Road Trip: miten me sen teimme

Uskollinen kulkuneuvomme, korealaisen insinööritaidon huippusaavutus Hyundai Elantra.

Neljätuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Seitsemän kansallispuistoa. Viisi osavaltiota. Kolme kanjonia. Kaksi viikkoa. Yksi valtameri. Automatkailu Yhdysvalloissa on parhaimmillaan upea elämys, ja moniin paikkoihin on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä ilman autoa.

Minulta on kyselty jonkin verran roadtrip-tyyppiseen automatkailuun liittyviä asioita, ja itsellänikin oli ennen matkaa paljon siihen liittyvää selvitettävää ja mietittävää - jopa asioita, jotka hiukan jännittivät. Lopulta kaikki sujui hyvin, useinmiten erinomaisesti. Tässä kerron, miten me järjestimme oman road tripimme. En väitä, että kaikki ratkaisumme olivat parhaita mahdollisia, mutta näillä eväillä järjestettiin erittäin onnistunut reissu.

Tämä kirjoitus liittyy automatkaan, jonka teimme Yhdysvalloissa Kalifornian, Nevadan, Arizonan, Utahin ja New Mexicon osavaltioissa kesäkuussa 2015. Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä on isoja eroja mm. lainsäädännössä ja hintatasossa. Kustannustasoon vaikuttaa merkittävästi myös dollarin kurssi euroon nähden, ja se voi vaihdella nopeastikin. Matkamme aikana eurolla sai noin 1,1 dollaria. Vaikkapa vuotta aiemmin olisi saanut noin 1,3 - merkittävä ero.

Auton vuokraus
Auton vuokraaminen Yhdysvalloissa on hyvin edullista esim. Suomeen verrattuna. Olimme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saimme matkamme ajankohdan varmistettua todella hyvissä ajoin. Tämä jätti runsaasti aikaa selvittelyille, ja hyvissä ajoin varaamalla usein myös voi säästää rahaa. Auton varasimme Budgetin kautta ja 2 viikon vuokrauksen hinnaksi tuli 300,82€, kun se varattiin ja maksettiin kuukausikaupalla etukäteen.

Vuokrafirman valintaperusteena oli edullinen hintataso. Olimme miettineet myös pienen asuntoauton vuokraamista esim. Escapelta tai Jucylta, mutta tulimme siihen tulokseen että henkilöauton vuokraaminen ja halvoissa motelleissa yöpyminen tulee suunnilleen saman hintaiseksi ja on luultavasti miellyttävämpää.

Budgetin ehdoilla myös onnistui ilman lisämaksua auton palauttaminen eri paikkaan kuin mistä se oli noudettu, kunhan molemmat paikat olivat Kaliforniassa. Ymmärtääkseni näin on monilla muillakin firmoilla. Noutopaikaksi meille valikoitui Mercedin pikkukaupungin lentokenttä, sillä pääsimme sinne helposti bussilla Yosemiten kansallispuistosta. Palautimme automme San Franciscon lentokentälle, sillä jäimme vielä viikoksi San Franciscon alueelle ennen kotiin paluuta. Kun tulimme kaupunkiin etelästä päin, oli lentokenttä helpommin saavutettava kuin keskikaupungilla sijainneet vuokraamon toimipisteet.

Useimmat vuokraamot perivät alle 25-vuotiailta nuorten kuljettajien lisämaksuja, mutta me keski-ikäiset vältyimme sellaisilta. Kaliforniassa on laki, jonka mukaan vuokraajan puoliso saa myös toimia kuljettajana eikä häneltä voi periä lisäkuljettajan maksua, joka muuten voisi olla huomattava. Me hyödyimme tästä, eikä vihkitodistusta vuokraamossa kysytty. Eri yhtiöt voivat tarjota hyvin erilaisia sopimuksia, mutta yleensä henkilöauton vuokraan sisältyy vapaat ajokilometrit, eikä rajoituksia esimerkiksi eri osavaltioissa liikkumisen suhteen tavallisesti ole. Budgetin autoilla olisi saanut ajaa Kanadaan, mutta Meksiko oli ehdottomasti kielletty. Joka tapauksessa sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti.

Kalifornian aavikolla: suoraa, hyväkuntoista tietä, helppo ja mukava ajaa.

