin piirtein puolet noista maisemareiteistä kesäkuun alussa 2017. Kuten yllä olevasta videostakin selviää, sää ei ollut varsinaisesti suosiollinen ennen kuin loppumatkasta, ja aikaakin oli varattu niukanlaisesti. Siksi aina välillä poikettiin vuorilta laakson pohjaa kulkevalle Interstatelle, jota pitkin matka sujui huomattavasti nopeammin. Kyse oli välillä myös turvallisuudesta: mutkaisella vuoristotiellä on ikävä ajaa, jos näkyvyys on 10 metriä, etenkin kun tien varsilla liikkuu kaikenlaisia eläimiä. Me bongasimme ainakin peuroja, villikalkkunoita, (oletettuja) opossumeja sekä yhden kalkkarokäärmeen. Samoin pimeään vuorokaudenaikaan on parempi ajaa valaistulla moottoritiellä kuin pimeässä vuoristossa - tai vielä parempi idea on olla perillä yöpaikassa.

Peuroja Great Smoky Mountains -kansallispuistossa

Amerikkalaiseen tapaan asiat on tehty automatkailijalle helpoiksi. Teiden varsilla on muutaman kilometrin välein näköalapaikkoja, ja vaikka mitä nähtävyyksiä joista läheskään kaikissa ei tunnollisinkaan turisti ehdi pysähtymään (ja joista osa on, miten tämän nyt sanoisi, kyseenalaisia). Käymistämme voi suositella ainakin Cherokee-intiaanien museota North Carolinan Cherokeessa juuri Great Smoky Mountainsin eteläpuolella, Mabry Millin söpöä ulkomuseoaluetta eteläisessä Virginiassa sekä Thomas Jeffersonin, Yhdysvaltain kolmannen presidentin ja maan itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, kotitilaa Monticelloa, josta koetan kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Reitin varrella voisi harjoittaa myös ihan oikeaa luonnossa liikkumista, mutta meiltä se jäi tosi vähiin aikataulun ja sohvaperunuuden vuoksi.

Kuten monet muutkin intiaanikansat, Cherokeet harrastivat seremoniallista tupakointia muun muassa tällaisilla kivipiipuilla.

Tällaisilla haavimailoilla cherokeet pelasivat peliä, jota kutsuivat nimellä "sodan pikkuveli". Cherokeiden museon näyttely on varsin vaikuttava ja kuvaa muun muassa "kyynelten polkua" (tai kirjaimellisesti kääntäen "tietä, jolla he itkivät"), pakkosiirtoa cherokeiden perinteisiltä mailta Oklahoman osavaltioon, jossa heistä suurin osa yhä asuu.

Mawby Millin ulkomuseoalue on vehreydessään suorastaan sadunomainen, ainakin kesäkuussa.

Meidän kaltaisillemme matkustajille emme suosittele Tennesseen Pigeon Forgea reitin eteläpäässä. Siellä on Las Vegas -tasoisia, mitä kiusalisimpia muovisia turistiansoja, kuten Titanicin puolikas 1/2 skaalassa, mukana myös jäävuori. Sään lisäksi matkantekoa vuoristoteillä saattavat vaikeuttaa myös liikenneruuhkat etenkin lomakaudella ja viikonloppuisin. Reitti on varsin suosittu, ja sen lähellä asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Tämä ohi ajaessamme kännykällä kuvattu räpsy on juuri sopivan laadukas otos Pigeon Forgen Titanicista.

Tällaisia "pelastusveneautoja" hinaavia asuntoautoja näkyy Yhdysvaltain teillä usein, vielä tätä Blue Ridge Parkwayn levähdyspaikalla kuvattua paljon isompiakin.

Kuten useimpiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin, Shenandoahiin on pääsymaksu, muuten ei reitillä maksuja peritä. Oma tai vuokrattu auto tai muu kulkuneuvo lienee käytännössä ainoa tapa liikkua reitillä. Great Smoky Mountains -puistoon saattaa ainakin kesäisin joten kuten päästä myös julkisilla kulkuneuvoilla.

Sinisillä vuorilla ajoimme 4.-6.6.2017.

Akko - taisteluita jo viidellä vuosituhannella

Akkon muureilta voi ihailla Välimerta. 

