Tšernobyl - mitä maailmanlopun jälkeen?

Onnettomuus tapahtui Tšernobylin reaktorissa numero 4, joka oli kuvassa näkyvän rakennuksen vasemmassa puoliskossa. Oikeanpuoleinen reaktori numero 3 oli käytössä vuoden 2000 joulukuuhun asti.

Ihminen on kaukana täydellisestä. Ennemmin tai myöhemmin hän tekee virheen kaikissa toimissaan. Pienimpiä virheitä ei ehkä edes huomata, isompienkin seuraukset voidaan usein korjata, mutta jotkut virheet johtavat suuriin katastrofeihin.

Yksi ihmiskunnan historian pahimmista virheistä tapahtui kolmekymmentä vuotta ennen tämän kirjoittamista Tšernobylin ydinvoimalassa silloisessa Neuvostoliitossa, nykyään Ukrainan pohjoisosassa aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Oikeastaan kyseessä oli useiden virheiden sarja, niin kuin todella isoissa onnettomuuksissa yleensä on. Lyhyt ja maallikolle ymmärrettävä selostus siitä, mitä oikein tapahtui, löytyy vaikkapa täältä. Wikipediassa on laajempi selvitys, ja Suomen kuvalehdessä mielenkiintoinen kuvaus Neuvostoliiton todellisuudesta onnettomuuden aikaan.

Olin onnettomuuden tapahtuessa lapsi, mutta muistan sen hyvin. Parhaiten mieleeni on jääänyt hermostunut epätietoisuus. Mitä oikein on tapahtunut? Kuinka vaarallista se on? Kuolemmeko, jos olemme ulkona sateella? Voimmeko enää koskaan syödä metsämarjoja? Joudummeko muuttamaan pois kotoamme? Lopulta Tšernobyl ei vaikuttanut minun tai muidenkaan suomalaisten elämään käytännössä lainkaan. Huonommin kävi niille lähes 150 000 ukrainalaiselle ja valkovenäläiselle, jotka joutuivat jättämään kotinsa ydinvoimala-alueen lähellä. Suoraan onnettomuudesta aiheutuneita kuolemantapauksia on tilastoitu "vain" 41, mutta terveyshaittoja, ympäristötuhoja ja taloudellisia menetyksiä tuskin koskaan pystytään tarkoin laskemaan.

Onnettomuudessa kuolleiden palomiesten muistomerkki.

Nykyään Tšernobyliin järjestetään turistimatkoja. Kävin siellä vuonna 2011, muutama kuukausi onnettomuuden 25-vuotispäivän jälkeen. Ydinvoimalan ympärillä olevilla suoja-alueilla saa liikkua vain Ukrainan valtion viranomaisten luvalla. Niinpä sinne pääsee vain ryhmäretkillä, joita järjestävät monet Kiovassa toimivat matkanjärjestäjät. Hinta näytti olevan kaikilla matkatoimistoilla tarkalleen sama, mikä tietysti herättää hieman kysymyksiä. Itse käytin Solo East Travelin palveluita, joissa ei ollut valittamista. Etukäteen ei tarvinnut kovin monimutkaisia järjestelyjä tehdä: ilmoitin varauksen yhteydessä henkilötietoni ja passin numeron sähköpostitse, ja heti Kiovaan saavuttuani retkeä edeltävänä päivänä kävin maksamassa varausmaksun toimistolla.

Tšernobylin matkaa suunnittelevan kannattaa ottaa huomioon, että Ukrainan valtio on ajoittain kieltänyt turistimatkat alueelle lyhyellä varoitusajalla ja yllättäen. Minunkin matkani toteutuminen oli tästä syystä epävarma ihan viime hetkiin asti. Ukrainan ja Venäjjän välinen sotatilanne vaikuttaa tietenkin kaikkeen Ukrainassa ja asiat voivat siksi muuttua nopeasti ja ennakoimatta. Kiovan ja Tšernobylin seuduilla ei ole käyty sotaa. Konfliktin polttopisteet ovat satojen kilometrien päässä Krimillä ja Itä-Ukrainassa, eikä muualla Ukrainassa liikkuville matkustajille ole aiheutunut vaaraa sodan vuoksi.