Itse vuokraus Mercedin lentokentällä sujui muuten hyvin, mutta virkailijalla ja Budgetin tietokonejärjestelmällä oli jotain keskinäisiä ongelmia. Aikaa meni vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se nyt oli pikkujuttu. Palauttaminen San Franciscossa sujui erittäinkin tehokkaasti ja nopeasti. Suomessa myönnetty EU-mallinen ajokortti kelpasi Budgetille, eikä kansainvälisen ajokortin hankinnalle näin ollen pitäisi olla tarvetta. Poliisi ei ajokorttejamme missään vaiheessa kysynyt. Vuokrauksen yhteydessä luottokortille tehtiin muistaakseni koko vuokrahintaa vastaava varaus panttimaksuksi. Pari päivää auton palautuksen jälkeen sain rahat takaisin.

Autoksi meille sattui Hyundai Elantra, amerikkalaisittain pikkuauto, suomalaisittain tavallinen keskikokoinen henkilöauto, automaattivaihteistolla niinkuin Yhdysvalloissa käytännöllisesti katsoen aina. Vuokraamon virkailija tarjosi meille isompaa autoa (Nissan Murano) samaan hintaan - tämä on kuulemma yleistä. Ylimääräisiä vakuutuksia ei sen sijaan tyrkytetty, vaikka siitä olen usein kuullut varoitettavan. Valitsimme Hyundain, koska meille kahdelle ja matkatavaroillemme se riitti paremmin kuin hyvin. En keksi autosta mitään valittamista, pieni kulutus, mukavat penkit, helppo ajettava ja tehokas ilmastointi, joka onkin kesällä Yhdysvaltain lounaisosissa kirjaimellisesti elintärkeä asia.

Ajaminen
Reittimme 2 viikon aikana oli, auton nouto- ja palautus- sekä yöpymispaikat mainiten Merced, CA - Bakersfield, CA - Las Vegas, NV - Jacob Lake, AZ - Bluff, UT - Many Farms, AZ - Grants, NM - Zuni, NM - Needles, CA - Maricopa, CA - Paso Robles, CA - Santa Cruz, CA - San Francisco, CA. Matkan varrella oli vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Emme pidä itseämme kovin harjaantuneina kuskeina, eikä meillä nykyään ole omaa autoa lainkaan. Siksi ajaminen jopa pikkuisen huolestutti etukäteen, mikä oli aivan turhaa. Yhdysvalloissa ajaminen on yleisesti ottaen erittäin helppoa. Suuri osa tiestöstä on sellaista, mitä Suomessa nimitettäisiin moottoritieksi. Opasteet ovat hyvät ja suurin osa teistä myös hyväkuntoisia, poikkeuksena jotkut Arizonan ja New Mexicon takamaiden tiet, eivätkä nekään mitenkään ajokelvottomassa kunnossa olleet.

Pitkä suora, eikä muuta liikennettä missään, onneksi maisemat ovat sellaiset ettei pääse kyllästymään. Tässä mennään Kuoleman Laakson pohjalle.

Liikenne reitillä, jolla ajoimme, oli enimmäkseen hiljaista. Ruuhkaa emme kokeneet juuri missään. Ainoat poikkeukset olivat alkumatkan väli Mercedistä Bakersfieldiin Kaliforniassa, Las Vegasin kaupunki sekä viimeinen ajopäivä Santa Cruzista San Franciscon lentokentälle.  Ruuhkassa ja moottoriteillä amerikkalaiset ajavat sivistyneemmin kuin suomalaiset, liittymissäkin tarvittaessa annetaan tietä - tämä yleistyksenä, pösilöitä on toki kaikkialla (terveisiä Las Vegasiin sinisen Chevrolet Suburbanin kuskille, oletko koskaan kuullut suuntavilkuista ja niiden käytöstä kaistanvaihdon yhteydessä?). Kalifornian moottoriteillä kaikki ajavat reipasta ylinopeutta, vaikka muuten liikennesääntöjen kunnioitus näytti olevan paremmalla tasolla kuin Suomessa.

Oikeastaan kohtasimme vain kaksi todella hankalaa tilannetta ajaessamme. Grand Canyonilta majapaikkaamme palatessamme itsetuhohakuisia peuroja singahteli pimeälle tielle vähän väliä. Navajo Nationin aluella taas viimeinen tienpätkä majapaikkaamme oli sateen jäljiltä todella kehnossa kunnossa, ja Hyundain pohja välillä raapi tien pintaa. Paikallisten nelivetoisilla avolava-autoilla ei ollut ongelmia, mutta meidän perille pääsemisemme näytti hetkellisesti kyseenalaiselta.