Akko on melko pieni kaupunki Galilean rannikolla Israelin pohjoisosassa. Sikäli kuin tiedämme, on paikkakunnalla ollut asutusta noin vuodesta 3000 eKr alkaen. Kaupunkia ja sen asukkaita on kirottu strategisesti merkittävällä sijainnilla. Akkoa ovat valloittaneet, piirittäneet ja pommittaneet, vain muutamia monien joukosta mainitakseni:

• Aleksanteri Suuri vuoden 332 eKr paikkeilla
• Kalifi Umarin armeija vuonna 636
• Ristiretkeläiset vuonna 1104
• Sulttaani Saladin vuonna 1187
• Ristiretkeläiset uudestaan vuonna 1191
• Mamelukit vuonna 1291
• Napoleon vuonna 1799
• Englannin, Ranskan ja Itävallan laivastot yhdessä vuonna 1840

Ehkä voimakkaimmin Akko yhdistetään ristiretkeläisiin. Kaupungin suurin nähtävyys on ristiretkeläisten linna, tai oikeastaan sen maanalaiset osat, sillä Akkoa 1500-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti hallinnut ottomaanivaltakunta rakennutti perustuksille nykyaikaisemman linnoituksen. Kaupungin ja linnan verinen, ruudinhajuinen ja meluisa historia on esitetty kävijälle rahaa ja huipputekniikkaa säästämättä. Lipunmyynnistä saa kuulokkeet ja laitteen, joka paikannukseen perustuvalla tekniikalla alkaa valitulla kielellä kertoa asioista. Seinillä ja välillä lattiassakin pyöri filmejä, jotka havainnollistivat elämää - ja kuolemaa - Akkossa.

Järjestelmä on toimiva, joskin ehkä vähän turhankin paljon kävijän uteiliaisuutta ohjaava ja kahlitseva. Lisäksi joillain kävijöillä näytti olevan huonosti toimivia laitteita, ja vaikka ne epäilemättä saa vaihdettua toimiviin, latistaa sellainen tunnelmaa pahasti. Kohokohtana jäi mieleeni tarina Napoleonin piirityksestä, joka oli esitetty ranskalaisen ja osmanisotilaan vuoropuheluna.

Olikohan tämä itsensä Jerusalemin kuninkaan saattue?

Ristiretkeläislinnan sisäpihalla.

Ristiretkeläisten vessa eli latriini.

Linnan lisäksi Akkossa on muitakin historiallisia kohteita: ristiretkeläisaikainen tunneli keskustan alla, pieni mutta viehättävä paikallismuseo kapunginmuurin sisässä sekä osmaniaikaisen hamam-kylpylän museo. Viimeksi mainitussa käytetään samanlaista opasstuslaitetta kuin linnassa. Mielestäni tekniikasta oli innostuttu vähän liikaakin, kuulokkeista tunkeva informaatio- ja tarinatulva saattaa aiheuttaa kävijän ylikuormitusta. Rakennus kyllä on varsinkin sisältä kaunis ja luonnollisen kokoisten patsaiden avulla havainnollistettu kylpyläelämä mielenkiintoista.

Hamamin kylpijäpatsaita

Hierojat ja kylvettäjät työssään.

On Akkossa muutakin kuin museoita. Basaarikujilla on mukava harhailla, ja erityisesti suosittelen kävelyä kaupungin muureilla, joilta avautuvat kauniit näkymät merelle ja lahden yli läheiseen Haifan kaupunkiin. Koska Akkon vanha keskusta on niemellä ja kolmelta suunnalta meren ympäröimä, siellä on onneksi usein hieman viileämpää kuin Israelissa yleensä.

Välimeren väri.

Tämä tykki jäi Akkon muureille Napoeleonin armeijalta (jos oikein muistan).

Israelissa etäisyydet eivät ole pitkiä. Akko on helppo päiväretkikohde paikallisjunalla vaikkapa Tel Avivista, Haifasta vielä helpompi. Se on aivan erilainen paikka kuin moderni Tel Aviv tai pyhä ja kaoottinen Jerusalem. Yksi Israelin kiehtovimmista piirteistä onkin, että nurkan takaa, tai viimeistään puolen tunnin junamatkan päästä, löytyy aina aivan toisenlainen todellisuus.

Akkon rautatieasema on uudessa keskustassa pienen kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista. Matkalla on muun muassa omalaatuisia taideteoksia, kuten nämä discokauriit ja -haikarat.

Akkon sotaisa menneisyys on kaupungissa hyvin näkyvissä, samoin nykypäivän jännitteet, kuten koko Israelissa. Mutta kun katsoo rantaravintolan terassilta turkoosin väristä Välimerta ja seuraa isoisää ja kahta lapsenlasta onkimassa, on ikävät asiat helppo unohtaa ja keskittyä hetken ajan vain siihen, mikä on kaunista.

