Matkustaminen on kahvia sielulle.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja minä tykkään käydä hämmästelemässä ja kummastelemassa niitä.
Olen keski-ikäistyvä mies. Asun Länsi-Suomessa. Matkoillani on usein mukana vaimoni, ihan vapaaehtoisesti. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, ellei toisin mainita.
Vierailimme Valkoisen talon raunioilla. Emme käyneet Washington DC:ssä, ja tietääkseni Yhdysvaltain presidentin virka-asunto on ihan ehjä ja hyväkuntoinen. Kyseessä on ehkä vähemmän kuuluisa Valkoinen talo, joka sijaitsee Arizonan osavaltiossa, Chinlen kaupungin laidalla navajojen mailla kanjonin pohjalla. Kanjonin nimi on Tséyi, "Paikka kiven sisällä", ja valkoisten kartoissa Canyon de Chelly. Ainakaan suomalaisille matkailijoille se ei liene ollenkaan niin tunnettu kuin Grand Canyon. Minulle se oli kuitenkin yksi vaikuttavimmista paikoista jossa koskaan olen käynyt. Sitä toki oli myös Grand Canyon, mutta kanjoneitakin on monenlaisia.
Kanjonin pohja on vehreä, vaikka reunat ovat aavikkoa.
Siinä missä Grand Canyon on pitkä ja myötäilee pohjalla virtaavaa Colorado-jokea, muistuttaa Canyon de Chelly kartalla ison dinosauruksen jalanjälkeä: se on monihaarainen ja mutkitteleva. Maisemiltaan se on ihan erilainen kuin Grand Canyon tai Zionin kansallispuiston kivimuodostelmat.
Kanjoni on merkittävä paikka paitsi luonnon-, myös ihmisten historiassa. Siellä on muinaisten asumusten raunioita 4000 vuoden ajalta. Ne rakentanutta kansaa, nykyisten pueblointiaanikansojen esivanhempia, kutsutaan toisinaan anasazeiksi, mutta nykypäivän pueblointiaanit eivät välttämättä pidä siitä. Navajokielessä anaasází nimittäin tarkoittaa "muinaista vihollista". Hopit, jotka asuvat nykyään jonkin matkaa Canyon de Chellysta länteen, kutsuvat esi-isiään nimellä hisatsinom, "muinaiset". Heidän jälkeensä kanjoniin tulivat navajot. Canyon de Chellyn taistelu vuonna 1864 oli viimeinen kerta, kun navajot vastustivat ase kädessä Yhdysvaltojen armeijaa.
Peltoja Canyon de Chellyn pohjalla.
Nykyään Canyon de Chelly on National Monument, kansallismonumentti, jota hoitavat liittovaltio ja Navajo Nation yhteistyössä. Se on myös käytössä olevaa viljelysmaata, suuri osa kanjonin pohjasta on navajoviljelijöiden peltoa ja heidän eläintensä laidunta. Tilanpito vaikeakulkuisen kanjonin pohjalla Arizonan kuumassa ja kuivassa ilmastossa on varmasti vaativaa ja raskasta.
Panoraama Hämähäkkikallion luota. Täällä näet kuvan täysikokoisena.
Kanjonin reunoja kiertää hyväkuntoinen tie, jonka varrella on useita opastettuja näköalapaikkoja. Kaikilta niiltä on upeat maisemat, mutta minusta kaikkein vaikuttavin on Spider Rock, Hämähäkkikallio, 240 metrin korkeuteen kanjonin pohjalta nouseva hiekkakivipylväs. Vanhan navajotarinan mukaan siinä asuu Hämähäkkinainen, joka opetti navajot kutomaan kankaita puuvillasta.
Hämähäkkikallio.
Kaikkein hienointa Canyon de Chellyssa kuitenkin on, että kanjonin pohjalle pääsee suhteellisen helposti. Suureen osaan kanjonista saa mennä vain virallisen oppaan kanssa, mutta yksi reitti, White House Trail, on kenen tahansa kuljettavissa. Meidänkin kaltaisemme keski-ikäiset plösöt selviytyivät siitä kunnialla, varsinkin kun tajusimme odottaa sen verran myöhäiseen iltapäivään että kanjonin seinämä loi varjon laskeutumis- ja nousureitille. Keskipäivän auringon paahde olisi voinut olla liikaa. Joka tapauksessa mukana täytyy olla runsaasti juomavettä, tätä ei voi korostaa liikaa.
Kuva White House Trailin yläpäästä. Reitti johtaa "Valkoiselle Talolle", muinaisten pueblointiaanien asumukselle, joka näkyy kuvan alaosassa.
