perjantai 28. elokuuta 2015

Acoma, Taivaskaupunki

Acoman katunäkymä.
New Mexicossa,noin sadan kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Albuquerquesta, on yksi nykyisen Yhdysvaltain alueen vanhimmista yhä olemassa olevista asutuksista - mahdollisesti kaikkein vanhin. Acoma Pueblon asukkaat ovat majailleet pöytävuorensa päällä noin vuodesta 1150. Omalla kielellään he käyttävät kotipaikastaan nimeä Haak'u, "valmistettu paikka".
Acoma kuvattuna pöytävuoren juurelta.
Acoma on yksi 21:stä niin sanotusta pueblosta, intiaanikansojen kylistä tai kaupungeista. Pueblokansoilla on yhdistäviä kulttuuripiirteitä, mutta kansat itse katsovat olevansa erillisiä ryhmiä. He myös puhuvat useita eri kieliä. Nykypäivän Puebloista 19 sijaitsee New Mexicon osavaltiossa, yksi Texasissa ja yksi Arizonassa. Acoma on rakennettu pöytävuoren huipulle, helposti puolustettavaan paikkaan. Näin asukkaat olivat paremmin turvassa naapureiltaan navajoilta ja apasseilta, jotka pyrkivät ryöstämään viljaa ja karjaa. Näiden naapureiden kanssa tehtiin kyllä myös rauhanomaista kauppaa, samoin muiden pueblojen.

Sijainnista ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjalaiset 1500-luvun lopussa alkoivat valloittaa nykyistä New Mexicon aluetta tykkiensä ja tuliaseidensa voimalla. Vuonna 1599 Juan de Oñaten johtama espanjalainen armeija tuhosi Acoman rakennukset, tappoi noin 800 asukasta ja otti 500 vangiksi. Vangeista naiset ja nuoret miehet vietiin orjiksi, aikuisilta miehiltä taas leikattiin oikea jalka pois.

Acoman ja espanjalaisten verisestä historiasta huolimatta on espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama San Esteban del Reyn kirkko acomalaisille rakas kansallisaarre ja ylpeyden aihe.
Lienee ymmärrettävää, etteivät Acoman asukkaat muista New Mexicon perustajana pidettyä Oñatea mitenkään lämpimästi. Vuonna 1998 kävi joukko acomalaisia leikkaamassa oikean jalan Españolan kaupungin liepeillä sijaitsevalta Oñaten patsaalta. Tällaista kansalaistottelemattomuutta arvostan. Täältä voi lukea lisää (englanniksi). Vuonna 1680 Acoma osallistui pueblokapinaan, jossa espanjalaiset heitettiin joksikin aikaa pois New Mexicosta. Sen jälkeen on ollut rauhallisempaa.

Nykyään historiallinen Acoman kylä on edelleen asuttu, vaikka siellä ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä viemäriä. Suurin osa acomalaisista asuu vakituisesti nykyaikaisemmissa rakennuksissa lähiseudulla - "mekin pidämme suihkussa käymisestä ja TV:n katselusta", sanoi oppaamme. Jokaisella acomalaissuvulla on kuitenkin edelleen talo pöytävuorella, ja siellä käydään ainakin juhlapäivinä.

Perinteinen savesta tehty uuni. Oppaamme mukaan siinä voi paistaa vaikka pizzaa.
Acoma tarjoaa matkailijoille erittäin mielenkiintoisen ja helpon tavan tutustua ikivanhaan ja omaperäiseen elämäntapaan. Pöytävuoren juurella olevassa vierailuksekuksessa voi tutustua pieneen museoon ja katsoa historiaa esittelevän filmin, joka löytyy myös YouTubesta (osa 1 ja osa 2). Vuoren huipulla sijaitsevaan historialliseen Acomaan, jota kutsutaan myös "Taivaskaupungiksi" ("Sky City"), pääsee tutustumaan oppaan kanssa. Oppaamme oli, kuten lähes kaikki kollegansa Yhdysvalloissa, asiantunteva ja hauska.

Oppaamme esittelee yhtä Acoman vanhimmista asuinrakennuksista ja sen omalaatuisia sisäänkäyntijärjestelyjä.
Vanhimmat nykyään pystyssä olevista rakennuksista ovat 1600-1700 -luvuilta, mutta uudemmatkin muistuttavat perinteisiä kulmikkaita savitiilitaloja. Toki joitain myönnytyksiä nykyajan mukavuuksille on tehty, esimerkiksi lasiset ikkunat tulivat 1900-luvulla. Myös katutasossa olevat ovet ovat uusi asia. Alun perin sisäänkäynti puebloasumuksiin oli katon kautta tikapuiden avulla. Arkipäiväisessä elämässä tämä oli tietysti hankalaa, mutta vaikeutti ryöstäjien ja valloittajien tunkeutumista asumuksiin.

