Matkustaminen on kahvia sielulle.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja minä tykkään käydä hämmästelemässä ja kummastelemassa niitä.
Olen keski-ikäistyvä mies. Asun Länsi-Suomessa. Matkoillani on usein mukana vaimoni, ihan vapaaehtoisesti. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, ellei toisin mainita.
Auringonlaskun valaisema Prahan linna Kaarlen sillalta. En ole ensimmäinen joka keksi kuvata sen.
(Tietenkään Praha ei oikeasti ole pilalla. Lue tämä kokonaan.)
Siihen on syynsä, että barbaarituristilaumat vuosi vuoden jälkeen vyöryvät samoihin paikkoihin, kuten vaikkapa Venetsiaan, Dubrovnikiin ja Prahaan. Esimerkiksi nämä mainitut kolme kaupunkia ovat nimittäin todella kiehtovia ja kauniita paikkoja joissa on ainutlaatuinen tunnelmansa. Niistä jokaisessa käydessäni olen kuitenkin joutunut miettimään, onko meitä täällä liikaa - luonnollisesti tiedän hyvin olevani itse osa ongelmaa.
Milloin jokin paikka on turistien pilaama? Ainakin silloin, kun heidän vaikutuksestaan tuhoutuu tai katoaa se, minkä vuoksi he alun perin tulivat sinne. Prahaan käsittääkseni tullaan koska se on Praha: omaleimainen, uskomattoman kaunis ja historiallinen (ja sitten on tietysti kanssa se olut). Praha on elävä kaupunki, eikä vain historiallinen kulissi. Se kuitenkin lakkaa olemasta sitä, jos turistit syrjäyttävät kaupungin asukkaat, ja minusta näyttää että tietyissä osissa Prahaa näin on käymässä.
Kaarlen sillalla. Tämä ei ole ruuhka-aika.
Tarkoitan sitä, että Vanhankaupungin aukion, Josefovin ja Kaarlen sillan rajaamassa kolmiossa ei ole enää mitään muuta kuin turistipalveluita: ei ruokakauppoja eikä muutakaan mitä kaupungin asukkaat jokapäiväiseen elämäänsä tarvitsevat, vaan pelkästään turistiravintoloita, Kiinassa valmistettua matkamuistokrääsää myyviä kauppoja, 24 tuntia vuorokaudessa auki olevia thaihierontaliikkeitä sekä absinttibaareja.
Tarkoitan sitä, että paikalliset asukkaat välttävät Kaarlen siltaa ja mieluummin kiertävät Manesin sillan tai Legioonasillan kautta Vltavan ylittäessään, vaikka matkasta tulisi paljon pitempi. Kaarlen silta on nimittäin niin tukossa turisteista, että sen yli on vaikea päästä mitenkään säädyllisessä ajassa, ja lisäksi vaarana on, että joku pösilö huitaisee selfiekepillä (ihan oikeasti, jättäkää ne kotiin ja käyttäkää vaikka ojennettua käsivartta mieluummin).
Kuten totesin, myös minä olen ongelma.
En minä silti kehota ketään pysymään poissa Prahasta, tai edes Kaarlen sillalta (hei, katsokaa tämän postauksen ensimmäistä kuvaa). Mutta jos teillä on valinnanvaraa, menkää sinne joskus muulloin kuin heinä-elokuun vaihteessa, koska silloin siellä ovat ihan kaikki muutkin.
Kävin Prahassa heinä-elokuussa 2018, ja sitä ennen kahdesti 1900-luvulla.
