Ensi kertaa Kentuckyssa

John A. Roebling -silta yhdistää Ohion Cincinnatin ja Kentuckyn Covingtonin. Kuva Kentuckyn puolelta.

Joitakin vuosia olin konferenssimatkalla Yhdysvalloissa, Ohion Cincinnatissa. Sain yhdistetttyä reissuun pari vapaapäivää. Yhden käytin käytin kävelemällä Cincinnatista sillan yli Kentuckyn puolelle naapurikaupunkiin Covingtoniin. En varsinaisesti nähnyt siellä mitään mieleen jääviä nähtävyyksiä, mutta muuten ensikohtaamiseni Kentuckyn kanssa oli... unohtumaton.

Ensimmäinen tapaamani kentuckylainen käveli vastaani heti sillan päässä. Kyseessä oli joulupukiksi pukeutunut ilmeisen koditon mies. Hän siis todellakin oli pukeutunut täyteen, riemukkaan punaiseen, joskin hyvin likaiseen, joulupukkivarustukseen, lakkia myöten. Parta hänellä oli omasta takaa. Mainittakoon, että oli syyskuu ja lämpötila 29 astetta.

Seuraavaksi huomasin paikallisen vaateliikkeen mainostavan edullisia t-paitoja, joten poikkesin ostamaan pari sellaista. Myyjä, minua huomattavasti nuorempi nainen, kutsui minua "kullannupuksi" ("sweetheart").

Tässä vaiheessa totesin, että tilanne vaati oluen juomista, joten pistäydyin sopivasti kohdalle sattuneeseen pubiin. Tarjoilija paitsi kysyi paperit (olin jo tuolloin yli 40), myös tarjosi minulle työpaikkaa kyseisessä ravintolassa. Kieltäydyin uvedoten ulkomaalaisuuteeni. Tämä tapahtui juuri ennen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Kuultuaan että olen Suomesta tarjoilija puhkesi useamman minuutin monologiin, joka pääosin käsitteli Donald Trumpia. Hänet tarjoilija kirosi mm. siksi että tämä presidenttinä myisi koko Amerikan Vladimir Putinille. Jätin ison tipin.

Join tietysti paikallisen oluen, ja Kentucky Old Fashioned Barrel Alea voin kyllä varauksetta suositella.

Kävin ensi kertaa Kentuckyssa 20.9.2016.

Ainakin yksi asia on Amerikassa paremmin

Mustikkapannukakkuja, hilloa, vaahterasiirappia, kahvia ja greippimehua. Cincinnati, Ohio, 2016.

Yhdysvallat on monella tapaa ristiriitainen maa. Siellä on monia todella upeita paikkoja ja asioita, mutta myös suuria yhteiskunnallisia ongelmia ja synkkiä historian varjoja. Tiedän joidenkin miettineen, haluavatko he matkustaa sinne lainkaan. Minä suosittelen Yhdysvaltoihin matkustamista kaikille joilla siihen on mahdollisuus. Sinne menemiseen on lukemattomia syitä, mutta tässä kirjoituksessa nostan esiin vain yhden - ja se yksin on riittävä ja hyvä syy matkustaa Yhdysvaltoihin.

Aamiaiset.

Munakas, rosmariiniperunoita, bisquit (sämpylä tai pulla, miten sen nyt ottaa), hilloa, kahvia ja greippimehua. Memphis, Tennessee, 2017.

Usein yhdysvaltalaiset itse ovat sitä mieltä, että he ovat maailman parhaita, suurimpia ja ensimmäisiä kaikessa. Aamiaisten suhteen asiat ovat juuri niin.

Amerikkalainen aamiainen on huonoimmillaankin parempi kuin muut aamiaiset. Pannukakkuja, vaahterasiirappia, munakokkelia, pekonia, makkaraa, French toasteja (lähinnä meikäläisiä köyhiä ritareita), kahvia ja appelsiinimehua. San Francisco, Kalifornia 2015.

Amerikkalainen aamiainen rakennetaan yleensä pannukakkujen, vohvelin tai French toastin, joka muistuttaa Suomessa köyhinä ritareina tunnettua annosta, ympärille. Niiden kanssa voidaan tarjota kananmunia, makkaraa, pekonia tai mitä nyt vaan mielikuvitus keksii (olen nähnyt aamiaislistalla mm. anneksen, jossa oli T-luupihvi ja pannukakkuja). Annoskoko on yleensä sellainen, että eurooppalaisiin aamaiaisiin tottunut pärjää pitkälle yli lounasajan. Koska Yhdysvallat on hyvin monikulttuurinen maa, on amerikkalaisesta aamiaisesta olemassa hyvin monenlaisia paikallisia ja kulttuurisia muunnelmia. Yksi sellainen, ja erinomainen, ovat Zuni-kansan sinisestä maissista tehdyt pannukakut, joita söin New Mexicossa.