Kaikissa puebloissa on perinteisiin seremonioihin käytettyjä rakennuksia, jotka tunnetaan nimellä kiva. Niihin kuljetaan yhä katon kautta, ja useimmat ovat ainakin osittain maan alla. Acoman kivat tunnistaa tällaisista kaksihaaraisista tikkaista.
Jokainen acomalainen kuuluu yhteen noin 20 klaanista, joiden jäsenyys periytyy äidin kautta. Avioliittoja saman klaanin kesken ei sallita, ja klaanien jäsenyyteen liittyy monenlaisia asioita. Esimerkiksi seremoniallinen päällikkö, cacique, voi olla vain antilooppiklaanista.  Samantapainen klaaniärjestelmä on useimmilla pueblokansoilla sekä myös navajoilla. Acomassa myös omaisuus periytyy äidin kautta. Pöytävuoren talot omistaa perheen vanhin nainen, jolla oppaamme mukaan mutenkin on varsin paljon sananvaltaa - "mitä isoäiti haluaa, sen isoäiti saa". Acomalaisten mukaan mummokratia on tuhannen vuoden aikana osoittautunut toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.
Acoman savitiilitaloja.
Pöytävuoren huipulle pääsee opaskierroksen hintaan kuuluvalla linja-autokyydillä, mutta takaisin alas voi halutessaan kävellä. Niin myös kannattaa tehdä, jos suinkin pystyy: kallioon hakatut portaat ovat jyrkät, ja New Mexicon kesä todella kuuma. Matkalla voi ajatella niitä acomalaisnaisia, jotka satojen vuosien ajan kantoivat kaiken veden vuorelle pään päällä kannetuissa saviruukuissa.
Näkymä portaiden yläpäästä.
Acoman portaat.
Kallioon on hakattu kädensijoja kiipeämistä helpottamaan.
Vierailukeskuksen pihalla on Acoman armeijaveteraanien muistomerkki. Yhdysvaltain sotavoimissa palvelee suhteellisesti ottaen hyvin paljon intiaaneja, ja monissa intiaaniyhteisöissä veteraanit ovat erittäin kunnioitettuja ja arvostettuja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin, ottaen huomioon intiaanien ja Yhdysvaltojen välisen väkivaltaisen ja surullisen historian. Yksi osatekijä lienee se, että suuri osa intiaaneista elää melko köyhissä oloissa. Yhdysvalloissa armeija tarjoaa tulonhankintamahdollisuuksia ja esim. koulutusstipendejä, joihin vähätuloisten olisi muuten vaikea päästä käsiksi.
Nautimme vierailustamme Acomassa suuresti ja suosittelemme sitä kaikille. Muuta valittamista ei ollut kuin kohtuuttoman korkea lämpötila. Acoma on kuuluisa keramiikastaan. Sekä kylässä että vierailuksekuksessa voi ostaa käsityönä tehtyjä kulhoja ja koriste-esineitä suoraan tekijöiltä. Asukkaat suhtautuvat varautuneesti valokuvaamiseen, ja ennen ihmisten kuvaamista on kohteliasta pyytää lupa. Ylipäätään kuvaaminen on luvanvaraista, opastusmaksuun kuitenkin sisältyy valokuvauslupa. Alkoholi on kielletty, kuten useimmilla intiaanialueilla.

Yhdysvaltain rahapelilainsäädäntö on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna eksoottinen. Uhkapelit ovat Nevadaa lukuun ottamatta lähes kaikissa osavaltioissa kiellettyjä tai hyvin tiukasti säänneltyjä, mutta intiaanikansat voivat omilla maillaan pitää pelikasinoita, joita osavaltioiden lainsäädäntö ei koske. En juuri välitä rahapeleistä, mutta jos valita pitää, häviäisin dollarini mieluummin vaikkapa Acoma Sky City Casinossa kuin Las Vegasissa.