Kävimme Akkossa 3.5.2016.

Sintra, Pilvilinnoja

Penan palatsi peittyy pilviin.

Olen käynyt aika monessa linnassa, ja yhdessä olen ollut töissäkin. Voisi sanoa että tykkään kovasti linnoista. Sintrassa, Lissabonin liepeillä sijaitsevassa pikkukaupungissa, on peräti kolme sellaista, joten sinne piti tietysti mennä. Lopulta ehdin käydä linnoista vain kahdessa, ne nimittäin eivät ole auki edes 12 tuntia vuorokaudessa.

Maurien linna, Castelo dos Mouros, on Sintran linnoista vanhin ja minusta upein. Se on itse asiassa yksi mielenkiintoisimmista linnoista joissa olen käynyt, ja se on aika paljon sanottu. Kuten nimestä voi päätellä, linnan rakensivat nykyistä Portugalia ja Espanjaa hallinneet arabit, joita keskiajalla kutsuttiin maureiksi. He rakensivat varustuksensa vuoren huipulle, todella helposti puolustettavaan paikkaan. Ikää vanhimmilla muurinpätkillä on vaatimattomasti 1200-1300 vuotta.

Maurien linnan muureja vuorenjyrkänteellä.

Vuonna 1147 maurit antautuivat Portugalin kansallissankarin Afonso Henriquesin joukoille, ja siitä asti linnan yllä on liehunut Portugalin lippu. Se tosin on muuttunut moneen kertaan, ja nykyään linnan tornien lipputangoissa on erilaisia historiallisia lippuja. Sotilaallisen merkityksensä linna menetti jo 1400-luvulla, ja 1700-luvulla se vaurioitui maanjäristyksessä. Jo 1800-luvulla alkoi linnan entisöinti, aluksi Portugalin kuninkaan henkilökohtaisella rahoituksella. Linnan rakenteet ovat valtavan mielenkiintoisia, mutta upeinta on aivan tolkuttoman vaikuttava sijainti vuorenhuipulla Sintran kaupungin yllä. Valokuvat eivät tee oikeutta.

Vuoren huipulle rakennettuun linnaan on vaikea kaivaa kaivoa. Siksi ovelat maurit rakensivat tällaisen maanalaisen säiliön keräämään sadevettä, jotta linnan väellä olisi juotavaa piiritystilanteessakin.

Kyseessä ei ole juhlaliputus minun kunniakseni, tämä on Afonso Henriquesin tunnus 1100-luvulta.

Maurien linnan vieressä, vielä vähän korkeammalla vuorenhuipulla on Penan palatsi. Se ei ole läheskään yhtä vanha, palatsi rakennettiin vasta 1800-luvun puolivälissä kuninkaan kesäasunnoksi. Rakenteissa on tosin jäänteitä aiemmin paikalla sijainneesta luostarista. Arkkitehtuuriltaan se on varsinainen tyylien sekamelska, ja koristeelliset huoneet luovat vaikutelman kuninkaallisen perheen pilvilinnasta - silloin tällöin korkealla sijaitseva palatsi peittyykin pilviin. Kun Portugalin viimeinen kuningas pistettiin viralta vuoden 1910 vallankumouksesta, Penan palatsista tuli museo.

Kuten mainittua, Sintrassa on kolmaskin linna, joka nykyään tunnetaan Kansallisena palatsina, Palácio Nacional de Sintra. Myös se on alkujaan maurien rakennuttama, mutta nykyinen ulkoasu on 1300-1400 -luvuilta, jolloin kuninkaat pitivät sitä asuntonaan. Kansallinen palatsi on Sintran keskustassa. Useimmat varmaan ehtisivät kaikkiin kolmeen linnaan yhden päivän aikana, mutta minä sain Maurien linnassa ja Penan palatsissa kulumaan niin kauan etten ehtinyt Kansallisen palatsin sisäpuolelle ollenkaan. Ihailin sitä vain Maurien linnan muureilta.

Kansallinen palatsi.