Olen varmaan joskus ennenkin mainnnut, ettemme ole kovin urheilullisia. Kyllä me kapunkiolosuhteissa tai hoidetuilla poluilla kävellä jaksamme, mutta vähänkään vaativmmat jutut, vaikka vuoristopyöräilyn, jätämme suosiolla väliin. Ylä-Tatra, tai Korkea Tatra - slovakiksi Vysoké Tatry - on juuri meidän kaltaisillemme sopiva vuoristo. Sieltä kyllä löytyy tekemistä vaeltajille ja vuorikiipeilijöillekin, mutta siitä joku muu kuin minä kertoo paremmin. Korkea Tatra on Slovakian ja Puolan rajalla: molempien maiden korkeimmat kohdat sijaitsevat siellä. Se on myös Karpaattien ketjun korkein osa. Ennen kaikkea Korkea Tatra on mielettömän kaunis, niin alhaalta laaksosta junan ikkunasta kuin ylhäältä vuoriltakin katsottuna. Katsokaa vaikka.
Tatra Popradin kaupungista nähtynä.
Lomnický štít (2634m, vasemmalla) ja Kežmarský štít (2588m, oikealla) Skalnaté plesolta nähtynä.
Sohaperunoile sopivaksi Korkean Tatran tekee TEŽ, Tatran sähkörautatie, joka on jo yli sadan vuoden ajan kuljettanut matkustajia Popradin kaupungista ylös vuorille. Päivälippu, jolla saa matkustaa niin paljon kuin kerkiää, maksoi elokussa 2018 kokonaista 4€.
TEŽ-juna Tatranská Lomnicassa.
Majapaikastamme Popradista juna vei meidät Štrbské pleson kylään. Alun perin suunnitelmana oli jäädä jo Popradské pleson asemalla ja kävellä sieltä vaellusreittiä Štrbské plesoon, mutta sateen uhan vuoksi päätimme lyhentää suunniteltua reittiä. Ei siellä sitten lopulta edes satanut. Kylän laidalla on postikorttikaunis vuoristojärvi, jonka ympäri pääsee kävelemään hyvin hoidettua polkua pitkin.
Järvi on upeiden vuorten ympäröimä.
Štrbské pleso - vähän vokaaleja, paljon maisemia.
Štrbské pleson kylässä on mm. tämä outoa sosialistista arkkitehtuuria edustava hotelli Panorama.
Tatran vierailumme kohokohta (hihi) oli köysirata Lomnický štítin huipulle, 2634 metrin korkeuteen meren pinnasta. Siihen kuuluu peräti kolme eri köysiratamatkaa. Ensin Tatranská Lomnicasta pienellä ja pelottavalla vaunulla väliasemalle, jolta uudenaikaisella ja hienolla vaunulla Skalnaté pleson vuoristojärvelle. Sieltä jatketaan hyvin pelottavalla pienellä punaisella vaunulla sitten huipulle. Meidän korkean paikan kammosta kärsivienkin kannattaa kyllä uskaltautua, sillä maisemat ovat todella upeat. Minulle tuli huipulla vähän heikko olo, en tiedä johtuiko vuoristotaudista vai pelosta, merenpinnan tasolla kun asun.
Huipulla pilvet ympäröivät meidät, mutta eivät aivan sulkeneet sisäänsä.
Valo ylhäällä vuorilla on toisenlainen, tai ainakin tuntuu siltä.
Paikalliset neuvovat varaamaan köysirataliput ajoissa. Koska en saanut online-varausta onnistumaan, menimme melko aikaisin sunnuntaiaamuna kärkkymään lippuja. Saimme ne maanantai-iltapäivälle. Tämä oli tilanne heinäkuun lopussa, Keski-Euroopan kiireisimmän kesälomasesongin alussa. Viikonloppuna voi toki olla ruuhkaisempaa. Jos ei Lomnický štítille saa lippuja tai 49€ menopaluu tuntuu liian kallilta, voin suositella nousua Skalnaté plesolle asti. Etukäteisvarausta ei tarvita, pahimmassakin tapauksessa joutuu jonottamaan muutaman minuutin. Skalnaté plesoltakin on upeat näköalat, ruokaa saa kohtuuhintaan ja ympäristössä on hyvin merkittyjä vaelluspolkuja. Siellä kannattaa joka tapauksessa hengähtää hetki ennen huipulle nousemista tai sen jälkeen.