Acomassa vierailimme 18.6.2015

Kiven sisällä

"Valkoinen talo" kanjonin pohjalla.
Vierailimme Valkoisen talon raunioilla. Emme käyneet Washington DC:ssä, ja tietääkseni Yhdysvaltain presidentin virka-asunto on ihan ehjä ja hyväkuntoinen. Kyseessä on ehkä vähemmän kuuluisa Valkoinen talo, joka sijaitsee Arizonan osavaltiossa, Chinlen kaupungin laidalla navajojen mailla kanjonin pohjalla. Kanjonin nimi on Tséyi, "Paikka kiven sisällä", ja valkoisten kartoissa Canyon de Chelly. Ainakaan suomalaisille matkailijoille se ei liene ollenkaan niin tunnettu kuin Grand Canyon. Minulle se oli kuitenkin yksi vaikuttavimmista paikoista jossa koskaan olen käynyt. Sitä toki oli myös Grand Canyon, mutta kanjoneitakin on monenlaisia.
Kanjonin pohja on vehreä, vaikka reunat ovat aavikkoa.
Siinä missä Grand Canyon on pitkä ja myötäilee pohjalla virtaavaa Colorado-jokea, muistuttaa Canyon de Chelly kartalla ison dinosauruksen jalanjälkeä: se on monihaarainen ja mutkitteleva. Maisemiltaan se on ihan erilainen kuin Grand Canyon tai Zionin kansallispuiston kivimuodostelmat.

Kanjoni on merkittävä paikka paitsi luonnon-, myös ihmisten historiassa. Siellä on muinaisten asumusten raunioita 4000 vuoden ajalta. Ne rakentanutta kansaa, nykyisten pueblointiaanikansojen esivanhempia, kutsutaan toisinaan anasazeiksi, mutta nykypäivän pueblointiaanit eivät välttämättä pidä siitä. Navajokielessä anaasází nimittäin tarkoittaa "muinaista vihollista". Hopit, jotka asuvat nykyään jonkin matkaa Canyon de Chellysta länteen, kutsuvat esi-isiään nimellä hisatsinom, "muinaiset". Heidän jälkeensä kanjoniin tulivat navajot. Canyon de Chellyn taistelu vuonna 1864 oli viimeinen kerta, kun navajot vastustivat ase kädessä Yhdysvaltojen armeijaa.
Peltoja Canyon de Chellyn pohjalla.
Nykyään Canyon de Chelly on National Monument, kansallismonumentti, jota hoitavat liittovaltio ja Navajo Nation yhteistyössä. Se on myös käytössä olevaa viljelysmaata, suuri osa kanjonin pohjasta on navajoviljelijöiden peltoa ja heidän eläintensä laidunta. Tilanpito vaikeakulkuisen kanjonin pohjalla Arizonan kuumassa ja kuivassa ilmastossa on varmasti vaativaa ja raskasta.

Panoraama Hämähäkkikallion luota. Täällä näet kuvan täysikokoisena.
Kanjonin reunoja kiertää hyväkuntoinen tie, jonka varrella on useita opastettuja näköalapaikkoja. Kaikilta niiltä on upeat maisemat, mutta minusta kaikkein vaikuttavin on Spider Rock, Hämähäkkikallio, 240 metrin korkeuteen kanjonin pohjalta nouseva hiekkakivipylväs. Vanhan navajotarinan mukaan siinä asuu Hämähäkkinainen, joka opetti navajot kutomaan kankaita puuvillasta.
Hämähäkkikallio.
Kaikkein hienointa Canyon de Chellyssa kuitenkin on, että kanjonin pohjalle pääsee suhteellisen helposti. Suureen osaan kanjonista saa mennä vain virallisen oppaan kanssa, mutta yksi reitti, White House Trail, on kenen tahansa kuljettavissa. Meidänkin kaltaisemme keski-ikäiset plösöt selviytyivät siitä kunnialla, varsinkin kun tajusimme odottaa sen verran myöhäiseen iltapäivään että kanjonin seinämä loi varjon laskeutumis- ja nousureitille. Keskipäivän auringon paahde olisi voinut olla liikaa. Joka tapauksessa mukana täytyy olla runsaasti juomavettä, tätä ei voi korostaa liikaa.

Kuva White House Trailin yläpäästä. Reitti johtaa "Valkoiselle Talolle", muinaisten pueblointiaanien asumukselle, joka näkyy kuvan alaosassa.
Hämmästyttäviä hiekkakivimuodostelmia.

Tunnelma kanjonin pohjalla on taianomainen, sitä on vaikea kuvata sanoin tai valokuvilla. Menkää ja kokekaa se itse!
Arkeologien mukaan Valkoinen talo rakennettiin vuoden 1070 paikkeilla ja se hylättiin noin vuonna 1300.

Vanhojen navajolegendojen mukaan rakennelma on Yé’ii -henkiolentojen koti.

Seinämässä raunioiden vieressä on ikivanhoja kalliomaalauksia.