Teksasilaiset ova tietenkin teksasoineet myös aamiaisen. Teksasin kartan muotoinen vohveli, San Antonio, Teksas 2017.

Jos jotain kielteistä pitää sanoa, eivät amerikkalaiset aamiaiset aina ole varsinaisesti terveellisiä. Niissä on paljon sokeria ja rasvaa. Onneksi yleensä kevyempiäkin vaihtoehtoja on saatavana, ja usein aamiaiseen kuuluu myös tuoreita hedelmiä. Ja vaikka amerikkalainen kahvi on toisinaan hyvää, toisinaan se sitten ei ole. Onneksi sitä saa tarpeeksi, usein aamiaisiin kuuluu rajoittamaton määrä kahvia.

Iso kahvi, Brooklyn, New York 2008.

Tietämätön eurooppalainen Baseball-ottelussa

Ottelun alkuhetkillä aurinko laski stadionin taakse.

Konferenssimatkalla Yhdysvalloissa jäi saapumispäivän ilta vapaaksi Chicagossa. Aikaeron vuoksi mikään suuria älyllisiä ponnistuksia vaativa ajanviete ei tullut kyseeseen: lentoni laskeutui paikallista aikaa kahdelta iltapäivällä, eli Suomen aikaa kymmeneltä illalla. Baseball-ottelu olisi hyvä keino pysytellä hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Samalla saisin ensikäden kokemuksen siitä mistä Amerikassa todella on kysymys.

Chicagossa pelaa kaksi pääsarjajoukkuetta. Molempia voisi sanoa perinteikkäiksi: Cubs on perustettu vuonna 1876, White Sox 1901. Baseballin pääsarjakausi kestää huhtikuulta loka-marraskuulle, ja jokainen joukkue pelaa vaatimattomasti 162 ottelua, parhaat vielä pudotuspelit päälle. Niinpä vähintään toinen Chicagon joukkueista pelaa kotona lähes joka ilta kauden aikana.

Aikataulusyistä valitsin White Soxin ottelun. Kotijoukkueen vaikutusvaltaisin fani lienee presidentti Barack Obama, jolla kuitenkin oli ilmeisesti muita hommia, sillä stadionilla ei häntä näkynyt. Vastaan asettui Indians Clevelandin kaupungista Ohion osavaltiosta. Perinteikäs joukkue sekin, perustettu vuonna 1901. White Sox pelaa kotiottelunsa Comiskey Parkin 40615-paikkaisella stadionilla Etelä-Chicagossa. Kuten monet Yhdysvaltain stadionit, se tunnetaan virallisesti sponsorinimellä (tätä kirjoittaessani Guaranteed Rate Field), jota kukaan ei halua käyttää ja joka vaihtuu muutaman vuoden välein. Paikalle pääsee helposti punaisen tai vihreän linjan metrojunalla. Punaisen linjan varrella, mutta pohjoisempana, on myös Cubsin kotikenttä, Wrigley Field.

Comiskey Parkin. U.S. Cellular Fieldin Guaranteed Rate Fieldin pääsisäänkäynti.

Lipun ostin jo kotoa käsin White Soxin nettikaupasta. Hintaa halvimman kategorian istumapaikalle tuli verot ja palvelumaksut mukaan lukien $12,68. Parhaat paikat ovat tietysti paljon kalliimpia. Portiltakin olisi lippuja saanut, ottelu ei ollut lähelläkään loppuunmyytyä. Tämä oli tavallinen runkosarjapeli, esimerkiksi paikallisottelujen, pudotuspeleistä puhumattakaan, hinnat ja saatavuus ovat jotain ihan muuta.

Stadionilla ja sen ulkopuolella tapahtuma alkaa tuntikausia ennen ottelua: tarjolla oli ruokaa, juomaa ja elävää musiikkia. Itse tulin paikalle vain puolisen tuntia ennen peliä. Päätin tehdä paikallisväestön tapaan, ja ostin hotdogin ja kirsikkakolan. Amerikkalaiseen tapaan "pieni" virvoitusjuoma oli sitten 24 fl.oz eli vähän päälle 7 desilitraa.

Chicagon keskustan pilvenpiirtäjät näkyivät mukavasti yläkatsomoon johtavalta rampilta. Tässä kuvattuna ennen peliä...

...ja tässä pelin jälkeen.

Useimmat suomalaiset pysyvät baseball-pelissä suurin piirtein kärryillä pesäpallon perusteella, sitähän on jokainen ainakin koulussa kärsinyt pelannut. Pesikseen verrattuna baseballissa syöttäminen on ihan erilaista, kenttä eri muotoinen, lyöjä palaa jos ulkopelaaja saa kopin eikä takalaittomia ole vaan kentältä ulos lyöty pallo on kunnari (ellei mene sivulaittomaksi): noilla tiedoilla pääsee jo aika pitkälle. Tarkempi helppotajuinen selvitys suomeksi löytyy Suomen baseball-liiton sivuilta. Jos on kiinnostunut baseballin merkityksestä amerikkalaisessa kulttuurissa, kannattaa lukea Antti J. Peltosen Raymond-verkkolehdelle kirjoittama eeppinen Baseball Home Run (jos kykenee sietämään sivuston ihmisvihamielistä ja rikollista käyttöliittymää).