Köysiratalippuja lukuun ottamatta Tatran hintataso on miellyttävän edullinen verrattuna suurimpaan osaan Eurooppaa. Useimmissa ravintoloissa saa hyvän aterian reilusti alle 10 eurolla, mainio paikallinen olut on harvoin yli 2€ tuopilta ja majoituskin on halpaa: Popradissa saimme 2 hengen huoneen alle 30€/yö.
Mustikkapannukakkuja, hilloa, vaahterasiirappia, kahvia ja greippimehua. Cincinnati, Ohio, 2016.
Yhdysvallat on monella tapaa ristiriitainen maa. Siellä on monia todella upeita paikkoja ja asioita, mutta myös suuria yhteiskunnallisia ongelmia ja synkkiä historian varjoja. Tiedän joidenkin miettineen, haluavatko he matkustaa sinne lainkaan. Minä suosittelen Yhdysvaltoihin matkustamista kaikille joilla siihen on mahdollisuus. Sinne menemiseen on lukemattomia syitä, mutta tässä kirjoituksessa nostan esiin vain yhden - ja se yksin on riittävä ja hyvä syy matkustaa Yhdysvaltoihin.
Aamiaiset.
Munakas, rosmariiniperunoita, bisquit (sämpylä tai pulla, miten sen nyt ottaa), hilloa, kahvia ja greippimehua. Memphis, Tennessee, 2017.
Usein yhdysvaltalaiset itse ovat sitä mieltä, että he ovat maailman parhaita, suurimpia ja ensimmäisiä kaikessa. Aamiaisten suhteen asiat ovat juuri niin.
Amerikkalainen aamiainen on huonoimmillaankin parempi kuin muut aamiaiset. Pannukakkuja, vaahterasiirappia, munakokkelia, pekonia, makkaraa, French toasteja (lähinnä meikäläisiä köyhiä ritareita), kahvia ja appelsiinimehua. San Francisco, Kalifornia 2015.
Amerikkalainen aamiainen rakennetaan yleensä pannukakkujen, vohvelin tai French toastin, joka muistuttaa Suomessa köyhinä ritareina tunnettua annosta, ympärille. Niiden kanssa voidaan tarjota kananmunia, makkaraa, pekonia tai mitä nyt vaan mielikuvitus keksii (olen nähnyt aamiaislistalla mm. anneksen, jossa oli T-luupihvi ja pannukakkuja). Annoskoko on yleensä sellainen, että eurooppalaisiin aamaiaisiin tottunut pärjää pitkälle yli lounasajan. Koska Yhdysvallat on hyvin monikulttuurinen maa, on amerikkalaisesta aamiaisesta olemassa hyvin monenlaisia paikallisia ja kulttuurisia muunnelmia. Yksi sellainen, ja erinomainen, ovat Zuni-kansan sinisestä maissista tehdyt pannukakut, joita söin New Mexicossa.
Teksasilaiset ova tietenkin teksasoineet myös aamiaisen. Teksasin kartan muotoinen vohveli, San Antonio, Teksas 2017.
Jos jotain kielteistä pitää sanoa, eivät amerikkalaiset aamiaiset aina ole varsinaisesti terveellisiä. Niissä on paljon sokeria ja rasvaa. Onneksi yleensä kevyempiäkin vaihtoehtoja on saatavana, ja usein aamiaiseen kuuluu myös tuoreita hedelmiä. Ja vaikka amerikkalainen kahvi on toisinaan hyvää, toisinaan se sitten ei ole. Onneksi sitä saa tarpeeksi, usein aamiaisiin kuuluu rajoittamaton määrä kahvia.
Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?
En minäkään, Luojan kiitos.
Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.
Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.
Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.
Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.
Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.
Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.
Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.
"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.
Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.
John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".
Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".
Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.