Kiven sisällä kävimme 16.6.2015

tiistai 25. elokuuta 2015

Kivien laakso

Tämän kaltaisen kuvan ottaminen lähestyttäessä Monument Valleya koillisen sunnasta tietä 163 lienee pakollista. Ainakin kaikki näyttävät niin tekevän.
Arizonan ja Utahin rajalla on paikka nimeltä Tse'Bii'Ndzisgaii, "kivien laakso", yksi Yhdysvaltojen lounaisosien monista luonnonihmeistä, Valkoinen mies on antanut sille nimen Monument Valley, "muistomerkkien laakso". Se on yksi maailman kuvatuimmista paikoista ja esiintynyt monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä, eikä ihme. Hiekkakivimuodostelmat näyttävät Salvador Dalin kuumehoureilta, mutta ovat siellä oikeasti.

Monument Valleyn kaltaiset paikat saavat kävijän - minut ainakin - tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Valtavien, outojen kallioiden muodostuminen on kestänyt kymmeniä miljoonia vuosia, eikä edes kivi ole ikuista. Mitä merkitystä minun ohimenevällä olemassaolollani voi sellaisen rinnalla olla?

"Lapaset", vasen ja oikea.
Monument Valleya hoitaa ja hallinnoi Navajo Nation. Kävijän kannalta eroa liittovaltion kansallispuistoihin ei juuri ole. Alueelle saavuttaessa maksetaan pääsymaksu ja vierailukeskuksessa voi tutustua pienehköön, mutta laadukkaaseen Monument Valleyn ja navajojen historiaa käsittelevään museoon. Siellä on myös ravintola, joka ei ollut niin pahasti ylihintainen kuin olisi kuvitellut, ja matkamuistomyymälä josta sai aitoustodistuksella varustettuja navajotaiteilijoiden ja -käsityöläisten tuotteita. Monument Valleyssa on jopa hotelli. Meille se oli turhan hintava, mutta epäilemättä auringonnousun ja -laskun seuraaminen omalta parvekkeelta olisi melkoinen kokemus.

Ostamme harvoin matkamuistoja, mutta Monument Valleysta hankimme navajotaiteilija Anna Cheen tekemän hiekkapiirroksen. YouTubesta löytyy mm. vuonna 1949 kuvattu filmi perinteisen hiekkapiirustuksen tekemisestä (mykkä, alkaa ajassa 18:50, elokuvan alussakin on ihan mielenkiintoista materiaalia, muun muassa Monument Valleyn maisemia). 
Navajomaat ovat pääasiassa hienojakoista, pölyävää punaista hiekkaa, joka sateella joko muuttuu upottavaksi mudaksi tai valuu pois. Vaikka meidän käyntimme aikana Monument Valley paahtui julmassa helteessä, oli edellisinä päivinä kuulemma satanut. Tämän seurauksena laakson pohjaa kiertävä 17 mailin pituinen hiekkatie oli osittain muuttunut upottavaksi mudaksi, osittain valunut pois, ja se jäi meiltä ajamatta. John Ford Pointilla, lännenelokuvistaan tunnetutn ohjaajan mukaan nimetyllä näköalapaikalla sentään kävimme.
Monument Valley on esittänyt useammassakin elokuvassa vierasta planeettaa. Ei ihme.
Tätä kirjoittaessani elokuussa 2015 Monument Valleyn lähistöllä on meneillään surkea ympäristökatastrofi. Lähes sata vuotta sitten suljetusta kultakaivoksesta pääsi yli 11 miljoonaa litraa raskasmetallien saastuttamaa jätevettä San Juan -jokeen, joka virtaa Monument Valleyn pohjoispuolelta. Monien navajoviljelijöiden alinkeino on täysin riippuvainen joesta saatavasta kasteluvedestä, ja kun sitä ei voi käyttää on sato vaarassa tuhoutua. Heidän muutenkin vaatimaton toimeentulonsa on vaakalaudalla.

Kävimme Monument Valleyssa 15.6.2015.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Hevosenkenkämutka ja Antilooppikanjoni

Valoja ja varjoja Antelope Canyonissa.
Grand Canyonin pohjoisreunalta itään maisema muuttuu nopeasti. Pohjoismainen mänytmetsä vaihtuu kuumaksi aavikoksi, jolla tasaisesta maasta nousee outoja hiekkakivimuodostelmia. Vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Kanjonilta on Navajo Bridge, ainoa tie Coloradojoen yli Hooverin padon itäpuolella. Vuoteen 1929 asti joen yli ei täälläkään päässyt siltaa pitkin, vaan paikalla oli maantielautta Lee's Ferry. Nykyään siltoja on peräti kaksi, vanha ja vuonna 1995 valmistunut uusi. Autotie kulkee uutta pitkin, vanhan yli voi kävellä. Siltojen kohdalla Coloradojoki on myös Navajo Nationin raja.

