Aavikolla ja viinitarhoissa

En pidä itseäni kummoisenakaan luontokuvaajana, mutta Paso Roblesissa tämä kolibri osui sopivasti linssin eteen.

"Olimme jossain Barstow'n tienoilla, autiomaan laidalla, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.", alkaa Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiklassikko Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Saapuessamme myöhään illalla Arizonasta Colorado-joen yli Kalifornian puolelle, epäilin hetken että joku oli terästänyt illallistani hallusinogeeneilla. Auton ulkolämpömittari nimittäin nousi 102 Fahrenheitiin - 39 Celsiusta - vaikka aurinko oli laskenut jo yli tuntia aikaisemmin. Kurvatessani motellin pihaan ja avatessani oven tajusin, ettei lämpömittarissa ollut vikaa, Kalifornian aavikolla vain on kesäkuussa todella kuuma, yöaikaankin.

Kuumuuden lisäksi toinen silmiinpistävä asia Kalifornian autiomaassa ovat pitkät tavarajunat. Näkyi niitä New Mexicossa ja Arizonassakin. Enimmäkseen ne kai kuljettavat Kiinasta ja muualta Aasiasta tuotua tavaraa Yhdysvaltain länisrannikon satamista eteenpäin. Kovin laadukasta kuvaa en niistä saanut, mutta alla olevan videonpätkän onnistuin eräässä tasoristeyksessa puhelimella ottamaan. Siinäkin veturit ehtivät mennä ennekuin sain kuvauksen käyntiin. Tuo ei ollut läheskään pisin juna jonka näimme, ennemminkin yksi lyhimmistä.

Barstown vanhalla rautatieasemalla on peräti kaksi liikennemuseota, Western America Railroad Museum ja Route 66 Museum. Uskallan suositella niille, jotka yleensä pitävät sellaisista museoista. Kummassakin näkyy, etteivät ylläpitäjät ole ammattilaisia vaan innokkaita harrastajia, eikä resursseja ole liikaa. Jotkut näyttelyjen osat ovat ennemmin avoimia esinevarastoja kuin varsinaisesti suunniteltuja näyttelyitä. Parasta on rautatiemuseon ulkonäyttelyalue ja sen mahtavat dieselveturit. Vielä enemmän olisin siitä nauttinut jos olisi ollut vähemmän kuuma.

Tottakai Route 66-museosta löytyy T-mallin Ford.

Santa Fe -yhtiön FP45 vuodelta 1967.

On ehkä vähän tyhmää valittaa, että aavikolla on kuuma, mutta siellä oli. Jos auton ilmastointi ei olisi toiminut, olisi ollut henki tai ainakin terveys vaarassa. Ulkoilmassa ei voinut oleskella kuin aivan pienen hetken kerrallaan.

Aavikon ja Tyynen valtameren välissä olevien kukkuloiden suojassa sijaitsee Paso Robles, juuri sellainen hyvinvoiva pikkukaupunki kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Paso Roblesin ympärillä, kuten monin paikoin Kaliforniassa, on paljon viinitiloja. Viiniturismi on parin viime vuosikymmenen aikana muodostunut aika isoksi jutuksi siellä. En ole asiantuntija, mutta Paso Roblesin viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi: halpaa se ei ollut.

Paso Roblesissa on myös ihan oikea villin lännen saluuna, Pine Street Saloon, joka toimii vuonna 1857 rakennetussa talossa. Luonnollisesti saluunassa kummittelee.

Koko Kalifornia on jo vuosien ajan kärsinyt ennen kokemattomasta kuivuudesta. Tilanne on niin paha, että osavaltion kuvernööri julisti tammikuussa 2015 hätätilan. Paso Roblesissa ja sen ympäristössä oli helppo uskoa, että tilanne on poikkeuksellinen. En tietenkään tiedä, miltä kukkuloiden pitäisi  kesäkuussa tavallisesti näyttää, mutta jotenkin kuvittelisin että näkyvissä pitäisi olla vihreää, eikä vain kuivan ruskeaa, kuolleen näköistä kasvillisuutta.

Kalifornia on yksi maailman tuottoisimmista viljelyalueista, ja kuivuus luonnollisesti iskee maanviljelijöihin erityisen pahasti. Teiden varsilla näkyikin usein poliitikoille suunnattuja "tehkää jotain" -henkisiä viestejä. En kylläkään täysin ymmärrä, mitä esimerkiksi Kalifornian kuvernööri asialle voi - kenties esittää sadetanssin?

Kalifornian aavikoihin ja Paso Roblesiin tutustuimme 19.-22.6.2015.

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015

Inhoa Las Vegasissa

Eiffel-tornin pienoismalli. Plääh.