Hämmästyttäviä hiekkakivimuodostelmia.
Tunnelma kanjonin pohjalla on taianomainen, sitä on vaikea kuvata sanoin tai valokuvilla. Menkää ja kokekaa se itse!
Arkeologien mukaan Valkoinen talo rakennettiin vuoden 1070 paikkeilla ja se hylättiin noin vuonna 1300.
Vanhojen navajolegendojen mukaan rakennelma on Yé’ii -henkiolentojen koti.
Seinämässä raunioiden vieressä on ikivanhoja kalliomaalauksia.
Tämän kaltaisen kuvan ottaminen lähestyttäessä Monument Valleya koillisen sunnasta tietä 163 lienee pakollista. Ainakin kaikki näyttävät niin tekevän.
Arizonan ja Utahin rajalla on paikka nimeltä Tse'Bii'Ndzisgaii, "kivien laakso", yksi Yhdysvaltojen lounaisosien monista luonnonihmeistä, Valkoinen mies on antanut sille nimen Monument Valley, "muistomerkkien laakso". Se on yksi maailman kuvatuimmista paikoista ja esiintynyt monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä, eikä ihme. Hiekkakivimuodostelmat näyttävät Salvador Dalin kuumehoureilta, mutta ovat siellä oikeasti.
Monument Valleyn kaltaiset paikat saavat kävijän - minut ainakin - tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Valtavien, outojen kallioiden muodostuminen on kestänyt kymmeniä miljoonia vuosia, eikä edes kivi ole ikuista. Mitä merkitystä minun ohimenevällä olemassaolollani voi sellaisen rinnalla olla?
"Lapaset", vasen ja oikea.
Monument Valleya hoitaa ja hallinnoi Navajo Nation. Kävijän kannalta eroa liittovaltion kansallispuistoihin ei juuri ole. Alueelle saavuttaessa maksetaan pääsymaksu ja vierailukeskuksessa voi tutustua pienehköön, mutta laadukkaaseen Monument Valleyn ja navajojen historiaa käsittelevään museoon. Siellä on myös ravintola, joka ei ollut niin pahasti ylihintainen kuin olisi kuvitellut, ja matkamuistomyymälä josta sai aitoustodistuksella varustettuja navajotaiteilijoiden ja -käsityöläisten tuotteita. Monument Valleyssa on jopa hotelli. Meille se oli turhan hintava, mutta epäilemättä auringonnousun ja -laskun seuraaminen omalta parvekkeelta olisi melkoinen kokemus.
Ostamme harvoin matkamuistoja, mutta Monument Valleysta hankimme navajotaiteilija Anna Cheen tekemän hiekkapiirroksen. YouTubesta löytyy mm. vuonna 1949 kuvattu filmi perinteisen hiekkapiirustuksen tekemisestä (mykkä, alkaa ajassa 18:50, elokuvan alussakin on ihan mielenkiintoista materiaalia, muun muassa Monument Valleyn maisemia).
Navajomaat ovat pääasiassa hienojakoista, pölyävää punaista hiekkaa, joka sateella joko muuttuu upottavaksi mudaksi tai valuu pois. Vaikka meidän käyntimme aikana Monument Valley paahtui julmassa helteessä, oli edellisinä päivinä kuulemma satanut. Tämän seurauksena laakson pohjaa kiertävä 17 mailin pituinen hiekkatie oli osittain muuttunut upottavaksi mudaksi, osittain valunut pois, ja se jäi meiltä ajamatta. John Ford Pointilla, lännenelokuvistaan tunnetutn ohjaajan mukaan nimetyllä näköalapaikalla sentään kävimme.
Monument Valley on esittänyt useammassakin elokuvassa vierasta planeettaa. Ei ihme.
Tätä kirjoittaessani elokuussa 2015 Monument Valleyn lähistöllä on meneillään surkea ympäristökatastrofi. Lähes sata vuotta sitten suljetusta kultakaivoksesta pääsi yli 11 miljoonaa litraa raskasmetallien saastuttamaa jätevettä San Juan -jokeen, joka virtaa Monument Valleyn pohjoispuolelta. Monien navajoviljelijöiden alinkeino on täysin riippuvainen joesta saatavasta kasteluvedestä, ja kun sitä ei voi käyttää on sato vaarassa tuhoutua. Heidän muutenkin vaatimaton toimeentulonsa on vaakalaudalla.