Jos Yhdysvalloissa jotain osataan, niin shown järjestäminen. Suoraan sanoen aikaeroväsymyksestä toipuvalle eurooppalaiselle olisi riittänyt vähempikin: kun cheerleaderesitysten, kansallislaulun ja ilotulituksen jälkeen kentälle asteli kolme paikallista julkkista heittämään symbolisia avaussyöttöjä, mietin mahtaako peli päästä käyntiin ennen puoltayötä.

Itse ottelun tunnelma oli ehkä aavistuksen verran vaisu. Stadion ei ollut edes puolillaan yleisöä. Tiistai-ilta syyskuussa ei liene paras ajankohta pelata, ja White Soxin kausi oli sujunut alavireisesti. Itse vielä istuin korkealla sivukatsomossa, kaukana innokkaimmista faneista, joiden keskellä olisi saattanut fiilis nousta korkeammallekin. Kotiyleisö sai tälläkin kertaa pettyä, Indians hallitsi ottelua, kuulemma parempien syöttäjiensä ansiosta, ja voitti helposti lukemin 1-6.

Montaakaan kuvaa itse pelistä en ottanut, mutta sattumalta tulin tallentaneeksi ottelun ratkaisuhetken. Kuudennessa vuoroparissa pallo on juuri irtoamassa White Soxin syöttäjän Carlos Rodonin kädestä, ja kun Indiansin Coco Crisp heilauttaa mailaansa, lentää pallo takakentän yli katsomoon asti: kunnari. Samalla myös kolmospesällä oleva Jose Ramirez (numero 11) ja Brandon Guyer ykköspesältä tuovat juoksut Indiansille, jonko johto kasvaa 1-3:sta 1-6:een. Kotijoukkue vaihtaa välittömästi syöttäjää, mutta mikään ei auta. Ottelu päättyi näihin lukemiin.

Ei kokemus silti mitenkään epämiellyttävä ollut, Pelin kyllä näki vaikka paikkani oli korkealla. Monia hienouksia meni epäilemättä ohi, mutta minun tapauksessani olisi varmaan mennyt vaikka olisin paremmillakin paikoilla istunut. Pallo erottui hyvin, samoin kotijoukkueen Melky Cabreran omalaatuinen parta. Jos olisi tullut tylsää, olisi katsomon takaa käytävien myyntipisteistä saanut ruokaa ja juomaa, oluttakin - viimeksi mainittu olisi tosin ollut todella kallista, $10 + tippi tölkiltä. Ja jos olisi kerrassaan kyllästynyt, olisi stadionilla ollut ilmainen wifi.

Baseball yhdistää ihmisiä kenties enemmän kuin mikään muu asia Yhdysvalloissa. Eivät kaikki sitä tietenkään seuraa, mutta käytännössä jokaisella on jonkinlaisia siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Mutta samalla kun se on kakista urheilulajeista - ehkäpä kaikista asioista - amerikkalaisin, baseball on myös yllättävän kansainvälinen laji. Esimerkiksi kotijoukkueen avauskokoonpanossa oli viiden yhdysvaltalaisen lisäksi kolme pelaajaa Venezuelasta, yksi Dominikaanisesta tasavallasta ja yksi Kuubasta. Pääsarjatasolla pelasi viime kaudella Yhdysvaltain lisäksi pelaajia 22 maasta, muun muassa Japanista, Kolumbiasta ja Saksasta.

Vuonna 1866 perustettu Cincinnati Reds on Baseballin vanhin ammattilaisjoukkue. Cincinnatissa käydessäni en ehtinyt peliin, mutta tutustuin Redsin museoon, jossa voi vaikka kokeilla kuinka sujuu baseball-syöttö (minulta ei suju).

Cincinnati Redsissa pelannut Johnny Bench on saanut patsaan Redsin museon edustalle. Monien mielestä hän on kaikkien aikojen paras sieppari.

White Soxin kausi päättyi pettymykseen, joukkue ei selviytynyt pudotuspeleihin. Indians sen sijaan selvisi loppuotteluun asti, mutta hävisi Chicagon toiselle joukkueelle Cubsille. Cubsin edellisestä mestaruudesta ei ollutkaan kuin 108 vuotta. White Sox voitti edellisen kerran vuonna 2005.

Indians löi White Soxin 14.9.2016.