Uusi Navajosilta kuvattuna vanhalta.
Vähän matkaa sillalta koilliseen tien 89 varrella on Horseshoe Bend, Hevosenkenkämutka, jälleen yksi luonnonilmiö johon on vaikea uskoa vaikka omin silmin näkee. Coloradojoki tekee 270 asteen mutkan hiekkakivikielekkeen ympäri. Jos sattuu ajamaan ohi, kannattaa ehdottomasti pysähtyä katsomaan. Päätien varressa on parkkipaikka josta on näköalapaikalle ehkä kilometrin verran suuntaansa. Se tuntuu kuitenkin paljon pitemmältä ainakin keskikesän kuumuudessa, kun pitää kiivetä jyrkähkön harjanteen yli ja tarpoa pehmeässä, punaisessa hiekassa. Sitä hiekkaa muuten on Navajo Nationin alueella ihan joka paikassa ja sitä voi löytyä kengistä, vaatteista ja matkatavaroista vielä viikkoja reissun jäkeenkin. Aina ilmastoiduista sisätiloista ja ajoneuvoista poistuessa pitää huolehtia että mukana on riittävästi juomavettä. Tätä ei voi korostaa liikaa.

Hevosenkenkämutka kuvattuna kalansilmäobjektiivilla, muilla välineilläni ei olisi saanut kokonaiskuvaa. Kärsin korkean paikan kammosta enkä näin ollen voinut mennä ihan kallion reunalle.
Lisko pakenee kuvaajaa Hevosenkenkämutkan hiekassa.
Hevosenkenkämutkasta vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä on jälleen yksi paikka jonka olemassaolo tuntuu täysin järjen ja luonnonlakien vastaiselta, Antelope Canyon, Antilooppikanjoni. Oikeastaan niitä on kaksi, ylempi (Upper) ja alempi (Lower). Kävimme ylemmässä. Näkemieni kuvien perusteella alempi on hyvin saman tapainen. Molemmat kanjonit ovat Navajo Nationin alueella, ja niitä hallinnoi Navajo Nationin puistoviranomainen. Kanjoneihin pääsee vain oppaan kanssa, eikä lysti ole ihan halpaa, me kaksi maksoimme yhteensä lähes 100 dollaria.

Ylemmän Antilooppikanjonin sisäänkäynti.
Kanjoni oli todella vaikuttava paikka, ja sinne pääsystä kannattikin maksaa. Se on myös hyvin suosittu käyntikohde, ja on pakko todeta että turistitungos oli ajoittain ahdistava. Kokemus olisi ollut nautittavampi jos kävijöitä olisi ollut hieman vähemmän. Tai oikeastaan paljon vähemmän. Tietysti asiasta valittaminen on aika tekopyhää, kun itse olimme mukana tungosta muodostamassa. Suosittelen kuitenkin käynnin ajoittamista lomasesongin ulkopuolelle, arkipäivään tai aikaiseen aamuun, jos suinkin mahdollista.

Kanjonissa on ahdasta.
Valot ja varjot hiekkakiviseinillä ovat silti uskomatonta katseltavaa.
Hiekkakivimuodostelmat tuntuvat surrealistisilta.
Valo kanjonissa kuulemma vaihtelee voimakkaasti vuorokaudenajan mukaan. Me kävimme siellä varhain iltapäivällä.
Oppaamme havainnollisti kanjonin syntyä hiekan ja vesipullon avulla. Antilooppikanjoni sijaitsee hänen isoäitinsä maalla.
Näköetäisyydellä Antilooppikanjonista on vähemmän kaunis maisema, nimittäin valtava kivihiilivoimala Navajo Generating Station. Voimala ja Kayentan hiilikaivos ovat Navajo Nationille taloudellisesti erittäin tärkeät. Ne tarjoavat työpaikkoja ja tuovat rahaa työttömyydestä kärsivälle alueelle. Toisaalta voimala on koko Yhdysvaltain kolmanneksi suurin hiilidioksidipäästöjen lähde. Myös kivihiilikaivokset ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat merkittäviä ympäristövahinkoja. Monet ovat sitä mieltä, etteivät hiilen hyödyt ja haitat ole jakautuneet oikeudenmukaisesti.

Navajo Generating Stationin valtavat savupiiput.
Alla dokumentti hiilikaivosten ja -voimalan vaikutuksista navajoihin ja heidän ympäristöönsä.


Hevosenkenkämutkassa ja Antilooppikanjonilla vierailimme 14.6.2015

tiistai 11. elokuuta 2015

Pyhien vuorten välissä

Pöytävuori ilta-auringossa. Tältä maa Pyhien vuorten välillä paljolti näyttää.
Suuren kanjonin itäpuolella asuvat navajot, jotka itse kutsuvat itseään nimellä diné, "kansa" tai "ihmiset". Oman perinteisen syntytarinansa mukaan maailman luoja on käskenyt heitä asumaan neljän pyhän vuoren rajaamalla alueella. Suurin osa tästä alueesta kuuluu nykyään navajojen itsehallintoalueeseen, Navajo Nationiin. Se ulottuu kolmen Yhdysvaltain osavaltion, Arizonan, Utahin ja New Mexicon alueelle.