Grand Canyonin pohjoisreunalta itään maisema muuttuu nopeasti. Pohjoismainen mänytmetsä vaihtuu kuumaksi aavikoksi, jolla tasaisesta maasta nousee outoja hiekkakivimuodostelmia. Vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Kanjonilta on Navajo Bridge, ainoa tie Coloradojoen yli Hooverin padon itäpuolella. Vuoteen 1929 asti joen yli ei täälläkään päässyt siltaa pitkin, vaan paikalla oli maantielautta Lee's Ferry. Nykyään siltoja on peräti kaksi, vanha ja vuonna 1995 valmistunut uusi. Autotie kulkee uutta pitkin, vanhan yli voi kävellä. Siltojen kohdalla Coloradojoki on myös Navajo Nationin raja.
Uusi Navajosilta kuvattuna vanhalta.
Vähän matkaa sillalta koilliseen tien 89 varrella on Horseshoe Bend, Hevosenkenkämutka, jälleen yksi luonnonilmiö johon on vaikea uskoa vaikka omin silmin näkee. Coloradojoki tekee 270 asteen mutkan hiekkakivikielekkeen ympäri. Jos sattuu ajamaan ohi, kannattaa ehdottomasti pysähtyä katsomaan. Päätien varressa on parkkipaikka josta on näköalapaikalle ehkä kilometrin verran suuntaansa. Se tuntuu kuitenkin paljon pitemmältä ainakin keskikesän kuumuudessa, kun pitää kiivetä jyrkähkön harjanteen yli ja tarpoa pehmeässä, punaisessa hiekassa. Sitä hiekkaa muuten on Navajo Nationin alueella ihan joka paikassa ja sitä voi löytyä kengistä, vaatteista ja matkatavaroista vielä viikkoja reissun jäkeenkin. Aina ilmastoiduista sisätiloista ja ajoneuvoista poistuessa pitää huolehtia että mukana on riittävästi juomavettä. Tätä ei voi korostaa liikaa.
Hevosenkenkämutka kuvattuna kalansilmäobjektiivilla, muilla välineilläni ei olisi saanut kokonaiskuvaa. Kärsin korkean paikan kammosta enkä näin ollen voinut mennä ihan kallion reunalle.
Lisko pakenee kuvaajaa Hevosenkenkämutkan hiekassa.
Hevosenkenkämutkasta vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä on jälleen yksi paikka jonka olemassaolo tuntuu täysin järjen ja luonnonlakien vastaiselta, Antelope Canyon, Antilooppikanjoni. Oikeastaan niitä on kaksi, ylempi (Upper) ja alempi (Lower). Kävimme ylemmässä. Näkemieni kuvien perusteella alempi on hyvin saman tapainen. Molemmat kanjonit ovat Navajo Nationin alueella, ja niitä hallinnoi Navajo Nationin puistoviranomainen. Kanjoneihin pääsee vain oppaan kanssa, eikä lysti ole ihan halpaa, me kaksi maksoimme yhteensä lähes 100 dollaria.
Ylemmän Antilooppikanjonin sisäänkäynti.
Kanjoni oli todella vaikuttava paikka, ja sinne pääsystä kannattikin maksaa. Se on myös hyvin suosittu käyntikohde, ja on pakko todeta että turistitungos oli ajoittain ahdistava. Kokemus olisi ollut nautittavampi jos kävijöitä olisi ollut hieman vähemmän. Tai oikeastaan paljon vähemmän. Tietysti asiasta valittaminen on aika tekopyhää, kun itse olimme mukana tungosta muodostamassa. Suosittelen kuitenkin käynnin ajoittamista lomasesongin ulkopuolelle, arkipäivään tai aikaiseen aamuun, jos suinkin mahdollista.
Kanjonissa on ahdasta.
Valot ja varjot hiekkakiviseinillä ovat silti uskomatonta katseltavaa.
Hiekkakivimuodostelmat tuntuvat surrealistisilta.
Valo kanjonissa kuulemma vaihtelee voimakkaasti vuorokaudenajan mukaan. Me kävimme siellä varhain iltapäivällä.
Oppaamme havainnollisti kanjonin syntyä hiekan ja vesipullon avulla. Antilooppikanjoni sijaitsee hänen isoäitinsä maalla.
Näköetäisyydellä Antilooppikanjonista on vähemmän kaunis maisema, nimittäin valtava kivihiilivoimala Navajo Generating Station. Voimala ja Kayentan hiilikaivos ovat Navajo Nationille taloudellisesti erittäin tärkeät. Ne tarjoavat työpaikkoja ja tuovat rahaa työttömyydestä kärsivälle alueelle. Toisaalta voimala on koko Yhdysvaltain kolmanneksi suurin hiilidioksidipäästöjen lähde. Myös kivihiilikaivokset ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat merkittäviä ympäristövahinkoja. Monet ovat sitä mieltä, etteivät hiilen hyödyt ja haitat ole jakautuneet oikeudenmukaisesti.