Pyhä Kaaos

Tänään on itäisen kristikunnan pitkäperjantai, ja lukemattomat kristityt vaeltavat pitkin kaupunkia Jeesuksen jalanjäljissä.
Tänään on juutalaisen pääsiäinen seitsemäs päivä, ja lukemattomat juutalaiset vaeltavat Länsimuurille rukoilemaan.
Tänään on perjantai, islamin pyhä päivä, ja lukemattomat muslimit vaeltavat moskeijoihin.
Kauppiaat, joilla ei ainakaan liikkeen aukioloaikana ole muuta herraa kuin pääoma, erottavat kaikki rahoistaan, niin uskovat kuin pakanatkin.
Damaskoksen portin yläpuolella ikkunassa on tarkka-ampuja, joka näyttää 19-vuotiaalta.
Portin toisella puolella kahvilan seinällä on Aleksandrian patriarkan kuva. Sen katseen alla omistaja palvelee niin musliminaapureitaan, suomalaisia turisteja, etiopialaisia pyhiinvaeltajia kuin israelilaisia sotilaitakin, äänekkäästi ja ystävällisesti, kuten hänen esi-isänsä jo turkkilaisten, ristiretkeläisten ja kuningas Salomon aikana.
Mitä herttaisin englantilainen vaari toivottaa tervetulleeksi Jeesuksen haudalle, eri paikkaan kuin se Jeesuksen hauta jolla kävimme eilen. Siellä munkit ottivat kännyköillään hautaselfieitä.
Nabluksenkadulla huudetaan iskulauseita - mellakka! Pitäisikö juosta pakoon? Minne? Mutta ei se olekaan mielenosoitus, vaan tavallistakin äänekkäämpi kauppias.
Länsimuurilla lapsia kiinnostaa pulujen takaa-ajaminen, ei se että ollaan maailman räjähdysaltteimman poliittisen kriisin polttopisteessä.
Illalla kolme nuorta miestä raahaa roskakärryä lihasvoimalla ylämäkeen, samalla toisilleen ja ohikulkijoille huudellen ja pelleillen, ohi kauppojen jotka myyvät ylihintaista krääsää pyhiinvaeltajille: aivan kuin toiset nuoret miehet jo kaksi tuhatta vuotta ennen heitä.
Armenialaisen ravintolan tarjoilijoilla on siniset t-paidat, joihin on kuvattu kärsivä Kristus orjantappurakruunu päässään.
Kaupunginmuseossa on yli 3000 vuotta vanha egyptiläinen savipatsas. Siinä lukee: "Kirottu olkoon Jerusalem".

Jerusalemissa 29.4.2016

Mitä tehdä San Franciscossa ilman kukkia hiuksissa

San Francisco muistetaan hippiliikkeen keskuspaikkana, jossa pitäisi kuulemma laittaa kukkia hiuksiin. Emme tehneet niin, eikä enemmistö paikallisistakaan näin toimi. Hipit näyttävät kadonneen myös "rakkauden kesän" 1967 symboliksi muodostuneesta Haight-Ashburyn kaupunginosasta, joka ei varsinaisesti ollut suosikkipaikkamme. City by the Bay, Kaupunki lahden rannalla, on onneksi täynnä kaikkea muuta mielenkiintoista. Muutamasta jutusta olen jo aiemmin kirjoittanutkin.

Golden Gaten silta
Golden Gaten salmen ylittävä 1300-metrinen silta vuodelta 1937 on varmaankin kaikkein tunnetuin San Franciscon symboleista. Se näkyy suureen osaan kaupunkia - silloin kun näkyy, San Francisco on tunnettu myös sumustaan. Sillan yli kannattaa ehdottomasti kävellä, maisemat kaupunkiin ja esimerkiksi Alcatraziin ovat upeat. Myös pyöräily sillalla näytti olevan suosittua, meiltä se jäi kuitenkin kokeilematta. Pyörävuokraamoita on San Franciscossa runsaasti ja niistä saa myös karttoja sekä reittiehdotuksia.

Golden Gate, kultainen portti, ei ole vain sillan nimi, vaan salmen jonka se ylittää. Siltaa rakennettaessa Yhdysvaltain laivasto vaati sen maalaamista kauttaaltaan mustakeltaisilla varoitusraidoilla oranssinpunaisen sijaan.

Sillalla on puhelimia, joilla saa suoran yhteyden kriisineuvontaan. Epäilemättä hyvä asia, mutta aika kylmäävä ajatus.

Mission
Yksi mielenkiintoisimmista kaupunginosista on Mission. Sen nimi viittaa espanjalaisten 1776 perustamaan lähetysasemaan, Mission San Francisco de Asísiin, jonka mukaan koko San Francisco on saanut nimensä. Nykyään suurin osa asukkaista on kotoisin Meksikosta tai muualta Latinalaisesta Amerikasta. Kaduilla kuuleekin espanjaa enemmän kuin englantia.

Mission on tunnettu seinäämaalauksista.