Suunnistus meillä hoitui perustason Android-puhelimeni ja siihen ladatun ilmaisen HERE Maps -sovelluksen avulla. Se toimi. Tosin edellä mainittua tietä majapaikkaamme Navajomailla ei karttaan ollut merkitty - isäntämme mukaan sitä eivät muutkaan navigaattorit ja ohjelmat tunne. GPS-yhteyttä joutui joskus liikkeelle lähtiessä vähän odottelemaan, mutta se ei todellakaan ollut merkittävä ongelma.

Kalifornian valtatie 1:llä ajaminen Tyynen valtameren rannikkoa pitkin on elämys. Kuvassa Bixby Bridge-silta.

Polttoaine Yhdysvalloissa on Suomeen verrattuna erittäin edullista, joskin hinnat vaihtelevat suuresti osavaltiosta toiseen ja saman osavaltion sisälläkin. En kerännyt kaikkia bensakuitteja talteen, mutta halvin tankkauksemme oli $2,69 gallonalta (1 gallona = 3,79 litraa) Zuni Pueblossa New Mexicossa ja kallein $4,59 San Franciscossa juuri ennen auton palauttamista. Arvioisin että polttoainekustannukset lähes tarkalleen 5000 kilometrin ajosta olivat noin 300€, luultavammin hieman alle sen. Asiaan tietenkin vaikuttaa se, millaisilla teillä ja millaisella autolla ajaa, isolla katumaasturilla tuon saa varmaan helposti kaksinkertaistettua.

Majoitus
Yövyimme enimmäkseen pienissä tienvarsimotelleissa, juuri sellaisissa joita olette nähneet amerikkalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä yöpyi varsin mukavasti, merkittävin ongelma olivat useimpien paikkojen hyvin äänekkäät ilmastointilaitteet (ratkaisu: korvatulpat). Motellien lisäksi yövyimme pienessä mökissä Grand Canyonin lähellä, Navajojen perinteisessä Hogan-majassa Arizonan takamailla sekä vanhassa majatalossa Zuni Pueblossa. Nämä kaikki olivat hienoja ja suositeltavia kokemuksia ja miellyttävämpiä kuin motellit (jotka nekin olivat ihan miellyttäviä).

Aqua Breeze Inn Santa Cruzissa Kaliforniassa.

Motellien osalta ladulla ja hinnalla ei tuntunut olevan juuri yhteyttä, vaan sen määrää paikkakunnan kysyntä ja tarjonta. Niinpä reissun kallein yö, melkein 100€ 2 hengen huoneelta, oli Santa Cruzissa (paljon kysyntää, vähän tarjontaa), edullisimmat, alle 40€/2hh taas Las Vegasissa (valtavasti sekä kysyntää että tarjontaa) ja Kalifornian Bakersfieldissa sekä Needlesissa (vähän kysyntää, jonkin verran tarjontaa).  Aamiainen, laadultaan yleensä kyseenalainen, joko kuuluu hintaan tai ei. Kaikkien majapaikkojemme varustukseen kuului kahvinkeitin ja ilmaista kahvia sekä jääkaappi. Useimmissa oli myös mikroaaltouuni.

Keskihinnaksi 14 yöltä tuli noin 67€ 2 hengeltä. Enemmän kuin kahden hengen porukalla matkustavat voivat päästä selvästi halvemmalla per nuppi, amerikkalaisissa majoitusliikkeissä näyttää olevan useamman hengen huoneita tarjolla varsin usein. Hinnoissa voi myös olla huomattavaa sesonkivaihtelua etenkin Grand Canyonin kaltaisten suosittujen nähtävyyksien lähistöllä. Motelleista hinta/laatusuhteeltaan Bakersfieldin paikka oli ehkä paras - vasta remontoidut, siistit huoneet ja kelvollinen aamiainenkin. Heikoin se oli Santa Cruzissa, eikä sielläkään varsinaisesti muuta vikaa ollut kuin korkeahko hinta. Huonekalut, jääkaappi ja ilmastointilaite olivat siellä peräisin Ronald Reaganin presidenttikaudelta, mutta kaikki toimi.

Pohdittuamme asiaa päädyimme varaamaan kaikki majoitukset jo Suomesta käsin. Suosittujen kohteiden, kuten Grand Canyonin, osalta tämä on välttämätöntä. Kieltämättä etukäteisvaraukset hieman kahlitsevat, toisaalta ne myös tuovat tietynlaista turvallisuutta. Varaamalla booking.comin kautta saa useinmiten mahdollisuuden perua varaus ilman maksua - näin ei kuitenkaan ole aina, kannattaa olla tarkkana. Näinä älypuhelinten ja pädien aikoina olisi varmasti helppoa myös varailla majoituksia reissun päältä pari päivää etukäteen, ja epäilemättä myös perinteinen tapa mennä vastaanottotiskille ja kysyä huonetta toimii myös. Minä vaan tykkään suunnitella kaiken tarkasti etukäteen.