Matkoillamme pyrimme majoittumaan mieluummin pienissä yksityisissä majoitusliikkeissä kuin ketjuhotelleissa. Esimerkiksi Balkanin "mummomajoituksissa" ja Irlannin pienissä aamiaismajataloissa yöpyminen on yleensä sekä edullisempaa että miellyttävämpää. Tällä kertaa vietimme kaksi yötä maatilalla Many Farmsin kylän lähellä. Varasimme sen Airbnb:n kautta. Kieltämättä paikka oli vaatimaton - hiekkalattia, ei juoksevaa vettä, mutta WiFi kyllä löytyi. Vaikka vierailumme oli lyhyt saimme paljon paremman kuvan navajojen arkipäivästä kuin jos olisimme majoittuneet ketjumotelliin. Niitä ehdimme matkamme aikana nähdä ihan riittävän monta.

Yövyimme perinteisessä navajoasumuksessa, hoganissa. Kuumasta kesäsäästä huolimatta se oli päiväsaikaan kohtuullisen viileä. Yöllä oli suorastaan hieman viileää, majapaikkamme kun sijaitsi melko korkealla, pöytävuoren päällä. Kylmä ei kuitenkaan tullut, eikä lämmityskamiinaa tarvittu. Talvella se varmaan onkin välttämätön.
Hogan sisältä...
...ja ulkoa. Tämä on "naispuolinen" hogan, "miespuolisessa" on kuistin kaltainen lisäosa oven edessä. "Naispuoliset" hoganit ovat asumuksia, "miespuoliset" seremonioita varten. Molempien oviaukko on itään, kohti nousevaa aurinkoa.
Majapaikkamme oli varustettu paitsi kaikella majoittumiseen tarvittavalla, myös matkaoppailla ja navajoja sekä heidän maitaan käsittelevillä kirjoilla. Lisäksi se sijaitsee keskellä mitä kauneimpia maisemia. Iltakävelyllä pienellä kanjonilla kirjaimellisesti majapaikkamme takapihalla saimme seuraksemme isäntämme koirat. Pimeällä saatoimme kerrankin ihailla kirkasta tähtitaivasta ilman valosaastetta. Henkilökohtainen huippuhetkeni koko neliviikkoisella matkalla oli aamukahvi hoganin ovella hevosia ja koiria katsellen samalla kun Jóhonaa'éí (aurinko, "päivän hallitsija") nousi pöytävuoren takaa.

Ei meidän takapihalla vaan tällaista kanjonia ole.
Eikä kyllä kukkivia kaktuksiakaan.
Kaupunkilainen kun olen, en ole tottunut valkoisiin hevosiin aamiaisseurana.
"...the indian sun is rising instead of going down..." (Johnny Cash: Navajo)

Navajo Nation on Yhdysvaltain suurin intiaanien itsehallintoalue, ja navajot virallisten tilastojen mukaan maan toiseksi suurin intiaanikansa. Heitä on yli 300 000, ja yli puolet puhuu navajokieltä kotonaan. Navajojen olemassaolo kansakuntana näyttää siis turvatulta. Voi varmaan sanoa, että he ovat selvinneet eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kohtaamisesta paremmin kuin monet muut kansat.

Silti navajojen historiassa on monia surullisia ja kammottavia lukuja. Kaikkein synkin varmaankin on "pitkänä kävelynä" tunnettu Yhdysvaltain armeijan toimittama pakkosiirto Bosque Redondon reservaattiin vuosina 1864-1866. Olot pahoin ylikansoitetussa reservaatissa ja matkalla sinne olivat sietämättömät. Tuhansia navajoja kuoli nälkään ja tauteihin. Siirto oli myös hengellinen kärsimys, sillä perinteisen käsityksensä mukaan navajot on tarkoitettu asumaan neljän pyhän vuoren keskellä, eivätkä he voisi menestyä muualla. Vuonna 1868 navajojen johtajat onnistuivat neuvottelemaan sopimuksen paluusta kotiin. Tämä on harvinaislaatuista Yhdysvaltain historiassa, intiaaneilta kerran vietyä maata ei ole usein palautettu.