Sintrassa on linnojen lisäksi yhtä ja toista muutakin. Ei välttämättä ole huono idea viettää siellä kahta päivää. Matka paikallisjunalla Lissabonista kestää tunnin verran ja maksaa vain pari kolikkoa. Maurien linnalle ja Penan palatsiin pääsee rautatieasemalta bussilla tai taksilla. Käveleminenkin on mahdollista, mutta sitä ei voi suositella kiireisille päiväretkeläisille. Lissabonissa majoittuvan budettimatkailijan kannattaa ottaa mukaan eväät tai ruokailla Lissabonissa. Sintra on erittäin suosittu kohde niin portugalilaisten kuin ulkomaistenkin matkailijoiden keskuudessa, mikä näkyy ravintoloiden ja kahviloiden hintatasossa.

Kävin Sintrassa 3.7.2014.

Tietämätön eurooppalainen Baseball-ottelussa

Ottelun alkuhetkillä aurinko laski stadionin taakse.

Konferenssimatkalla Yhdysvalloissa jäi saapumispäivän ilta vapaaksi Chicagossa. Aikaeron vuoksi mikään suuria älyllisiä ponnistuksia vaativa ajanviete ei tullut kyseeseen: lentoni laskeutui paikallista aikaa kahdelta iltapäivällä, eli Suomen aikaa kymmeneltä illalla. Baseball-ottelu olisi hyvä keino pysytellä hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Samalla saisin ensikäden kokemuksen siitä mistä Amerikassa todella on kysymys.

Chicagossa pelaa kaksi pääsarjajoukkuetta. Molempia voisi sanoa perinteikkäiksi: Cubs on perustettu vuonna 1876, White Sox 1901. Baseballin pääsarjakausi kestää huhtikuulta loka-marraskuulle, ja jokainen joukkue pelaa vaatimattomasti 162 ottelua, parhaat vielä pudotuspelit päälle. Niinpä vähintään toinen Chicagon joukkueista pelaa kotona lähes joka ilta kauden aikana.

Aikataulusyistä valitsin White Soxin ottelun. Kotijoukkueen vaikutusvaltaisin fani lienee presidentti Barack Obama, jolla kuitenkin oli ilmeisesti muita hommia, sillä stadionilla ei häntä näkynyt. Vastaan asettui Indians Clevelandin kaupungista Ohion osavaltiosta. Perinteikäs joukkue sekin, perustettu vuonna 1901. White Sox pelaa kotiottelunsa Comiskey Parkin 40615-paikkaisella stadionilla Etelä-Chicagossa. Kuten monet Yhdysvaltain stadionit, se tunnetaan virallisesti sponsorinimellä (tätä kirjoittaessani Guaranteed Rate Field), jota kukaan ei halua käyttää ja joka vaihtuu muutaman vuoden välein. Paikalle pääsee helposti punaisen tai vihreän linjan metrojunalla. Punaisen linjan varrella, mutta pohjoisempana, on myös Cubsin kotikenttä, Wrigley Field.

Comiskey Parkin. U.S. Cellular Fieldin Guaranteed Rate Fieldin pääsisäänkäynti.

Lipun ostin jo kotoa käsin White Soxin nettikaupasta. Hintaa halvimman kategorian istumapaikalle tuli verot ja palvelumaksut mukaan lukien $12,68. Parhaat paikat ovat tietysti paljon kalliimpia. Portiltakin olisi lippuja saanut, ottelu ei ollut lähelläkään loppuunmyytyä. Tämä oli tavallinen runkosarjapeli, esimerkiksi paikallisottelujen, pudotuspeleistä puhumattakaan, hinnat ja saatavuus ovat jotain ihan muuta.

Stadionilla ja sen ulkopuolella tapahtuma alkaa tuntikausia ennen ottelua: tarjolla oli ruokaa, juomaa ja elävää musiikkia. Itse tulin paikalle vain puolisen tuntia ennen peliä. Päätin tehdä paikallisväestön tapaan, ja ostin hotdogin ja kirsikkakolan. Amerikkalaiseen tapaan "pieni" virvoitusjuoma oli sitten 24 fl.oz eli vähän päälle 7 desilitraa.

Chicagon keskustan pilvenpiirtäjät näkyivät mukavasti yläkatsomoon johtavalta rampilta. Tässä kuvattuna ennen peliä...

...ja tässä pelin jälkeen.