Varoituskyltit rajoitetun alueen rajalla.

Ryhmäni bussi lähti Kiovan keskustasta aamulla, ja illaksi ehdittiin takaisin. Itse ydinvoimalan ympärillä on kaksi suoja-aluetta, pienempi sulkualue ja sen ympärillä rajoitettu alue. Kummankin portilla katsotaan passit, ja pois lähtiessä vielä käydään säteilymittarissa. Sulkualueella myös tavattiin opas, joka otti ryhmän hoitoonsa. Alueella ei saa liikkua omin päin ilman opasta, ja bussista poistuttaessa oli pysyteltävä ryhmässä. Oppaamme ei ollut matkatoimiston työntekijtä, vaan Ukrainan valtion palveluksessa. Meidän ryhmällemme osunut opas oli erinomainen, hän vastasi ystävällisesti moniin kysymyksiimme ja kertoi ymmärrettävästi ja seikkaperäisesti onnettomuuden tapahtumahistoriasta ja seurauksista.

Sulkualueellakaan säteily ei pääosin ole kuin vähän voimakkaampaa normaaliin ns. taustasäteilyyn verrattuna. Kuulemma lentomatkalla Atlantin yli saa suuremman radioaktiivisen annoksen kuin päiväretkellä Tšernobylissa. Minunkin oli kuitenkin allekirjoitettava paperi, jossa luovuin oikeudesta hakea korvausta Ukrainan valtiolta mikäli terveydentilassani tapahtuisi muutoksia Tšernobylissa käynnin seurauksena.

Lyhyt johdatus Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen.

Alueen asukkaiden evakuoinnissa viivyteltiin, mutta kun siihen vihdoin ryhdyttiin se toteutettiin nopeasti. Tästä päiväkodista lapset haettiin kuulemma kesken päiväunien..

Päiväkodin pihaan jääneitä leluja.

Onnettomuuden laskeumaa on  sitoutunut esimerkiksi alueella kasvavan metsän puihin. Suuri metsäpalo Tšernobylissa onkin yksi pelätyimmistä riskitekijöistä, sillä palavista puista laskeuma voisi vapautua jälleen ilmakehään ja kulkeutua tuulen mukana ties minne.

Minulle vaikuttavinta oli tutustuminen hylättyyn Pripjatin kaupunkiin, etenkin sen kouluun: olinhan onnettomuuden tapahtuessa itse alakoululainen. Vaikka neuvostoliittolainen opetuskuvasto poikkeaakin aika paljon suomalaisesta, tuntui paikka suorastaan häiritsevän tutulta. Oli helppo ymmärtää, että oma kouluni olisi näyttänyt aika samanlaiselta jos se olisi hylätty 25 vuodeksi. Väkisinkin tuli ajatelleeksi, että koko maailma voi olla tällainen jonain päivänä, kun ihmiskunta on tuhonnut itsensä.

Luonto on valtaamassa sulkualuetta takaisin. Pripjatin kaupunki muuttuu hiljalleen luonnontilaiseksi metsäksi, ja juurtuvat puut hajottavat betonin vähitellen. Ajatus tuntuu samalla kertaa sekä kammottavalta että lohdulliselta.

Pripjatin hienoin hotelli.

Pripjatin koulun luokkahuone.

Metsä on vallannut koulun sisäpihan.

Pripjatin uimahallissa.

Pripjatin torille pysyvästi jäänyt kiertävä tivoli.

Sähköautoradalla kasvaa sammalta.

Tšernobyliin kannattaa ottaa pusikko-olosuhteisiin sopivat, mielellään pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet sekä päähine, vaikka Ukrainan kesässä tuleekin ne päällä kuuma. Lisäksi tarvitaan runsaasti juomavettä ja valokuvausvälineet. Muuta onkin sitten turha mukana raahata. Lounas sisältyi retken hintaan, ja ydinvoimala-alueen työmaaruokalan tarjonta olikin varsin maukasta.