Tämä maalaus kunnioittaa köyhien puolesta puhunutta elsalvadorilaista arkkipiispa Óscar Romeroa, joka murhattiin kirkkonsa alttarille vuonna 1980.

Mission San Francisco de Asís tunnetaan myös nimellä Mission Dolores. Sen kirkko on kaupungin vanhin olemassaoleva rakennus.

Mission on mainio paikka syödä.  Me, kuten monet muutkin, suosittelemme erityisesti El Farolitoa Mission streetin ja 24th streetin kulmassa, aivan metroaseman vieressä. Kävimme kahdesti, ruoka oli erinomaista ja tarjoiltiin nopeasti ja ystävällisesti ("what kind of meat for you, bro?") kammottavasta ruuhkasta huolimatta.

Lauttamatkat
Nopein ja käytännöllisin tapa siirtyä San Franciscosta lahden toiselle puolelle Oaklandiin on BART-metrojuna. Suosittelemme myös lautan kokeilemista kauniilla ilmalla. Myös Golden Gaten pohjoispuolelle Sausalitoon ja Tiburoniin pääsee vesitietä.

Historiallinen Ferry Building on yhä San Franciscon lauttojen pääpysäkki.

Ferry Buildingin monista noutoruokapaikoista voi hakea lounaan tai vaikka jäätelöä ja mennä läheisille laitureille syömään (varo kuitenkin lokkeja).

Golden Gate Park
Kaupungin suurimmalla puistoalueella voi tutustua vaikka biisoneihin, De Young -taidemuseoon tai japanilaiseen puutarhaan.

Modernia taidetta De Young -museon edessä

Japanilainen puutarha.

Japanilainen puutarha.

Biisonit piileskelivät kuumana päivänä varjoissa eikä niistä saanut ollenkaan kelvollisia kuvia.

Katukiipeily
San Francisco on kuuluisa korkeuseroistaan ja jyrkistä kaduistaan.

Joo, on se jyrkkä.

Twin Peaks ei ole vain tv-sarja, se on myös näköalapaikka San Franciscossa.

Pimeä puoli
San Francisco ei ole paratiisi. Jokseenkin kaikissa suurkaupungeissa ja monissa pienemmissäkin on tietysti ongelmansa, mutta San Franciscon kaduilla tulee vastaan silmiinpistävän paljon selvästi vaikeista päihdeongelmista kärsiviä ihmisraunioita. Kodittomia näkee enemmän kuin vaikkapa New Yorkissa, Lontoossa tai Berliinissä. Yksi ensimmäisistä kohtaamistamme sanfranciscolaisista poltteli aamukahdeksalta pilveä puistossa ja jutteli kaverilleen, jonka vain hän itse näki.

Huono-osaisten slummit ja kaupungin paraatipaikat ovat toisinaan aivan lähekkäin. Esimerkiksi kaupungintalon edustalla on kaunis puisto, ja jalkakäytävät ovat niin puhtaat että niiltä voisi syödä. Kirjaimellisesi sen nurkalta alkaa synkeä Tenderloinin kaupunginosa, jossa tyhjentämättömät roskikset pursuavat kaduille, kodittomat nukkuvat bussipysäkkien katoksien alla ja kaikkialla leijailee virtsan haju. Yhtä jyrkkää kontrastia en ole missään ns. länsimaissa nähnyt, oikeastaan vain Tbilisissä olen kohdannut moista.

San Franciscon lahden toisella puolella 10 minuutin metromatkan päässä on Oakland, tilastojen mukaan Kalifornian väkivaltarikospääkaupunki ja yksi Yhdysvaltain vaarallisimmista. Rikostilastojen takia ei kuitenkaan kannata heittäytyä hysteeriseksi. Majoituimme Oaklandissa, vieläpä kaupungin pahamaineisessa länsiosassa, viikon ajan, emmekä kertaakaan kokeneet oloamme uhatuksi.

San Franciscossa olimme kesäkuussa 2015.

San Francisco raiteillaan

Kaapelivaunut ovat yksi San Franciscon symboleista.

Yhdysvallat on yksityisautojen luvattu maa, eikä julkinen liikenne aina toimi siellä kovin hyvin. Jotkut suurkaupungit, kuten New York ja San Francisco, ovat poikkeus tästä. San Franciscon sinänsä hyvin toimiva systeemi on tosin aika monimutkainen useine operaattoreineen. Melkein kaikissa kulkuvälineissä voi onneksi maksaa samalla kortilla, Clipperillä. Nykyaikaisten bussien, raitiovaunujen ja BART-metron lisäksi voi kaupungissa voi liikkua myös 1900-luvun alkupuoliskon tyyliin.

Kaapelivaunu saapuu Market Streetin päätepysäkille.