Useimmat suomalaiset pysyvät baseball-pelissä suurin piirtein kärryillä pesäpallon perusteella, sitähän on jokainen ainakin koulussa kärsinyt pelannut. Pesikseen verrattuna baseballissa syöttäminen on ihan erilaista, kenttä eri muotoinen, lyöjä palaa jos ulkopelaaja saa kopin eikä takalaittomia ole vaan kentältä ulos lyöty pallo on kunnari (ellei mene sivulaittomaksi): noilla tiedoilla pääsee jo aika pitkälle. Tarkempi helppotajuinen selvitys suomeksi löytyy Suomen baseball-liiton sivuilta. Jos on kiinnostunut baseballin merkityksestä amerikkalaisessa kulttuurissa, kannattaa lukea Antti J. Peltosen Raymond-verkkolehdelle kirjoittama eeppinen Baseball Home Run (jos kykenee sietämään sivuston ihmisvihamielistä ja rikollista käyttöliittymää).

Jos Yhdysvalloissa jotain osataan, niin shown järjestäminen. Suoraan sanoen aikaeroväsymyksestä toipuvalle eurooppalaiselle olisi riittänyt vähempikin: kun cheerleaderesitysten, kansallislaulun ja ilotulituksen jälkeen kentälle asteli kolme paikallista julkkista heittämään symbolisia avaussyöttöjä, mietin mahtaako peli päästä käyntiin ennen puoltayötä.

Itse ottelun tunnelma oli ehkä aavistuksen verran vaisu. Stadion ei ollut edes puolillaan yleisöä. Tiistai-ilta syyskuussa ei liene paras ajankohta pelata, ja White Soxin kausi oli sujunut alavireisesti. Itse vielä istuin korkealla sivukatsomossa, kaukana innokkaimmista faneista, joiden keskellä olisi saattanut fiilis nousta korkeammallekin. Kotiyleisö sai tälläkin kertaa pettyä, Indians hallitsi ottelua, kuulemma parempien syöttäjiensä ansiosta, ja voitti helposti lukemin 1-6.

Montaakaan kuvaa itse pelistä en ottanut, mutta sattumalta tulin tallentaneeksi ottelun ratkaisuhetken. Kuudennessa vuoroparissa pallo on juuri irtoamassa White Soxin syöttäjän Carlos Rodonin kädestä, ja kun Indiansin Coco Crisp heilauttaa mailaansa, lentää pallo takakentän yli katsomoon asti: kunnari. Samalla myös kolmospesällä oleva Jose Ramirez (numero 11) ja Brandon Guyer ykköspesältä tuovat juoksut Indiansille, jonko johto kasvaa 1-3:sta 1-6:een. Kotijoukkue vaihtaa välittömästi syöttäjää, mutta mikään ei auta. Ottelu päättyi näihin lukemiin.

Ei kokemus silti mitenkään epämiellyttävä ollut, Pelin kyllä näki vaikka paikkani oli korkealla. Monia hienouksia meni epäilemättä ohi, mutta minun tapauksessani olisi varmaan mennyt vaikka olisin paremmillakin paikoilla istunut. Pallo erottui hyvin, samoin kotijoukkueen Melky Cabreran omalaatuinen parta. Jos olisi tullut tylsää, olisi katsomon takaa käytävien myyntipisteistä saanut ruokaa ja juomaa, oluttakin - viimeksi mainittu olisi tosin ollut todella kallista, $10 + tippi tölkiltä. Ja jos olisi kerrassaan kyllästynyt, olisi stadionilla ollut ilmainen wifi.

Baseball yhdistää ihmisiä kenties enemmän kuin mikään muu asia Yhdysvalloissa. Eivät kaikki sitä tietenkään seuraa, mutta käytännössä jokaisella on jonkinlaisia siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Mutta samalla kun se on kakista urheilulajeista - ehkäpä kaikista asioista - amerikkalaisin, baseball on myös yllättävän kansainvälinen laji. Esimerkiksi kotijoukkueen avauskokoonpanossa oli viiden yhdysvaltalaisen lisäksi kolme pelaajaa Venezuelasta, yksi Dominikaanisesta tasavallasta ja yksi Kuubasta. Pääsarjatasolla pelasi viime kaudella Yhdysvaltain lisäksi pelaajia 22 maasta, muun muassa Japanista, Kolumbiasta ja Saksasta.

Vuonna 1866 perustettu Cincinnati Reds on Baseballin vanhin ammattilaisjoukkue. Cincinnatissa käydessäni en ehtinyt peliin, mutta tutustuin Redsin museoon, jossa voi vaikka kokeilla kuinka sujuu baseball-syöttö (minulta ei suju).

Cincinnati Redsissa pelannut Johnny Bench on saanut patsaan Redsin museon edustalle. Monien mielestä hän on kaikkien aikojen paras sieppari.