Ruumiin ja hengen ravinto
Reissun päällä pitää tietenkin syödä. Tienvarsiruokaloita on joka paikassa eivätkä ne yleensä ole kiinni. Valitettavasti joillain paikkakunnilla voi olla vaikea löytää muita kuin ketjupikaruokaloita. Nauttimalla pelkästään vaikkapa Taco Bellin ja Denny'sin tuotteita ehtii parissa viikossa epäilemättä läskistymään merkittävästi. Niissä syöminen ei edes ole mitenkään erityisen edullista Suomen pikaruokaloihin verrattuna, hieman halvempaa kyllä. Ruokakauppojakin löytyy helposti, mutta sielläkin hintataso on aika lähellä suomalaista. Tienvarsiravintoloiden joukosta voi toki löytää myös helmiä.

Zion, yksi kansallispuistoista joissa kävimme.

Yksi hankinta, jota suosittelemme ehdottomasti, on kansallispuistojen vuosipassi, joka maksaa 80 dollaria. Sillä pääsee kaikkiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin ja kansallismonumenteille vuoden ajan ostopäivästä. Yleensä sillä pääsee omistajan lisäksi auto ja korkeintaan kolme seuralaista - näin oli esimerkiksi kaikissa kuudessa kansallispuistossa joissa kävimme (lisäksi kävimme San Franciscosta käsin muutamassa muussa ilman autoa, mutta se on toinen tarina). Koska yleensä kaikki hienoimmat jutut Yhdysvalloissa ovat kansallispuistoja, tämä kannattaa ehdottomasti hankkia.

No paljonko se kaiken kaikkiaan maksaa?
Meillä meni "välttämättömiin" kustannuksiin:

• auton vuokraan n. 301€
• polttoaineeseen n. 300€
• majoituksiin 14 yöltä n. 938€
• kansallispuistopassiin n. 72€

Yhteensä siis vähän päälle 1600€ kahdelta hengeltä kahdessa viikossa.

Päälle pitää laskea vielä muita kustannuksia, jotka vaihtelevat valtavasti satunnaistekijöiden ja eri ihmisten erilaisten mieltymysten mukaan:

• Lentojen hinta vaihtelee valtavasti lähtö- ja tulokenttien, sesongin ja lentoyhtiöiden johtajien biorytmien mukaan.
• Ruokaan kannattaa budjetoida saman verran rahaa kuin Suomessa menisi samassa ajassa samanlaisissa paikoissa syömiseen tai kaupasta ostettuun ruokaan: todellisuudessa luultavasti pääsee vähän, mutta vain vähän, halvemmalla.
• Muihin kuin kansallispuistojen pääsymaksuihin, jotka voivat olla korkeitakin. Me maksoimme Antelope Canyonin opastuksesta $48 ja Acoman "taivaskaupungin" kierroksesta $23/henkilö - ei halpaa, mutta hintansa arvoista.
• Niin paljon rahaa kuin haluaa käyttää esim. matkamuistoihin, shoppailuun, uhkapeleihin Las Vegasissa ja intiaanikasinoissa, oluen ja viinin juomiseen ja mikä nyt ketäkin huvittaa. Yleisesti ottaen rahan kuluttamiseen tarjotaan Yhdysvalloissa runsaasti mahdollisuuksia.

Kuten todettua, isommalla porukalla voi säästää kuluissa henkeä kohden, samoin matkustamalla lomasesongin ulkopuolella.

Roadtripin teimme 10.-24.6.2015

Kivien laakso

Tämän kaltaisen kuvan ottaminen lähestyttäessä Monument Valleya koillisen sunnasta tietä 163 lienee pakollista. Ainakin kaikki näyttävät niin tekevän.

Arizonan ja Utahin rajalla on paikka nimeltä Tse'Bii'Ndzisgaii, "kivien laakso", yksi Yhdysvaltojen lounaisosien monista luonnonihmeistä, Valkoinen mies on antanut sille nimen Monument Valley, "muistomerkkien laakso". Se on yksi maailman kuvatuimmista paikoista ja esiintynyt monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä, eikä ihme. Hiekkakivimuodostelmat näyttävät Salvador Dalin kuumehoureilta, mutta ovat siellä oikeasti.