Kaupungin kuuluisin liikenneväline lienee kaapelivaunu, Cable Car. Ne ovat siitä erikoisia, ettei itse vaunuissa ole moottoria lainkaan, vaan ne liikkuvat maan alla kulkevan kaapelilinjan avulla. Kaapeli on jatkuvassa liikkeessä, ja pysäkiltä lähdettäessä vaunun kuljettaja ottaa siitä vaunun tarttumavivulla kiinni. Pysähdyttäessä hän irrottaa vaunun kaapelista ja jarruttaa pysähdyksiin.

Nykyaikaisempiin kulkuvälineisiin verrattuna kaapelivaunun kyyti on, kuten odottaa sopii, nykivää ja epämukavaa - ja kallista, koska vaunut ovat erityisesti turistien suosiossa. Kokeilemisen arvoista se silti on, kuljettajan toimintaa on mielenkiintoista seurata. Kaapelivaunulla pääsee näppärästi myös kaapelivaunumuseoon. Se sijaitsee käytössä olevalla voima-asemalla, ja siellä pääsee siis seuraamaan kaapelinkuljetuslaitteistoa toiminnassa (katso video alla).

Kaapelivaunumuseossa on tietysti vanhoja kaapelivaunuja.

Raitiovaunulinja F on muuten ihan tavallinen San Franciscon kaupunkilinja, mutta sillä liikennöidään vain vanhalla kalustolla. Useimmat vaunut on maalattu eri puolilla Yhdysvaltoja toimineiden kaupunkiliikennelaitosten väreihin, mutta linjalla voi nähdä myös esimerkiksi Mexico Cityn tai Milanon tunnuksia kantavaa kalustoa. Panin merkille, että Alabaman osavaltion Birminghamin väreihin maalatuista vaunuista on jätetty eräs alkuperäinen yksityiskohta pois, nimittäin merkinnät jotka erottivat "valkoisille" ja "värillisille" varatut osastot toisistaan.

Iästään huolimatta F-linjan vaunut ovat ihan yhtä mukavia kuin nykyaikaiset vaunut, elleivät mukavampia. Hinta on sama kuin muillakin San Franciscon kaupungin liikennelaitoksen (MUNI) bussi-, metro- ja raitiovaunulinjoilla.

Tämä F-linjan PCC-vaunu on maalattu Los Angelesin väreihin.

San Franciscon raiteilla matkustimme kesäkuussa 2015.

Tosi, tosi isoja puita - Muir Woods

Mammuttipetäjien varjossa.

Here I was born, and there I died. It was only a moment to you. You took no notice." - Alfred Hitchcockin Vertigo, 1958.

Suomessa, kuten tiedetään, on paljon metsää. Niinpä sitä voisi ihmetellä, miksi täytyy Kaliforniassa asti mennä katsomaan puita. Amerikassa, kuten tiedetään, kaikki on suurempaa. Myös puut. Kaliforniassa kasvaa sekä maailman korkein puulaji, punapuu, että tilavuudella mitaten suurin, mammuttipetäjä. Ne ovat maailman suurimpia elollisia asioita ja kaikkein vanhimpien joukossa. Vanhin elävä mammuttipetäjä on noin 3200 vuoden ikäinen.

Kaikkein korkeimmat ja suurimmat puut ovat muualla, mutta kyllä Muir Woodsissakin tosi isoja näkee.

On ne korkeita.

San Franciscosta käsin lähin paikka, jossa valtavia puita voi käydä katsomassa, on Muir Woods National monument, jälleen yksi National Park Servicen erinomaisesti hoitamista kohteista. Vaikka ei olisikaan Suuri Eränkävijä, on Muir Woods helppo vierailukohde, metsään on tehty hyvät opastetut kävelyreitit ja infotaulut.

"Isona minusta tulee satametrinen mammuttipetäjä".

Ainoa ongelma on sama kuin monessa muussakin Yhdysvaltain kansallispuistossa: paikka on vähän liiankin suosittu, polut ruuhkautuvat, ja amerikkalaisista lähtee ajoittain tarpeettoman paljon ääntä. Muir Woodsissa oli jopa isoja kylttejä, joissa kävijöitä kehotettiin hiljaisuuteen, valitettavasti turhaan. Vaikka kävimme metsässä maanantaina, ruuhkat olivat kaameat, parkkipaikat aivan täynnä ja paljon autoja pysäköity hengenvaarallisesti kapean vuoristotien varrelle. Sanoisin, että vierailua ei kannata ajoittaa viikonlopulle, jos ollenkaan voi välttää. Jättiläispuita pääsee näkemään monissa muissakin paikoissa Yhdysvaltain länsirannikolla ja Sierra Nevadan vuoristossa, esimerkiksi Yosemiten kansallispuiston Wavonassa.

Tunnelma metsässä on kaikesta huolimatta rauhallinen.