White Soxin kausi päättyi pettymykseen, joukkue ei selviytynyt pudotuspeleihin. Indians sen sijaan selvisi loppuotteluun asti, mutta hävisi Chicagon toiselle joukkueelle Cubsille. Cubsin edellisestä mestaruudesta ei ollutkaan kuin 108 vuotta. White Sox voitti edellisen kerran vuonna 2005.

Indians löi White Soxin 14.9.2016.

Pyhä Kaaos

Tänään on itäisen kristikunnan pitkäperjantai, ja lukemattomat kristityt vaeltavat pitkin kaupunkia Jeesuksen jalanjäljissä.
Tänään on juutalaisen pääsiäinen seitsemäs päivä, ja lukemattomat juutalaiset vaeltavat Länsimuurille rukoilemaan.
Tänään on perjantai, islamin pyhä päivä, ja lukemattomat muslimit vaeltavat moskeijoihin.
Kauppiaat, joilla ei ainakaan liikkeen aukioloaikana ole muuta herraa kuin pääoma, erottavat kaikki rahoistaan, niin uskovat kuin pakanatkin.
Damaskoksen portin yläpuolella ikkunassa on tarkka-ampuja, joka näyttää 19-vuotiaalta.
Portin toisella puolella kahvilan seinällä on Aleksandrian patriarkan kuva. Sen katseen alla omistaja palvelee niin musliminaapureitaan, suomalaisia turisteja, etiopialaisia pyhiinvaeltajia kuin israelilaisia sotilaitakin, äänekkäästi ja ystävällisesti, kuten hänen esi-isänsä jo turkkilaisten, ristiretkeläisten ja kuningas Salomon aikana.
Mitä herttaisin englantilainen vaari toivottaa tervetulleeksi Jeesuksen haudalle, eri paikkaan kuin se Jeesuksen hauta jolla kävimme eilen. Siellä munkit ottivat kännyköillään hautaselfieitä.
Nabluksenkadulla huudetaan iskulauseita - mellakka! Pitäisikö juosta pakoon? Minne? Mutta ei se olekaan mielenosoitus, vaan tavallistakin äänekkäämpi kauppias.
Länsimuurilla lapsia kiinnostaa pulujen takaa-ajaminen, ei se että ollaan maailman räjähdysaltteimman poliittisen kriisin polttopisteessä.
Illalla kolme nuorta miestä raahaa roskakärryä lihasvoimalla ylämäkeen, samalla toisilleen ja ohikulkijoille huudellen ja pelleillen, ohi kauppojen jotka myyvät ylihintaista krääsää pyhiinvaeltajille: aivan kuin toiset nuoret miehet jo kaksi tuhatta vuotta ennen heitä.
Armenialaisen ravintolan tarjoilijoilla on siniset t-paidat, joihin on kuvattu kärsivä Kristus orjantappurakruunu päässään.
Kaupunginmuseossa on yli 3000 vuotta vanha egyptiläinen savipatsas. Siinä lukee: "Kirottu olkoon Jerusalem".

Jerusalemissa 29.4.2016

Tšernobyl - mitä maailmanlopun jälkeen?

Onnettomuus tapahtui Tšernobylin reaktorissa numero 4, joka oli kuvassa näkyvän rakennuksen vasemmassa puoliskossa. Oikeanpuoleinen reaktori numero 3 oli käytössä vuoden 2000 joulukuuhun asti.

Ihminen on kaukana täydellisestä. Ennemmin tai myöhemmin hän tekee virheen kaikissa toimissaan. Pienimpiä virheitä ei ehkä edes huomata, isompienkin seuraukset voidaan usein korjata, mutta jotkut virheet johtavat suuriin katastrofeihin.

Yksi ihmiskunnan historian pahimmista virheistä tapahtui kolmekymmentä vuotta ennen tämän kirjoittamista Tšernobylin ydinvoimalassa silloisessa Neuvostoliitossa, nykyään Ukrainan pohjoisosassa aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Oikeastaan kyseessä oli useiden virheiden sarja, niin kuin todella isoissa onnettomuuksissa yleensä on. Lyhyt ja maallikolle ymmärrettävä selostus siitä, mitä oikein tapahtui, löytyy vaikkapa täältä. Wikipediassa on laajempi selvitys, ja Suomen kuvalehdessä mielenkiintoinen kuvaus Neuvostoliiton todellisuudesta onnettomuuden aikaan.