Monument Valleyn kaltaiset paikat saavat kävijän - minut ainakin - tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Valtavien, outojen kallioiden muodostuminen on kestänyt kymmeniä miljoonia vuosia, eikä edes kivi ole ikuista. Mitä merkitystä minun ohimenevällä olemassaolollani voi sellaisen rinnalla olla?

"Lapaset", vasen ja oikea.

Monument Valleya hoitaa ja hallinnoi Navajo Nation. Kävijän kannalta eroa liittovaltion kansallispuistoihin ei juuri ole. Alueelle saavuttaessa maksetaan pääsymaksu ja vierailukeskuksessa voi tutustua pienehköön, mutta laadukkaaseen Monument Valleyn ja navajojen historiaa käsittelevään museoon. Siellä on myös ravintola, joka ei ollut niin pahasti ylihintainen kuin olisi kuvitellut, ja matkamuistomyymälä josta sai aitoustodistuksella varustettuja navajotaiteilijoiden ja -käsityöläisten tuotteita. Monument Valleyssa on jopa hotelli. Meille se oli turhan hintava, mutta epäilemättä auringonnousun ja -laskun seuraaminen omalta parvekkeelta olisi melkoinen kokemus.

Ostamme harvoin matkamuistoja, mutta Monument Valleysta hankimme navajotaiteilija Anna Cheen tekemän hiekkapiirroksen. YouTubesta löytyy mm. vuonna 1949 kuvattu filmi perinteisen hiekkapiirustuksen tekemisestä (mykkä, alkaa ajassa 18:50, elokuvan alussakin on ihan mielenkiintoista materiaalia, muun muassa Monument Valleyn maisemia). 

Navajomaat ovat pääasiassa hienojakoista, pölyävää punaista hiekkaa, joka sateella joko muuttuu upottavaksi mudaksi tai valuu pois. Vaikka meidän käyntimme aikana Monument Valley paahtui julmassa helteessä, oli edellisinä päivinä kuulemma satanut. Tämän seurauksena laakson pohjaa kiertävä 17 mailin pituinen hiekkatie oli osittain muuttunut upottavaksi mudaksi, osittain valunut pois, ja se jäi meiltä ajamatta. John Ford Pointilla, lännenelokuvistaan tunnetutn ohjaajan mukaan nimetyllä näköalapaikalla sentään kävimme.

Monument Valley on esittänyt useammassakin elokuvassa vierasta planeettaa. Ei ihme.

Tätä kirjoittaessani elokuussa 2015 Monument Valleyn lähistöllä on meneillään surkea ympäristökatastrofi. Lähes sata vuotta sitten suljetusta kultakaivoksesta pääsi yli 11 miljoonaa litraa raskasmetallien saastuttamaa jätevettä San Juan -jokeen, joka virtaa Monument Valleyn pohjoispuolelta. Monien navajoviljelijöiden alinkeino on täysin riippuvainen joesta saatavasta kasteluvedestä, ja kun sitä ei voi käyttää on sato vaarassa tuhoutua. Heidän muutenkin vaatimaton toimeentulonsa on vaakalaudalla.

Kävimme Monument Valleyssa 15.6.2015.

Pyhien vuorten välissä

Pöytävuori ilta-auringossa. Tältä maa Pyhien vuorten välillä paljolti näyttää.

Suuren kanjonin itäpuolella asuvat navajot, jotka itse kutsuvat itseään nimellä diné, "kansa" tai "ihmiset". Oman perinteisen syntytarinansa mukaan maailman luoja on käskenyt heitä asumaan neljän pyhän vuoren rajaamalla alueella. Suurin osa tästä alueesta kuuluu nykyään navajojen itsehallintoalueeseen, Navajo Nationiin. Se ulottuu kolmen Yhdysvaltain osavaltion, Arizonan, Utahin ja New Mexicon alueelle.

Matkoillamme pyrimme majoittumaan mieluummin pienissä yksityisissä majoitusliikkeissä kuin ketjuhotelleissa. Esimerkiksi Balkanin "mummomajoituksissa" ja Irlannin pienissä aamiaismajataloissa yöpyminen on yleensä sekä edullisempaa että miellyttävämpää. Tällä kertaa vietimme kaksi yötä maatilalla Many Farmsin kylän lähellä. Varasimme sen Airbnb:n kautta. Kieltämättä paikka oli vaatimaton - hiekkalattia, ei juoksevaa vettä, mutta WiFi kyllä löytyi. Vaikka vierailumme oli lyhyt saimme paljon paremman kuvan navajojen arkipäivästä kuin jos olisimme majoittuneet ketjumotelliin. Niitä ehdimme matkamme aikana nähdä ihan riittävän monta.