Yhdysvalloissa julkisen liikenteen käyttö on usein aika vaivalloista. Matka San Franciscosta Muir Woodsiin ei ole erityisen hankala, mutta se on hidas, kaupungin keskustasta voi mennä reilusti yli kaksi tuntia ja bussia vaihtaessa saa varautua odotteluun. Ensin ajetaan kaupungin keskustasta Golden Gaten toiselle puolelle Sausalitoon tai Marin Cityyn esimerkiksi bussilla numero 70. Sausalitoon pääsen myös lautalla. Sitten jatketaan pikkubussilla 66 tai 66F (liikennöi vain lomasesongin aikana, aikataulut) perille Muir Woodsiin. Maksaminen sentään onnistuu samalla Clipper Cardilla joka kulkuvälineessä.

San Franciscossa voi bussia odotellessa bongata vaikka vanhan kunnon hippibussivolkkarin.

Sausalitossa voi pysähtyä esim. kahville, jäätelölle tai syömään, tarjontaa riittää, hintataso ei ole edullinen mutta pikkukaupungin tunnelma on rento ja miellyttävä. Meitä urheilullisemmat voivat vaikka vuokrata polkuypyörän San Franciscosta, matka on pitkä ja mäkinen mutta maisemiltaan upea.

Jättiläispuita kävimme katsomassa 30.6.2015

Acoma, Taivaskaupunki

Acoman katunäkymä.

New Mexicossa,noin sadan kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Albuquerquesta, on yksi nykyisen Yhdysvaltain alueen vanhimmista yhä olemassa olevista asutuksista - mahdollisesti kaikkein vanhin. Acoma Pueblon asukkaat ovat majailleet pöytävuorensa päällä noin vuodesta 1150. Omalla kielellään he käyttävät kotipaikastaan nimeä Haak'u, "valmistettu paikka".

Acoma kuvattuna pöytävuoren juurelta.

Acoma on yksi 21:stä niin sanotusta pueblosta, intiaanikansojen kylistä tai kaupungeista. Pueblokansoilla on yhdistäviä kulttuuripiirteitä, mutta kansat itse katsovat olevansa erillisiä ryhmiä. He myös puhuvat useita eri kieliä. Nykypäivän Puebloista 19 sijaitsee New Mexicon osavaltiossa, yksi Texasissa ja yksi Arizonassa. Acoma on rakennettu pöytävuoren huipulle, helposti puolustettavaan paikkaan. Näin asukkaat olivat paremmin turvassa naapureiltaan navajoilta ja apasseilta, jotka pyrkivät ryöstämään viljaa ja karjaa. Näiden naapureiden kanssa tehtiin kyllä myös rauhanomaista kauppaa, samoin muiden pueblojen.

Sijainnista ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjalaiset 1500-luvun lopussa alkoivat valloittaa nykyistä New Mexicon aluetta tykkiensä ja tuliaseidensa voimalla. Vuonna 1599 Juan de Oñaten johtama espanjalainen armeija tuhosi Acoman rakennukset, tappoi noin 800 asukasta ja otti 500 vangiksi. Vangeista naiset ja nuoret miehet vietiin orjiksi, aikuisilta miehiltä taas leikattiin oikea jalka pois.

Acoman ja espanjalaisten verisestä historiasta huolimatta on espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama San Esteban del Reyn kirkko acomalaisille rakas kansallisaarre ja ylpeyden aihe.

Lienee ymmärrettävää, etteivät Acoman asukkaat muista New Mexicon perustajana pidettyä Oñatea mitenkään lämpimästi. Vuonna 1998 kävi joukko acomalaisia leikkaamassa oikean jalan Españolan kaupungin liepeillä sijaitsevalta Oñaten patsaalta. Tällaista kansalaistottelemattomuutta arvostan. Täältä voi lukea lisää (englanniksi). Vuonna 1680 Acoma osallistui pueblokapinaan, jossa espanjalaiset heitettiin joksikin aikaa pois New Mexicosta. Sen jälkeen on ollut rauhallisempaa.

Nykyään historiallinen Acoman kylä on edelleen asuttu, vaikka siellä ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä viemäriä. Suurin osa acomalaisista asuu vakituisesti nykyaikaisemmissa rakennuksissa lähiseudulla - "mekin pidämme suihkussa käymisestä ja TV:n katselusta", sanoi oppaamme. Jokaisella acomalaissuvulla on kuitenkin edelleen talo pöytävuorella, ja siellä käydään ainakin juhlapäivinä.

Perinteinen savesta tehty uuni. Oppaamme mukaan siinä voi paistaa vaikka pizzaa.

Acoma tarjoaa matkailijoille erittäin mielenkiintoisen ja helpon tavan tutustua ikivanhaan ja omaperäiseen elämäntapaan. Pöytävuoren juurella olevassa vierailuksekuksessa voi tutustua pieneen museoon ja katsoa historiaa esittelevän filmin, joka löytyy myös YouTubesta (osa 1 ja osa 2). Vuoren huipulla sijaitsevaan historialliseen Acomaan, jota kutsutaan myös "Taivaskaupungiksi" ("Sky City"), pääsee tutustumaan oppaan kanssa. Oppaamme oli, kuten lähes kaikki kollegansa Yhdysvalloissa, asiantunteva ja hauska.