Onko ylipäätään oikein matkustaa Tšernobylin kaltaisille katastrofien tapahtumapaikoille? Eikö ole väärin, että matkanjärjestäjä tai vastaava tekee rahaa onnettomuudella, joka vei hengen tai kodin vielä useammalta? Eikö ole kyseenalaista hakea tällaisia elämyksiä? Menitkö Tšernobyliin osoittaaksesi kuinka kova jätkä olet? Nämä ovat pohdinnan arvoisia kysymyksiä. Ymmärrän hyvin, jos joku haluaa eettisistä syistä pysyä poissa Tšernobylista tai muilta katastrofipaikoilta, tai vaikkapa toisen maailmansodan aikaisilta keskitysleireiltä.  Kun tällaisissa paikoissa käy, on hyvä miettiä omia motiivejaan.

Olen sitä mieltä, että Tšernobyliin voi hyvällä omallatunnolla matkustaa, mutta ei oman egon kohottamiseksi tai siksi että voi jälkikäteen kerskailla "kovuudellaan" ja "rohkeudellaan", vaan oman ymmärryksen lisäämiseksi ja myös kärsineiden kunnioittamiseksi. Asiaa auttaa, jos tutustuu asioihin etukäteen, Tšernobylin tapauksessa onnettomuuden historiaan ja vaikutuksiin. Matkanjärjestäjät epäilemättä tekevät Tšernobylin retkillä voittoa, mikä kieltämättä herättää moraalisia kysymyksiä. En tietenkään tarkoin tiedä, kenelle mikäkin osa Solo East Travelille maksamastani 160 dollarista päätyi. Kuten edellä mainitsin, kohdalleni osunut opas oli erittäin hyvä. Hän auttoi yritystämme ymmärtää onettomuuden tapahtumia, vaikutuksia ja merkityksiä.

Niille, jotka eivät Tšernobylin alueella halua tai voi käydä, suosittelen vierailua Kiovassa olevaan Tšernobylin onnettomuuden museoon. Näyttely on informatiivinen, joskin osittain aika hämmentävä.

Alle 25 kilometrin päässä kotoani sijaitsee ydinvoimala. En panisi pahakseni jos käynti Tšernobylissa kuuluisi kaikkien siellä työskentelevien koulutukseen.

Kävin Tšernobylissa heinäkuun lopulla 2011.

Hevosenkenkämutka ja Antilooppikanjoni

Valoja ja varjoja Antelope Canyonissa.

Grand Canyonin pohjoisreunalta itään maisema muuttuu nopeasti. Pohjoismainen mänytmetsä vaihtuu kuumaksi aavikoksi, jolla tasaisesta maasta nousee outoja hiekkakivimuodostelmia. Vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Kanjonilta on Navajo Bridge, ainoa tie Coloradojoen yli Hooverin padon itäpuolella. Vuoteen 1929 asti joen yli ei täälläkään päässyt siltaa pitkin, vaan paikalla oli maantielautta Lee's Ferry. Nykyään siltoja on peräti kaksi, vanha ja vuonna 1995 valmistunut uusi. Autotie kulkee uutta pitkin, vanhan yli voi kävellä. Siltojen kohdalla Coloradojoki on myös Navajo Nationin raja.

Uusi Navajosilta kuvattuna vanhalta.