Olin onnettomuuden tapahtuessa lapsi, mutta muistan sen hyvin. Parhaiten mieleeni on jääänyt hermostunut epätietoisuus. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka vaarallista se on? Kuolemmeko, jos olemme ulkona sateella? Voimmeko enää koskaan syödä metsämarjoja? Joudummeko muuttamaan pois kotoamme? Lopulta Tšernobyl ei vaikuttanut minun tai muidenkaan suomalaisten elämään käytännössä lainkaan. Huonommin kävi niille lähes 150 000 ukrainalaiselle ja valkovenäläiselle, jotka joutuivat jättämään kotinsa ydinvoimala-alueen lähellä. Suoraan onnettomuudesta aiheutuneita kuolemantapauksia on tilastoitu "vain" 41, mutta terveyshaittoja, ympäristötuhoja ja taloudellisia menetyksiä tuskin koskaan pystytään tarkoin laskemaan.

Onnettomuudessa kuolleiden palomiesten muistomerkki.

Nykyään Tšernobyliin järjestetään turistimatkoja. Kävin siellä vuonna 2011, muutama kuukausi onnettomuuden 25-vuotispäivän jälkeen. Ydinvoimalan ympärillä olevilla suoja-alueilla saa liikkua vain Ukrainan valtion viranomaisten luvalla. Niinpä sinne pääsee vain ryhmäretkillä, joita järjestävät monet Kiovassa toimivat matkanjärjestäjät. Hinta näytti olevan kaikilla matkatoimistoilla tarkalleen sama, mikä tietysti herättää hieman kysymyksiä. Itse käytin Solo East Travelin palveluita, joissa ei ollut valittamista. Etukäteen ei tarvinnut kovin monimutkaisia järjestelyjä tehdä: ilmoitin varauksen yhteydessä henkilötietoni ja passin numeron sähköpostitse, ja heti Kiovaan saavuttuani retkeä edeltävänä päivänä kävin maksamassa varausmaksun toimistolla.

Tšernobylin matkaa suunnittelevan kannattaa ottaa huomioon, että Ukrainan valtio on ajoittain kieltänyt turistimatkat alueelle lyhyellä varoitusajalla ja yllättäen. Minunkin matkani toteutuminen oli tästä syystä epävarma ihan viime hetkiin asti. Ukrainan ja Venäjjän välinen sotatilanne vaikuttaa tietenkin kaikkeen Ukrainassa ja asiat voivat siksi muuttua nopeasti ja ennakoimatta. Kiovan ja Tšernobylin seuduilla ei ole käyty sotaa. Konfliktin polttopisteet ovat satojen kilometrien päässä Krimillä ja Itä-Ukrainassa, eikä muualla Ukrainassa liikkuville matkustajille ole aiheutunut vaaraa sodan vuoksi.

Varoituskyltit rajoitetun alueen rajalla.

Ryhmäni bussi lähti Kiovan keskustasta aamulla, ja illaksi ehdittiin takaisin. Itse ydinvoimalan ympärillä on kaksi suoja-aluetta, pienempi sulkualue ja sen ympärillä rajoitettu alue. Kummankin portilla katsotaan passit, ja pois lähtiessä vielä käydään säteilymittarissa. Sulkualueella myös tavattiin opas, joka otti ryhmän hoitoonsa. Alueella ei saa liikkua omin päin ilman opasta, ja bussista poistuttaessa oli pysyteltävä ryhmässä. Oppaamme ei ollut matkatoimiston työntekijtä, vaan Ukrainan valtion palveluksessa. Meidän ryhmällemme osunut opas oli erinomainen, hän vastasi ystävällisesti moniin kysymyksiimme ja kertoi ymmärrettävästi ja seikkaperäisesti onnettomuuden tapahtumahistoriasta ja seurauksista.

Sulkualueellakaan säteily ei pääosin ole kuin vähän voimakkaampaa normaaliin ns. taustasäteilyyn verrattuna. Kuulemma lentomatkalla Atlantin yli saa suuremman radioaktiivisen annoksen kuin päiväretkellä Tšernobylissa. Minunkin oli kuitenkin allekirjoitettava paperi, jossa luovuin oikeudesta hakea korvausta Ukrainan valtiolta mikäli terveydentilassani tapahtuisi muutoksia Tšernobylissa käynnin seurauksena.

Lyhyt johdatus Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen.

Alueen asukkaiden evakuoinnissa viivyteltiin, mutta kun siihen vihdoin ryhdyttiin se toteutettiin nopeasti. Tästä päiväkodista lapset haettiin kuulemma kesken päiväunien..