Oppaamme esittelee yhtä Acoman vanhimmista asuinrakennuksista ja sen omalaatuisia sisäänkäyntijärjestelyjä.

Vanhimmat nykyään pystyssä olevista rakennuksista ovat 1600-1700 -luvuilta, mutta uudemmatkin muistuttavat perinteisiä kulmikkaita savitiilitaloja. Toki joitain myönnytyksiä nykyajan mukavuuksille on tehty, esimerkiksi lasiset ikkunat tulivat 1900-luvulla. Myös katutasossa olevat ovet ovat uusi asia. Alun perin sisäänkäynti puebloasumuksiin oli katon kautta tikapuiden avulla. Arkipäiväisessä elämässä tämä oli tietysti hankalaa, mutta vaikeutti ryöstäjien ja valloittajien tunkeutumista asumuksiin.

Kaikissa puebloissa on perinteisiin seremonioihin käytettyjä rakennuksia, jotka tunnetaan nimellä kiva. Niihin kuljetaan yhä katon kautta, ja useimmat ovat ainakin osittain maan alla. Acoman kivat tunnistaa tällaisista kaksihaaraisista tikkaista.

Jokainen acomalainen kuuluu yhteen noin 20 klaanista, joiden jäsenyys periytyy äidin kautta. Avioliittoja saman klaanin kesken ei sallita, ja klaanien jäsenyyteen liittyy monenlaisia asioita. Esimerkiksi seremoniallinen päällikkö, cacique, voi olla vain antilooppiklaanista.  Samantapainen klaaniärjestelmä on useimmilla pueblokansoilla sekä myös navajoilla. Acomassa myös omaisuus periytyy äidin kautta. Pöytävuoren talot omistaa perheen vanhin nainen, jolla oppaamme mukaan mutenkin on varsin paljon sananvaltaa - "mitä isoäiti haluaa, sen isoäiti saa". Acomalaisten mukaan mummokratia on tuhannen vuoden aikana osoittautunut toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Acoman savitiilitaloja.

Pöytävuoren huipulle pääsee opaskierroksen hintaan kuuluvalla linja-autokyydillä, mutta takaisin alas voi halutessaan kävellä. Niin myös kannattaa tehdä, jos suinkin pystyy: kallioon hakatut portaat ovat jyrkät, ja New Mexicon kesä todella kuuma. Matkalla voi ajatella niitä acomalaisnaisia, jotka satojen vuosien ajan kantoivat kaiken veden vuorelle pään päällä kannetuissa saviruukuissa.

Näkymä portaiden yläpäästä.

Acoman portaat.

Kallioon on hakattu kädensijoja kiipeämistä helpottamaan.

Vierailukeskuksen pihalla on Acoman armeijaveteraanien muistomerkki. Yhdysvaltain sotavoimissa palvelee suhteellisesti ottaen hyvin paljon intiaaneja, ja monissa intiaaniyhteisöissä veteraanit ovat erittäin kunnioitettuja ja arvostettuja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin, ottaen huomioon intiaanien ja Yhdysvaltojen välisen väkivaltaisen ja surullisen historian. Yksi osatekijä lienee se, että suuri osa intiaaneista elää melko köyhissä oloissa. Yhdysvalloissa armeija tarjoaa tulonhankintamahdollisuuksia ja esim. koulutusstipendejä, joihin vähätuloisten olisi muuten vaikea päästä käsiksi.

Nautimme vierailustamme Acomassa suuresti ja suosittelemme sitä kaikille. Muuta valittamista ei ollut kuin kohtuuttoman korkea lämpötila. Acoma on kuuluisa keramiikastaan. Sekä kylässä että vierailuksekuksessa voi ostaa käsityönä tehtyjä kulhoja ja koriste-esineitä suoraan tekijöiltä. Asukkaat suhtautuvat varautuneesti valokuvaamiseen, ja ennen ihmisten kuvaamista on kohteliasta pyytää lupa. Ylipäätään kuvaaminen on luvanvaraista, opastusmaksuun kuitenkin sisältyy valokuvauslupa. Alkoholi on kielletty, kuten useimmilla intiaanialueilla.

Yhdysvaltain rahapelilainsäädäntö on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna eksoottinen. Uhkapelit ovat Nevadaa lukuun ottamatta lähes kaikissa osavaltioissa kiellettyjä tai hyvin tiukasti säänneltyjä, mutta intiaanikansat voivat omilla maillaan pitää pelikasinoita, joita osavaltioiden lainsäädäntö ei koske. En juuri välitä rahapeleistä, mutta jos valita pitää, häviäisin dollarini mieluummin vaikkapa Acoma Sky City Casinossa kuin Las Vegasissa.

Acomassa vierailimme 18.6.2015