Navajo Generating Stationin valtavat savupiiput.
Alla dokumentti hiilikaivosten ja -voimalan vaikutuksista navajoihin ja heidän ympäristöönsä.
Hevosenkenkämutkassa ja Antilooppikanjonilla vierailimme 14.6.2015
Pöytävuori ilta-auringossa. Tältä maa Pyhien vuorten välillä paljolti näyttää.
Suuren kanjonin itäpuolella asuvat navajot, jotka itse kutsuvat itseään nimellä diné, "kansa" tai "ihmiset". Oman perinteisen syntytarinansa mukaan maailman luoja on käskenyt heitä asumaan neljän pyhän vuoren rajaamalla alueella. Suurin osa tästä alueesta kuuluu nykyään navajojen itsehallintoalueeseen, Navajo Nationiin. Se ulottuu kolmen Yhdysvaltain osavaltion, Arizonan, Utahin ja New Mexicon alueelle.
Matkoillamme pyrimme majoittumaan mieluummin pienissä yksityisissä majoitusliikkeissä kuin ketjuhotelleissa. Esimerkiksi Balkanin "mummomajoituksissa" ja Irlannin pienissä aamiaismajataloissa yöpyminen on yleensä sekä edullisempaa että miellyttävämpää. Tällä kertaa vietimme kaksi yötä maatilalla Many Farmsin kylän lähellä. Varasimme sen Airbnb:n kautta. Kieltämättä paikka oli vaatimaton - hiekkalattia, ei juoksevaa vettä, mutta WiFi kyllä löytyi. Vaikka vierailumme oli lyhyt saimme paljon paremman kuvan navajojen arkipäivästä kuin jos olisimme majoittuneet ketjumotelliin. Niitä ehdimme matkamme aikana nähdä ihan riittävän monta.
Yövyimme perinteisessä navajoasumuksessa, hoganissa. Kuumasta kesäsäästä huolimatta se oli päiväsaikaan kohtuullisen viileä. Yöllä oli suorastaan hieman viileää, majapaikkamme kun sijaitsi melko korkealla, pöytävuoren päällä. Kylmä ei kuitenkaan tullut, eikä lämmityskamiinaa tarvittu. Talvella se varmaan onkin välttämätön.
Hogan sisältä...
...ja ulkoa. Tämä on "naispuolinen" hogan, "miespuolisessa" on kuistin kaltainen lisäosa oven edessä. "Naispuoliset" hoganit ovat asumuksia, "miespuoliset" seremonioita varten. Molempien oviaukko on itään, kohti nousevaa aurinkoa.
Majapaikkamme oli varustettu paitsi kaikella majoittumiseen tarvittavalla, myös matkaoppailla ja navajoja sekä heidän maitaan käsittelevillä kirjoilla. Lisäksi se sijaitsee keskellä mitä kauneimpia maisemia. Iltakävelyllä pienellä kanjonilla kirjaimellisesti majapaikkamme takapihalla saimme seuraksemme isäntämme koirat. Pimeällä saatoimme kerrankin ihailla kirkasta tähtitaivasta ilman valosaastetta. Henkilökohtainen huippuhetkeni koko neliviikkoisella matkalla oli aamukahvi hoganin ovella hevosia ja koiria katsellen samalla kun Jóhonaa'éí (aurinko, "päivän hallitsija") nousi pöytävuoren takaa.
Ei meidän takapihalla vaan tällaista kanjonia ole.
Eikä kyllä kukkivia kaktuksiakaan.
Kaupunkilainen kun olen, en ole tottunut valkoisiin hevosiin aamiaisseurana.
"...the indian sun is rising instead of going down..." (Johnny Cash: Navajo)
Navajo Nation on Yhdysvaltain suurin intiaanien itsehallintoalue, ja navajot virallisten tilastojen mukaan maan toiseksi suurin intiaanikansa. Heitä on yli 300 000, ja yli puolet puhuu navajokieltä kotonaan. Navajojen olemassaolo kansakuntana näyttää siis turvatulta. Voi varmaan sanoa, että he ovat selvinneet eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kohtaamisesta paremmin kuin monet muut kansat.