"Täällä on tosi mautonta."
- vaimoni vietettyään n. 8 minuuttia Las Vegasissa.

En tykännyt Las Vegasista yhtään. Myönnän, että minulla oli voimakas ennakkoasenne enkä antanut sille reilua mahdollisuutta. Pysähdyimme Las Vegasissa vain siksi, että se oli sopivasti matkan varrella matkallamme Kaliforniasta Grand Canyonille päin. Toki mukana oli myös sellainen "pitäähän se kerran nähdä" -tunne.

En ole kiinnostunut uhkapeleistä, ja juon niin alkoholi- kuin muutkin juomani mieluummin pienissä rauhallisissa pubeissa kuin valtavissa yökerhoissa. Keskelle aavikkoa muovista ja neonvaloista turistikohteeksi rakennettu kaupunki, jonka olemassaolo perustuu siihen että Nevadassa on muita Yhdysvaltain osavaltioita sallivampi lainsäädäntö uhkapelin, alkoholin ja avioitumisen sekä avioreon suhteen, ei ajatuksenakaan vetoa minuun lainkaan.

Vietimme Las Vegasissa yhden illan ja yön. Päällimmäisinä mieleen jäivät:

• Majapaikkamme vieressä ollut kasinohotelliravintolakompleksi, jonka nimi voitaisiin suomeksi kääntää "tissit".
• Musta egyptiläistä pyramidia jäljittelevä hotelli, jonka huipulta lähti valonsäde kohti taivasta.
• Muovinen Pariisin jäljitelmä, muovinen New Yorkin jäljitelmä ja muovinen Venetsian jäljitelmä ("muovinen" kuvaannollisessa merkityksessä, tiedän kyllä että ne oikeasti on rakennettu betonista).
• Stripillä käteeni tökätty flyeri. Siinä mainostettiin yökerhoesitystä, jossa vähäpukeiset nuoret naiset ampuivat konetuliaseilla. Ei menty katsomaan.

Koin Las Vegasin täysin vastenmielisenä. Ymmärrän kuitenkin, että kysymys on henkilökohtaisista mieltymyksistäni ja näkemyksistäni. Monet viihtyvät kaupungissa, hyvä heille.

Sitä paitsi minäkin olisin varmasti voinut löytää Las Vegasista minua kiinnostavia asioita. Siellä on monipuolista kulttuuritarjontaa, museoita ja teattereita, joissa olisin epäilemättä saanut muutaman päivän kulumaan ihan miellyttävästi. Kun matkaan käytettävä aika kuitenkin oli rajallinen, päätin mieluummin viettää ne päivät jossain muualla, ja uskon tehneeni omalta kannaltani oikein.

Pois ajaessamme näin auton taustapeilistä Donald Trumpin omistaman hotellin, joka on päällystetty kullan värisillä laatoilla. Painoin kaasua.

Olimme Las Vegasissa 11.-12.6.2015

Kuoleman laakso

Tie maailman pohjalle. No, Amerikan pohjalle kumminkin.

Kuoleman Laakso, Death Valleyn kansallispuisto sijaitsee Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla autiomaassa. Sen huomiotaherättävin piirre on kuumuus: heinäkuussa päivän korkein lämpötila on keskimäärin vaatimattomat 46.9 celsiusastetta. Death Valleyssa sijaitsee myös Pohjois-Amerikan matalin kohta, joka on 85 metriä merenpinnan tason alapuolella. Laakso on myös yksi maailman vähäsateisimmista alueista.

Mesquiten hiekkadyynejä.

Mesquiten hiekkadyynejä.

Itse en pidä kuumuudesta. Suomen hellesäätkin ovat vähän liikaa. Kuoleman Laakso olikin sitten tosi pahasti liikaa. Ei voinut muuta kuin hetkeksi pysäyttää auton, napata pari kuvaa ja paeta äkkiä takaisin ilmastoituun autoon kulauttamaan kerralla puoli litraa vettä. Maisematkin olivat ihan erilaiset kuin mitä missään muualla olen nähnyt. Ajomatka Death Valleyn läpi tuntuikin epätodelliselta, matkalta toiselle planeetalle tai kuumeiselta painajaisunelta.

Toisen maailman maisemia.

Death Valley ei ole täysin kuollut. Laakson pohjalla kasvaa aavikkokasveja ja kivien välissä vilahtelee liskoja. Uskomatonta kyllä, siellä asuu myös ihmisiä: Timbisha Shoshone -kansa on pitänyt Kuoleman laaksoa kotinaan yli tuhannen vuoden ajan. Se, jos mikä on huikea osoitus ihmisen sinnikkyydestä ja peräänantamattomuudesta.