Yövyimme perinteisessä navajoasumuksessa, hoganissa. Kuumasta kesäsäästä huolimatta se oli päiväsaikaan kohtuullisen viileä. Yöllä oli suorastaan hieman viileää, majapaikkamme kun sijaitsi melko korkealla, pöytävuoren päällä. Kylmä ei kuitenkaan tullut, eikä lämmityskamiinaa tarvittu. Talvella se varmaan onkin välttämätön.

Hogan sisältä...

...ja ulkoa. Tämä on "naispuolinen" hogan, "miespuolisessa" on kuistin kaltainen lisäosa oven edessä. "Naispuoliset" hoganit ovat asumuksia, "miespuoliset" seremonioita varten. Molempien oviaukko on itään, kohti nousevaa aurinkoa.

Majapaikkamme oli varustettu paitsi kaikella majoittumiseen tarvittavalla, myös matkaoppailla ja navajoja sekä heidän maitaan käsittelevillä kirjoilla. Lisäksi se sijaitsee keskellä mitä kauneimpia maisemia. Iltakävelyllä pienellä kanjonilla kirjaimellisesti majapaikkamme takapihalla saimme seuraksemme isäntämme koirat. Pimeällä saatoimme kerrankin ihailla kirkasta tähtitaivasta ilman valosaastetta. Henkilökohtainen huippuhetkeni koko neliviikkoisella matkalla oli aamukahvi hoganin ovella hevosia ja koiria katsellen samalla kun Jóhonaa'éí (aurinko, "päivän hallitsija") nousi pöytävuoren takaa.

Ei meidän takapihalla vaan tällaista kanjonia ole.

Eikä kyllä kukkivia kaktuksiakaan.

Kaupunkilainen kun olen, en ole tottunut valkoisiin hevosiin aamiaisseurana.

"...the indian sun is rising instead of going down..." (Johnny Cash: Navajo)

Navajo Nation on Yhdysvaltain suurin intiaanien itsehallintoalue, ja navajot virallisten tilastojen mukaan maan toiseksi suurin intiaanikansa. Heitä on yli 300 000, ja yli puolet puhuu navajokieltä kotonaan. Navajojen olemassaolo kansakuntana näyttää siis turvatulta. Voi varmaan sanoa, että he ovat selvinneet eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kohtaamisesta paremmin kuin monet muut kansat.

Silti navajojen historiassa on monia surullisia ja kammottavia lukuja. Kaikkein synkin varmaankin on "pitkänä kävelynä" tunnettu Yhdysvaltain armeijan toimittama pakkosiirto Bosque Redondon reservaattiin vuosina 1864-1866. Olot pahoin ylikansoitetussa reservaatissa ja matkalla sinne olivat sietämättömät. Tuhansia navajoja kuoli nälkään ja tauteihin. Siirto oli myös hengellinen kärsimys, sillä perinteisen käsityksensä mukaan navajot on tarkoitettu asumaan neljän pyhän vuoren keskellä, eivätkä he voisi menestyä muualla. Vuonna 1868 navajojen johtajat onnistuivat neuvottelemaan sopimuksen paluusta kotiin. Tämä on harvinaislaatuista Yhdysvaltain historiassa, intiaaneilta kerran vietyä maata ei ole usein palautettu.

Historiallinen hogan Canyon de Chellyn opastuskeskuksessa.

Toinenkin suuri asia navajojen historiassa liittyy Yhdysvaltain armeijaan. Toisen maailmansodan aikana nuoria navajomiehiä värvättiin viestijoukkoihin Tyynenmeren rintamalla. He loivat monimutkaiseen äidinkielensä perustuvan radiosanomakoodin, jota japanilaiset eivät onnistuneet koskaan murtamaan. "Koodipuhujilla", englanniksi "Code Talkers" oli suuri merkitys, ja heidän taistelunsa Yhdysvaltain puolesta on tänäkin päivänä monille navajoille suuri ylpeydenaihe. Koodipuhujia värvättiin muistakin intiaanikansoista, mutta navajot olivat selvästi suurin ryhmä.

Koodipuhujien käyttämiä radioviestejä Monument Valleyn museossa.

Koodipuhujat muistetaan sankareina, mutta toisen maailmansodan aikana heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. New Mexicon osavaltiossa intiaanit saivat äänioikeuden vasta vuonna 1962. Koodipuhujien sukupolvi oli suurelta osin koulutettu liittovaltion intiaanikouluissa. Ainoa niissä sallittu kieli oli englanti. Koululaisina he olivat saaneet selkäänsä äidinkielensä puhumisesta, aikuisina heille myönnettiin sen vuoksi kunniamerkkejä. Historian ironiaa.