Historiallinen hogan Canyon de Chellyn opastuskeskuksessa.
Toinenkin suuri asia navajojen historiassa liittyy Yhdysvaltain armeijaan. Toisen maailmansodan aikana nuoria navajomiehiä värvättiin viestijoukkoihin Tyynenmeren rintamalla. He loivat monimutkaiseen äidinkielensä perustuvan radiosanomakoodin, jota japanilaiset eivät onnistuneet koskaan murtamaan. "Koodipuhujilla", englanniksi "Code Talkers" oli suuri merkitys, ja heidän taistelunsa Yhdysvaltain puolesta on tänäkin päivänä monille navajoille suuri ylpeydenaihe. Koodipuhujia värvättiin muistakin intiaanikansoista, mutta navajot olivat selvästi suurin ryhmä.

Koodipuhujien käyttämiä radioviestejä Monument Valleyn museossa.
Koodipuhujat muistetaan sankareina, mutta toisen maailmansodan aikana heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. New Mexicon osavaltiossa intiaanit saivat äänioikeuden vasta vuonna 1962. Koodipuhujien sukupolvi oli suurelta osin koulutettu liittovaltion intiaanikouluissa. Ainoa niissä sallittu kieli oli englanti. Koululaisina he olivat saaneet selkäänsä äidinkielensä puhumisesta, aikuisina heille myönnettiin sen vuoksi kunniamerkkejä. Historian ironiaa.

Nykyään Navajo Nation ei matkailijan kannalta oleellisesti poikkea muista Arizonan, Utahin tai New Mexicon alueista. Alkoholi on kokonaan kielletty, kuten useimmilla muillakin intiaanien itsehallintoalueilla. Pikkukaupungit ovat samankaltaisia kuin muuallakin. Puhuttua navajoa kuulee silloin tällöin, myös radiossa, mutta englanti on pääkieli. Kuten muutkin yhdysvaltalaiset, kaikki navajot joiden kanssa puhuimme olivat erittäin avuliaita ja kohteliaita, ja tahtoivat tietää mistä olemme kotoisin. Yhdessä asiassa huomasimme navajojen toimivan toisin kuin muut amerikkalaiset: yleisesti ottaen he puhuvat hiljaisemmalla äänellä. Ymmärtääkseni tarpeeton äänen korottaminen koetaan epäkohteliaana.

Eräs navajojen itsehallintoon liittyvä kuvio saattaa aiheuttaa sekaannuksia matkailijalle. Yhdysvalloissa osavaltiot saavat itse päättää muun muassa siitä, käännetäänkö kellot kesäaikaan. Arizona ei noudata kesäaikaa, mutta Navajo Nation noudattaa. Niinpä kesällä Arizonan navajojen kellot ovat tunnin edellä muita osavaltion asukkaita, mutta samassa ajassa kuin koko Utahin ja New Mexicon kellot. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, kokonaan Navajo Nationin ympäröimät hopi-intiaanit pitävät kellonsa samassa ajassa Arizonan kanssa, ja kesällä siis eri ajassa kuin navajonaapurinsa. Kannattaa olla tarkkana esimerkiksi aukioloaikojen kanssa!

Navajoperinteiden ja nykyisen populaarikulttuurin kohtaaminen on tuottanut joitain mielenkiintoisia tuloksia, kuten navajometallin ja navajonkielisen version alkuperäisestä Tähtien Sota -elokuvasta. En yleensä arvosta missikisoja pätkääkään, mutta  vuosittain valittavaa Miss Navajo Nationia kunnioitan - hänen on näytettävä taitonsa muun muassa lampaan teurastuksessa. Nykypäivän navajoista kiinnostuneille suosittelen tietysti paikan päälle matkustamista, mutta myös Jim Kristoficin kirjaa Navajos wear Nikes, jonka saa myös e-kirjana ainakin Amazonilta.