Vähän matkaa sillalta koilliseen tien 89 varrella on Horseshoe Bend, Hevosenkenkämutka, jälleen yksi luonnonilmiö johon on vaikea uskoa vaikka omin silmin näkee. Coloradojoki tekee 270 asteen mutkan hiekkakivikielekkeen ympäri. Jos sattuu ajamaan ohi, kannattaa ehdottomasti pysähtyä katsomaan. Päätien varressa on parkkipaikka josta on näköalapaikalle ehkä kilometrin verran suuntaansa. Se tuntuu kuitenkin paljon pitemmältä ainakin keskikesän kuumuudessa, kun pitää kiivetä jyrkähkön harjanteen yli ja tarpoa pehmeässä, punaisessa hiekassa. Sitä hiekkaa muuten on Navajo Nationin alueella ihan joka paikassa ja sitä voi löytyä kengistä, vaatteista ja matkatavaroista vielä viikkoja reissun jäkeenkin. Aina ilmastoiduista sisätiloista ja ajoneuvoista poistuessa pitää huolehtia että mukana on riittävästi juomavettä. Tätä ei voi korostaa liikaa.

Hevosenkenkämutka kuvattuna kalansilmäobjektiivilla, muilla välineilläni ei olisi saanut kokonaiskuvaa. Kärsin korkean paikan kammosta enkä näin ollen voinut mennä ihan kallion reunalle.

Lisko pakenee kuvaajaa Hevosenkenkämutkan hiekassa.

Hevosenkenkämutkasta vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä on jälleen yksi paikka jonka olemassaolo tuntuu täysin järjen ja luonnonlakien vastaiselta, Antelope Canyon, Antilooppikanjoni. Oikeastaan niitä on kaksi, ylempi (Upper) ja alempi (Lower). Kävimme ylemmässä. Näkemieni kuvien perusteella alempi on hyvin saman tapainen. Molemmat kanjonit ovat Navajo Nationin alueella, ja niitä hallinnoi Navajo Nationin puistoviranomainen. Kanjoneihin pääsee vain oppaan kanssa, eikä lysti ole ihan halpaa, me kaksi maksoimme yhteensä lähes 100 dollaria.

Ylemmän Antilooppikanjonin sisäänkäynti.

Kanjoni oli todella vaikuttava paikka, ja sinne pääsystä kannattikin maksaa. Se on myös hyvin suosittu käyntikohde, ja on pakko todeta että turistitungos oli ajoittain ahdistava. Kokemus olisi ollut nautittavampi jos kävijöitä olisi ollut hieman vähemmän. Tai oikeastaan paljon vähemmän. Tietysti asiasta valittaminen on aika tekopyhää, kun itse olimme mukana tungosta muodostamassa. Suosittelen kuitenkin käynnin ajoittamista lomasesongin ulkopuolelle, arkipäivään tai aikaiseen aamuun, jos suinkin mahdollista.

Kanjonissa on ahdasta.

Valot ja varjot hiekkakiviseinillä ovat silti uskomatonta katseltavaa.

Hiekkakivimuodostelmat tuntuvat surrealistisilta.

Valo kanjonissa kuulemma vaihtelee voimakkaasti vuorokaudenajan mukaan. Me kävimme siellä varhain iltapäivällä.

Oppaamme havainnollisti kanjonin syntyä hiekan ja vesipullon avulla. Antilooppikanjoni sijaitsee hänen isoäitinsä maalla.

Näköetäisyydellä Antilooppikanjonista on vähemmän kaunis maisema, nimittäin valtava kivihiilivoimala Navajo Generating Station. Voimala ja Kayentan hiilikaivos ovat Navajo Nationille taloudellisesti erittäin tärkeät. Ne tarjoavat työpaikkoja ja tuovat rahaa työttömyydestä kärsivälle alueelle. Toisaalta voimala on koko Yhdysvaltain kolmanneksi suurin hiilidioksidipäästöjen lähde. Myös kivihiilikaivokset ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat merkittäviä ympäristövahinkoja. Monet ovat sitä mieltä, etteivät hiilen hyödyt ja haitat ole jakautuneet oikeudenmukaisesti.

Navajo Generating Stationin valtavat savupiiput.

Alla dokumentti hiilikaivosten ja -voimalan vaikutuksista navajoihin ja heidän ympäristöönsä.

Hevosenkenkämutkassa ja Antilooppikanjonilla vierailimme 14.6.2015