Nykyään Navajo Nation ei matkailijan kannalta oleellisesti poikkea muista Arizonan, Utahin tai New Mexicon alueista. Alkoholi on kokonaan kielletty, kuten useimmilla muillakin intiaanien itsehallintoalueilla. Pikkukaupungit ovat samankaltaisia kuin muuallakin. Puhuttua navajoa kuulee silloin tällöin, myös radiossa, mutta englanti on pääkieli. Kuten muutkin yhdysvaltalaiset, kaikki navajot joiden kanssa puhuimme olivat erittäin avuliaita ja kohteliaita, ja tahtoivat tietää mistä olemme kotoisin. Yhdessä asiassa huomasimme navajojen toimivan toisin kuin muut amerikkalaiset: yleisesti ottaen he puhuvat hiljaisemmalla äänellä. Ymmärtääkseni tarpeeton äänen korottaminen koetaan epäkohteliaana.

Eräs navajojen itsehallintoon liittyvä kuvio saattaa aiheuttaa sekaannuksia matkailijalle. Yhdysvalloissa osavaltiot saavat itse päättää muun muassa siitä, käännetäänkö kellot kesäaikaan. Arizona ei noudata kesäaikaa, mutta Navajo Nation noudattaa. Niinpä kesällä Arizonan navajojen kellot ovat tunnin edellä muita osavaltion asukkaita, mutta samassa ajassa kuin koko Utahin ja New Mexicon kellot. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, kokonaan Navajo Nationin ympäröimät hopi-intiaanit pitävät kellonsa samassa ajassa Arizonan kanssa, ja kesällä siis eri ajassa kuin navajonaapurinsa. Kannattaa olla tarkkana esimerkiksi aukioloaikojen kanssa!

Navajoperinteiden ja nykyisen populaarikulttuurin kohtaaminen on tuottanut joitain mielenkiintoisia tuloksia, kuten navajometallin ja navajonkielisen version alkuperäisestä Tähtien Sota -elokuvasta. En yleensä arvosta missikisoja pätkääkään, mutta  vuosittain valittavaa Miss Navajo Nationia kunnioitan - hänen on näytettävä taitonsa muun muassa lampaan teurastuksessa. Nykypäivän navajoista kiinnostuneille suosittelen tietysti paikan päälle matkustamista, mutta myös Jim Kristoficin kirjaa Navajos wear Nikes, jonka saa myös e-kirjana ainakin Amazonilta.

Neljän Pyhän vuoren välillä liikuimme 14.-17.6.2015

Iloisia yllätyksiä Utahissa

Zionin kansallispuisto.

Utahin osavaltio tuo varmaan useimmille ensimmäiseksi mieleen mormonit. Monella myös saattaa olla mielikuva huvitusten suhteen tiukasta lainsäädännöstä ja vanhoillisesta ilmapiiristä. Meille Utah oli yksi matkamme iloisimmista yllätyksistä. Emme toki voi väittää tutustuneemme osavaltioon kovinkaan tarkasti. Poikkesimme Utahissa kahteen otteeseen ja yövyimme siellä kerran. Vietimme aikaa siellä yhteensä vuorokauden verran ja vain aivan eteläisimmässä osassa.

Pieni Scutellosaurus St. Georgessa.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme Utahissa oli Dinosaur Discovery site St. Georgen kaupungissa. Olen pienestä pitäen halunnut oman lemmikkidinosauruksen ollut hyvin kiinnostunut dinosauruksista. Oikeastaan olen suorastaan fanaattinen asian suhteen. Siksi tahdoin ehdottomasti pysähtyä hirmuliskojen luona. Vuonna 2000 Johnson Farmin alueelta aivan St. Georgen keskustan tuntumasta löytyi harvinaislaatuisia noin 200 miljoonan vuoden ikäisiä dinosaurusten jalanjälkifossiileja.

Nykyään paikalla on pieni mutta hyvin hoidettu museo, jossa on näytteillä jalanjälkien ja muiden fossiilien lisäksi myös ihan oikeita dinosauruksia joita valitettavasti ei saa ruokkia eikä silittää luonnollisen kokosia jurakauden dinosauruksia kuvaavia malleja.