Neljän Pyhän vuoren välillä liikuimme 14.-17.6.2015

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin

Bright Angel Point, ensimmäinen mitä Suuresta Kanjonista näimme. Täältä näkee täysikokoisen panoraamakuvan.
Coloradojoki on pohjoisessa Arizonassa kaivertanut noin 17 miljoonan vuoden kuluessa tosi ison montun maahan. Grand Canyon, Suuri Kanjoni, on parhaimmillaan 1857 metriä syvä, 29 kilometriä leveä, 447 kilometriä pitkä ja saa ihmisen tuntemaan itsensä todella, todella pieneksi.
Point Imperial, Kanjonin reunan korkein kohta.
Panoraamanäkymä Point Imperialilta. Täysikokoinen kuva täällä.
Nykyään Suuri Kanjoni on yksi maailman suosituimmista turistikohteista. Noin viidestä miljoonasta vuosittaisesta kävijästä suunnilleen neljä ja puoli miljoonaa käy kanjonin eteläisellä reunalla. Me kävimme, osittain juuri siitä syystä, pohjoisreunalla. Ihan tarpeeksi ruuhkaista sielläkin oli, vaikka käyntimme aikaan kesäkuussa ei vielä ollut edes yhdysvaltalaisten kiireisin kesäloma-aika.
Kanjonissa ja sen reunoilla asuu monenlaisia eläimiä, jopa biisoneita. Me näimme vain liskoja ja peuroja.
Grand Canyonin maisemat kuuluvat niihin joita ei oikein uskoisi ellei näkisi. Itse asiassa niihin on vaikea uskoa vaikka ne näkee - onkohan sittenkin kyseessä kiero tietokonegrafiikalla ja edistyneillä 3D-projektoreilla aikaan saatu huijaus?
Angel's Window, Enkelin ikkuna - niminen näköalapaikka. Se kai viittaa oikeassa reunassa näkyvään aukkoon kallioseinämässä.
Hämmentävää Grand Canyonissa on, että monin paikoin voisi kävellä parinkymmenen metrin päässä sen reunasta tajuamatta lainkaan kanjonin olemassaoloa. Usein reunaman näköalateitä ajellessa oli toisella puolella tietä hyvinkin suomalaisen oloinen mäntymetsä, toisella puolella kilometrin syvyinen pystysuora pudotus.

Kalansilmäobjektiivilla kuvattu näkymä Angel's Windown näköalapaikalta.
Vietimme Kanjonilla yhden kokonaisen päivän. Siinä ajassa ehti hyvin kiertää useamman näköalapaikan, ja aikaa jäi myös kiireettömälle lounaalle Grand Canyon Lodgessa. Ruoka oli hyvää eikä niin pahasti ylihinnoiteltua kuin voisi kuvitella.

Walhallan näköalapaikka.
Ehkä kaikkein vaikuttavinta Suurella Kanjonilla oli auringonlasku. Seurasimme sitä Grand Canyon Lodgen terassilta, jolta viisaasti valtasimme eturivin paikat hyvissä ajoin. Valo ja värimaailma muuttuivat jatkuvasti. Näkymä veti meidät sanattomaksi, mutta paikalla olleita amerikkalaisia ei. Auringonnousu olisi varmaan ollut yhtä upea mutta koska se tapahtui ennen aamukuutta emme sitä nähneet.

Auringon viimeiset säteet.
Yritin tammikuussa, siis melkein puoli vuotta etukäteen, varata meille yöpaikan kansallispuiston alueelta. Kaikki majapaikat oli jo varattu. Päädyimme sitten yöpymään Jacob Laken mökkikylässä, jonka lähelläkään ei hämmentävää kyllä ei ole järveä. Ajomatkaa kanjonin reunalle tuli tunnin verran suuntaansa. Palatessamme iltapimeällä matka oli aika pelottava, kun pimeän tien varressa vilahteli peuroja tuon tuostakin, kerran myös lehmä ja vasikka. Biisoneistakin varoitettiin liikennemerkeissä, mutta niitä ei sentään näkynyt.

Valkohäntäinen kaibabinorava Jacob Laken pihamaalla. Muualla niitä ei tavatakaan. Eteläreunan oravat ovat eri lajia, sillä kanjoni on oraville ylipääsemätön este.
Muuten Jacob Lake oli oikein mukava paikka. Hinta oli korkean puoleinen, mutta Suuren Kanjonin kaltaisten nähtävyyksien läheltä ei edullista majoitusta ole tarjolla ainakaan Yhdysvalloissa. Mökki oli mukava ja palvelut kohdallaan: Jacob Lakesta löytyy ravintola, kauppa sekä leipomo. Suosittelemme erityisesti vadelmasuklaakeksejä, jotka olivat melkein yhtä vaikuttava kokemus kuin auringonlasku Kanjonilla. Pelkästään keksien takia kannattaa pysähtyä! Paikallisen panimon Sunset Amber Ale -olut maistui myös.

Aamiaisella, joka ei sisälly majoituksen hintaan, oli tarjolla tyypillisiä amerikkalaisia rakenteeltaan pesusientä muistuttavia pannukakkuja joihin saa imeytymään valtavan määrän vaahterasiirappia. Ne, joilla on ollut onni kokea hyvä amerikkalainen aamiainen, tietävät mitä tarkoitan. Jacob Laken henkilökunta tarjosi myös maksuttomia esitelmiä mm. maisemavalokuvauksesta ja navajojen historiasta alueella. Valitettavasti ei päästy niitä seuraamaan, kun palasimme kanjonilta vasta myöhään illalla.

Jaa että mitäkö tämän kirjoituksen otsikko on tarkoittavinaan? No tätä:


Suurella Kanjonilla olimme 13.6.2015.