Silti navajojen historiassa on monia surullisia ja kammottavia lukuja. Kaikkein synkin varmaankin on "pitkänä kävelynä" tunnettu Yhdysvaltain armeijan toimittama pakkosiirto Bosque Redondon reservaattiin vuosina 1864-1866. Olot pahoin ylikansoitetussa reservaatissa ja matkalla sinne olivat sietämättömät. Tuhansia navajoja kuoli nälkään ja tauteihin. Siirto oli myös hengellinen kärsimys, sillä perinteisen käsityksensä mukaan navajot on tarkoitettu asumaan neljän pyhän vuoren keskellä, eivätkä he voisi menestyä muualla. Vuonna 1868 navajojen johtajat onnistuivat neuvottelemaan sopimuksen paluusta kotiin. Tämä on harvinaislaatuista Yhdysvaltain historiassa, intiaaneilta kerran vietyä maata ei ole usein palautettu.
Historiallinen hogan Canyon de Chellyn opastuskeskuksessa.
Toinenkin suuri asia navajojen historiassa liittyy Yhdysvaltain armeijaan. Toisen maailmansodan aikana nuoria navajomiehiä värvättiin viestijoukkoihin Tyynenmeren rintamalla. He loivat monimutkaiseen äidinkielensä perustuvan radiosanomakoodin, jota japanilaiset eivät onnistuneet koskaan murtamaan. "Koodipuhujilla", englanniksi "Code Talkers" oli suuri merkitys, ja heidän taistelunsa Yhdysvaltain puolesta on tänäkin päivänä monille navajoille suuri ylpeydenaihe. Koodipuhujia värvättiin muistakin intiaanikansoista, mutta navajot olivat selvästi suurin ryhmä.
Koodipuhujat muistetaan sankareina, mutta toisen maailmansodan aikana heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. New Mexicon osavaltiossa intiaanit saivat äänioikeuden vasta vuonna 1962. Koodipuhujien sukupolvi oli suurelta osin koulutettu liittovaltion intiaanikouluissa. Ainoa niissä sallittu kieli oli englanti. Koululaisina he olivat saaneet selkäänsä äidinkielensä puhumisesta, aikuisina heille myönnettiin sen vuoksi kunniamerkkejä. Historian ironiaa.
Nykyään Navajo Nation ei matkailijan kannalta oleellisesti poikkea muista Arizonan, Utahin tai New Mexicon alueista. Alkoholi on kokonaan kielletty, kuten useimmilla muillakin intiaanien itsehallintoalueilla. Pikkukaupungit ovat samankaltaisia kuin muuallakin. Puhuttua navajoa kuulee silloin tällöin, myös radiossa, mutta englanti on pääkieli. Kuten muutkin yhdysvaltalaiset, kaikki navajot joiden kanssa puhuimme olivat erittäin avuliaita ja kohteliaita, ja tahtoivat tietää mistä olemme kotoisin. Yhdessä asiassa huomasimme navajojen toimivan toisin kuin muut amerikkalaiset: yleisesti ottaen he puhuvat hiljaisemmalla äänellä. Ymmärtääkseni tarpeeton äänen korottaminen koetaan epäkohteliaana.
Eräs navajojen itsehallintoon liittyvä kuvio saattaa aiheuttaa sekaannuksia matkailijalle. Yhdysvalloissa osavaltiot saavat itse päättää muun muassa siitä, käännetäänkö kellot kesäaikaan. Arizona ei noudata kesäaikaa, mutta Navajo Nation noudattaa. Niinpä kesällä Arizonan navajojen kellot ovat tunnin edellä muita osavaltion asukkaita, mutta samassa ajassa kuin koko Utahin ja New Mexicon kellot. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, kokonaan Navajo Nationin ympäröimät hopi-intiaanit pitävät kellonsa samassa ajassa Arizonan kanssa, ja kesällä siis eri ajassa kuin navajonaapurinsa. Kannattaa olla tarkkana esimerkiksi aukioloaikojen kanssa!
Navajoperinteiden ja nykyisen populaarikulttuurin kohtaaminen on tuottanut joitain mielenkiintoisia tuloksia, kuten navajometallin ja navajonkielisen version alkuperäisestä Tähtien Sota -elokuvasta. En yleensä arvosta missikisoja pätkääkään, mutta vuosittain valittavaa Miss Navajo Nationia kunnioitan - hänen on näytettävä taitonsa muun muassa lampaan teurastuksessa. Nykypäivän navajoista kiinnostuneille suosittelen tietysti paikan päälle matkustamista, mutta myös Jim Kristoficin kirjaa Navajos wear Nikes, jonka saa myös e-kirjana ainakin Amazonilta.
Neljän Pyhän vuoren välillä liikuimme 14.-17.6.2015