Tiedän kyllä että joidenkin ihmisten elämä on tyhjää ja vailla tarkoitusta kaikki eivät ole yhtä innostuneita dinosauruksista kuin minä, eivätkä kaikki ehkä olisi St. Gerogen museosta yhtä kiinnostuneita. Nille, joita aihepiiri kiinnostaa, voi paikkaa suositella lämpimästi. Kovin isosta museosta ei ole kyse, joten se sopii hyvin välipysähdykseksi pidemmällä ajomatkalla: kiireinen kävijä kiertää näyttelyn neljässä puolessa tunnissa.

Dinosaurusten jalanjälkiä noin 200 miljoonan vuoden takaa.

St. Georgesta jatkoimme matkaamme Suuren Kanjonin suuntaan. Teimme kuitenkin pienen mutkan Zionin kansallispuiston kautta. Ajoimme puiston läpi vuonna 1930 rakennettua sen läpi kulkevaa vuoristotietä pitkin. Maisemat olivat todella vaikuttavia, ja aivan erilaisia kuin vaikkapa Yosemitessa. Vesi on vuosituhansien aikana muovannut helposti rapautuvaa punaista hiekkakiveä mitä erikoisimpiin, unenomaisiin muotoihin.

Checkerboard Mesa, suomeksi sen voisi kai kääntää shakkilautavuoreksi.

Mukavaa oli myös se, että korkealla vuoristossa lämpötila putosi miellyttävästi reilusti alle 30 celsiusasteen. Puiston läpi kulkevan tien lisäksi Zionissa on tietysti paljon muutakin nähtävää ja tekemistä. Meiltä ne jäivät aikataulusyistä väliin.

Ylhäällä Zionin vuorilla.

Pian kansallispuistosta poistuttuamme pysähdyimme kauniin pienen lammen luona vaihtamaan kuskia ja syömään eväitä. Pian samalle parkkipaikalle pysähtyi myös kuuden moottoripyöräilijän jengi. Juuri sellaisia Sons of Anarchysta repäistyjä pitkäpartaisia, hieman pelottavan näköisiä moottoripyöräilijöitä jotka eivät todellakaan käytä kypärää ajaessaan. Myönnän että olin  ennakkoluuloinen ja aavistuksen verran huolissani kun he lähestyivät meitä. Turhaan - he tiedustelivat mitä kohteliaimmin viitsisinkö ottaa heistä ryhmäkuvan lammen edessä!

Pari päivää myöhemmin käytyämme Suurella Kanjonilla, yövyimme pikkuisessa Bluffin kaupungissa Utahin ja Arizonan rajalla. Olen käynyt Yhdysvalloissa kerran aiemminkin, silloin New Yorkissa ja Bostonissa. Silloin ihmettelin, miksi muut yhdysvaltalaiset usein väittävät newyorkilaisia tylyiksi ja epäkohteliaiksi, minusta he näet vaikuttivat oikein ystävällisiltä ja avuliailta.

Tällä matkalla ymmärsin mistä se johtuu: kaikki Utahin, Arizonan, New Mexicon ja Kalifornian pikkukaupungeissa tapaamamme paikalliset, ihan jokainen, olivat todella ystävällisiä, avuliaita ja kohteliaita, jopa siinä määrin että juro suomalainen saattaa vaivautua. Siinä vertailussa niinkin leppoisa ja miellyttävä kaupunki kuin New York voi tuntua epäystävälliseltä.

Esimerkiksi juuri Bluffissa medän tarvitsi pestä pyykkiä aika myöhään illalla, ja paikkakunnan ainoa pesula oli juuri menossa kiinni. Ennen kuin ehdin edes harmitella asiaa omistaja ilmoitti asuvansa tien toisella puolella, joten voisin pestä pyykkimme kaikessa rauhassa ja tulla kertomaan kun olen valmis, hän kyllä käy sitten sulkemassa paikan, ei mitään ongelmaa, toivottavasti olette viihtyneet Amerikassa, ai kävitte Grand Canyonilla, upea paikka eikö vaan, menkää ihmeessä myös Monument Valleyyn...

"Polygamy Porter, proudly brewed in Utah". Paikallinen pienpanimo panee halvalla moniavioisuutta harrastavia vanhoillisia mormoneja. Olut muuten oli varsin hyvää.

Jos siis joskus liikutte siellä päin, voin lämpimästi suositella yöpymistä tai pysähtymistä Bluffissa, vaikka itse kylässä ei varsinaisesti ole mitään erityistä nähtävää. Ympäröivät maisemat toki ovat komeita. Meidän yöpaikkamme oli Kokopelli Inn, muutama muukin motelli paikkakunnalla on.

St. Georgen dinosaurukset tapasimme ja Zionin halki ajoimme 12.6.2015, Bluffissa vietimme 14.-15.6. välisen yön.