Päiväkodin pihaan jääneitä leluja.

Onnettomuuden laskeumaa on  sitoutunut esimerkiksi alueella kasvavan metsän puihin. Suuri metsäpalo Tšernobylissa onkin yksi pelätyimmistä riskitekijöistä, sillä palavista puista laskeuma voisi vapautua jälleen ilmakehään ja kulkeutua tuulen mukana ties minne.

Minulle vaikuttavinta oli tutustuminen hylättyyn Pripjatin kaupunkiin, etenkin sen kouluun: olinhan onnettomuuden tapahtuessa itse alakoululainen. Vaikka neuvostoliittolainen opetuskuvasto poikkeaakin aika paljon suomalaisesta, tuntui paikka suorastaan häiritsevän tutulta. Oli helppo ymmärtää, että oma kouluni olisi näyttänyt aika samanlaiselta jos se olisi hylätty 25 vuodeksi. Väkisinkin tuli ajatelleeksi, että koko maailma voi olla tällainen jonain päivänä, kun ihmiskunta on tuhonnut itsensä.

Luonto on valtaamassa sulkualuetta takaisin. Pripjatin kaupunki muuttuu hiljalleen luonnontilaiseksi metsäksi, ja juurtuvat puut hajottavat betonin vähitellen. Ajatus tuntuu samalla kertaa sekä kammottavalta että lohdulliselta.

Pripjatin hienoin hotelli.

Pripjatin koulun luokkahuone.

Metsä on vallannut koulun sisäpihan.

Pripjatin uimahallissa.

Pripjatin torille pysyvästi jäänyt kiertävä tivoli.

Sähköautoradalla kasvaa sammalta.

Tšernobyliin kannattaa ottaa pusikko-olosuhteisiin sopivat, mielellään pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet sekä päähine, vaikka Ukrainan kesässä tuleekin ne päällä kuuma. Lisäksi tarvitaan runsaasti juomavettä ja valokuvausvälineet. Muuta onkin sitten turha mukana raahata. Lounas sisältyi retken hintaan, ja ydinvoimala-alueen työmaaruokalan tarjonta olikin varsin maukasta.

Onko ylipäätään oikein matkustaa Tšernobylin kaltaisille katastrofien tapahtumapaikoille? Eikö ole väärin, että matkanjärjestäjä tai vastaava tekee rahaa onnettomuudella, joka vei hengen tai kodin vielä useammalta? Eikö ole kyseenalaista hakea tällaisia elämyksiä? Menitkö Tšernobyliin osoittaaksesi kuinka kova jätkä olet? Nämä ovat pohdinnan arvoisia kysymyksiä. Ymmärrän hyvin, jos joku haluaa eettisistä syistä pysyä poissa Tšernobylista tai muilta katastrofipaikoilta, tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaisilta keskitysleireiltä.  Kun tällaisissa paikoissa käy, on hyvä miettiä omia motiivejaan.

Olen sitä mieltä, että Tšernobyliin voi hyvällä omallatunnolla matkustaa, mutta ei oman egon kohottamiseksi tai siksi että voi jälkikäteen kerskailla "kovuudellaan" ja "rohkeudellaan", vaan oman ymmärryksen lisäämiseksi ja myös kärsineiden kunnioittamiseksi. Asiaa auttaa, jos tutustuu asioihin etukäteen, Tšernobylin tapauksessa onnettomuuden historiaan ja vaikutuksiin. Matkanjärjestäjät epäilemättä tekevät Tšernobylin retkillä voittoa, mikä kieltämättä herättää moraalisia kysymyksiä. En tietenkään tarkoin tiedä, kenelle mikäkin osa Solo East Travelille maksamastani 160 dollarista päätyi. Kuten edellä mainitsin, kohdalleni osunut opas oli erittäin hyvä. Hän auttoi yritystämme ymmärtää onettomuuden tapahtumia, vaikutuksia ja merkityksiä.

Niille, jotka eivät Tšernobylin alueella halua tai voi käydä, suosittelen vierailua Kiovassa olevaan Tšernobylin onnettomuuden museoon. Näyttely on informatiivinen, joskin osittain aika hämmentävä.

Alle 25 kilometrin päässä kotoani sijaitsee ydinvoimala. En panisi pahakseni jos käynti Tšernobylissa kuuluisi kaikkien siellä työskentelevien koulutukseen.

Kävin Tšernobylissa heinäkuun lopulla 2011.