Death Valleyn läpi ajoimme 11.6.2015.

Manzanar

Yksi vartiotorni on pystyssä, sekin uudisrakennus vuodelta 2005.

Kalifornian aavikko Sierra Nevadan länsipuolella voi kesällä olla painajaismainen. Varjolämpötila on helposti 40 celsiusasteen luokkaa - mutta mistä ihmeestä löytäisi sen varjon, kun hiekassa kasvaa vain polvenkorkuista puskaa? Meillä onneksi oli ilmastoitu vuokra-auto ja runsaasti juomavettä. Keskellä aavikkoa, Lone Pinen ja Independencen pikkukaupunkien välissä, lähellä Death Valleyn kansallispuistoa on kenties koko aavikon pahin paikka: Manzanar.

Toisen maailmansodan aikana Kalifornian rannikolta, pääasiassa Los Angelesista, siirrettiin yli 10000 japanilais-amerikkalaista "Manzanarin sota-ajan uudelleensijoituskeskukseen" pienelle neliönmuotoiselle alueelle keskelle aavikkoa, piikkilangan taakse ahtaisiin parakkeihin. Kaikkiaan Yhdysvalloissa siirrettiin yli 100000 japanilaissukuista asukasta Manzanarin kaltaisille leireille. Enemmistö heistä oli Yhdysvaltain kansalaisia. Yhtäkään heistä ei koskaan syytetty yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Tuhannet nuoret japanilaisamerikkalaiset miehet taistelivat Yhdysvaltain armeijassa samalla kun heidän perhettään pidettiin vankina epäinhimillisillä leireillä armottoman auringon alla. Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy alkajaisiksi vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta.

Näyttelyrakennus, alun perin Manzanarissa toimineen koulun auditorio. Etualalla paloauto 1940-luvulta.

Vuonna 1992 Manzanarista tehtiin niin sanottu National Historic Site, Yhdysvaltain liittovaltion ylläpitämä museoitu alue. Sitä hallinnoi National Park Service, joka on tehnyt täälläkin erinomaista työtä. Alueen ainoassa leiriajalta säilyneessä rakennuksessa on informatiivinen ja tunteisiin vetoava, silti kiihkoton, näyttely. Itselleni jäi erityisesti mieleen eräs esimnerkki siitä, kuinka aikuiset pilaavat maailman. Läheisen Owens Valleyn koulun "valkoiset" oppilaat olisivat halunneet pelata koripallo-ottelun Manzanarin koulun japanilais-amerikkalaista joukkuetta vastaan. Owens Valleyn koulun johtokunta kuitenkin esti tämän, huolimatta vetoomuksesta, jonka allekirjoittivat kaikki molempien koulujen oppilaat!

Manzanarin baseball-kentän kotipesä, n. 1943. Näen aikamoista ironiaa siinä, että Manzanarin asukkaat pelasivat innokkaasti urheilulajeista kaikkein amerikkalaisinta.

Lienee tarpeellista korostaa, vähättelemättä Manzanariin suljettujen kärsimyksiä, että kyseessä ei ollut samanlainen keskitysleiri kuin ne, joille esimerkiksi Saksassa ja Neuvostoliitossa samoihin aikoihin sijoitettiin vääränlaisina ihmisinä pidettyjä. Manzanarissa ketään ei tapettu, ruumiillinen väkivalta oli harvinaista ja asukkaiden ravitsemuksesta ja terveydenhoidosta huolehdittiin edes jonkinlaisella minimitasolla.

Minun sukupolvelleni japanilaisamerikkalaisten pakkosiirtojen tarina saattaa olla tuttu ensimmäisestä Karate Kid -elokuvasta. Itse muistan hyvin yhden elokuvan voimakkaimmista kohtauksista, jossa herra Miyagi juovuspäissään muistelee Manzanarissa synnytyksen komplikaatioihin kuollutta vaimoaan. Herra Miyagia näytellyt Pat Morita - Kalifornian Isletonissa vuonna 1932 syntynyt Yhdysvaltain kansalainen - oli itse lapsena siirtoleirillä, ei kuitenkaan Manzanarissa vaan Arizonan Gila Riverissä. Alla paras löytämäni YouTube -video kyseisestä kohtauksesta (alkaa ajassa 2:48).

Manzanarissa käynnistä tuskin jää hyvä mieli. Tunnelman nostattamiseen suosittelen poikkeamista Lone Pinessa kymmenkunta mailia Manzanarista etelään. Main Streetin ja Mountain View Streetin kulmassa on mainio meksikolaisravintola Bonanza.

Manzanarissa kävimme 11.6.2015.