Ainakin yksi asia on Amerikassa paremmin

Mustikkapannukakkuja, hilloa, vaahterasiirappia, kahvia ja greippimehua. Cincinnati, Ohio, 2016.

Yhdysvallat on monella tapaa ristiriitainen maa. Siellä on monia todella upeita paikkoja ja asioita, mutta myös suuria yhteiskunnallisia ongelmia ja synkkiä historian varjoja. Tiedän joidenkin miettineen, haluavatko he matkustaa sinne lainkaan. Minä suosittelen Yhdysvaltoihin matkustamista kaikille joilla siihen on mahdollisuus. Sinne menemiseen on lukemattomia syitä, mutta tässä kirjoituksessa nostan esiin vain yhden - ja se yksin on riittävä ja hyvä syy matkustaa Yhdysvaltoihin.

Aamiaiset.

Munakas, rosmariiniperunoita, bisquit (sämpylä tai pulla, miten sen nyt ottaa), hilloa, kahvia ja greippimehua. Memphis, Tennessee, 2017.

Usein yhdysvaltalaiset itse ovat sitä mieltä, että he ovat maailman parhaita, suurimpia ja ensimmäisiä kaikessa. Aamiaisten suhteen asiat ovat juuri niin.

Amerikkalainen aamiainen on huonoimmillaankin parempi kuin muut aamiaiset. Pannukakkuja, vaahterasiirappia, munakokkelia, pekonia, makkaraa, French toasteja (lähinnä meikäläisiä köyhiä ritareita), kahvia ja appelsiinimehua. San Francisco, Kalifornia 2015.

Amerikkalainen aamiainen rakennetaan yleensä pannukakkujen, vohvelin tai French toastin, joka muistuttaa Suomessa köyhinä ritareina tunnettua annosta, ympärille. Niiden kanssa voidaan tarjota kananmunia, makkaraa, pekonia tai mitä nyt vaan mielikuvitus keksii (olen nähnyt aamiaislistalla mm. anneksen, jossa oli T-luupihvi ja pannukakkuja). Annoskoko on yleensä sellainen, että eurooppalaisiin aamaiaisiin tottunut pärjää pitkälle yli lounasajan. Koska Yhdysvallat on hyvin monikulttuurinen maa, on amerikkalaisesta aamiaisesta olemassa hyvin monenlaisia paikallisia ja kulttuurisia muunnelmia. Yksi sellainen, ja erinomainen, ovat Zuni-kansan sinisestä maissista tehdyt pannukakut, joita söin New Mexicossa.

Teksasilaiset ova tietenkin teksasoineet myös aamiaisen. Teksasin kartan muotoinen vohveli, San Antonio, Teksas 2017.

Jos jotain kielteistä pitää sanoa, eivät amerikkalaiset aamiaiset aina ole varsinaisesti terveellisiä. Niissä on paljon sokeria ja rasvaa. Onneksi yleensä kevyempiäkin vaihtoehtoja on saatavana, ja usein aamiaiseen kuuluu myös tuoreita hedelmiä. Ja vaikka amerikkalainen kahvi on toisinaan hyvää, toisinaan se sitten ei ole. Onneksi sitä saa tarpeeksi, usein aamiaisiin kuuluu rajoittamaton määrä kahvia.

Iso kahvi, Brooklyn, New York 2008.

Tietämätön eurooppalainen Baseball-ottelussa

Ottelun alkuhetkillä aurinko laski stadionin taakse.

Konferenssimatkalla Yhdysvalloissa jäi saapumispäivän ilta vapaaksi Chicagossa. Aikaeron vuoksi mikään suuria älyllisiä ponnistuksia vaativa ajanviete ei tullut kyseeseen: lentoni laskeutui paikallista aikaa kahdelta iltapäivällä, eli Suomen aikaa kymmeneltä illalla. Baseball-ottelu olisi hyvä keino pysytellä hereillä nukkumaanmenoaikaan asti. Samalla saisin ensikäden kokemuksen siitä mistä Amerikassa todella on kysymys.

Chicagossa pelaa kaksi pääsarjajoukkuetta. Molempia voisi sanoa perinteikkäiksi: Cubs on perustettu vuonna 1876, White Sox 1901. Baseballin pääsarjakausi kestää huhtikuulta loka-marraskuulle, ja jokainen joukkue pelaa vaatimattomasti 162 ottelua, parhaat vielä pudotuspelit päälle. Niinpä vähintään toinen Chicagon joukkueista pelaa kotona lähes joka ilta kauden aikana.

Aikataulusyistä valitsin White Soxin ottelun. Kotijoukkueen vaikutusvaltaisin fani lienee presidentti Barack Obama, jolla kuitenkin oli ilmeisesti muita hommia, sillä stadionilla ei häntä näkynyt. Vastaan asettui Indians Clevelandin kaupungista Ohion osavaltiosta. Perinteikäs joukkue sekin, perustettu vuonna 1901. White Sox pelaa kotiottelunsa Comiskey Parkin 40615-paikkaisella stadionilla Etelä-Chicagossa. Kuten monet Yhdysvaltain stadionit, se tunnetaan virallisesti sponsorinimellä (tätä kirjoittaessani Guaranteed Rate Field), jota kukaan ei halua käyttää ja joka vaihtuu muutaman vuoden välein. Paikalle pääsee helposti punaisen tai vihreän linjan metrojunalla. Punaisen linjan varrella, mutta pohjoisempana, on myös Cubsin kotikenttä, Wrigley Field.

Comiskey Parkin. U.S. Cellular Fieldin Guaranteed Rate Fieldin pääsisäänkäynti.

Lipun ostin jo kotoa käsin White Soxin nettikaupasta. Hintaa halvimman kategorian istumapaikalle tuli verot ja palvelumaksut mukaan lukien $12,68. Parhaat paikat ovat tietysti paljon kalliimpia. Portiltakin olisi lippuja saanut, ottelu ei ollut lähelläkään loppuunmyytyä. Tämä oli tavallinen runkosarjapeli, esimerkiksi paikallisottelujen, pudotuspeleistä puhumattakaan, hinnat ja saatavuus ovat jotain ihan muuta.

Stadionilla ja sen ulkopuolella tapahtuma alkaa tuntikausia ennen ottelua: tarjolla oli ruokaa, juomaa ja elävää musiikkia. Itse tulin paikalle vain puolisen tuntia ennen peliä. Päätin tehdä paikallisväestön tapaan, ja ostin hotdogin ja kirsikkakolan. Amerikkalaiseen tapaan "pieni" virvoitusjuoma oli sitten 24 fl.oz eli vähän päälle 7 desilitraa.

Chicagon keskustan pilvenpiirtäjät näkyivät mukavasti yläkatsomoon johtavalta rampilta. Tässä kuvattuna ennen peliä...

...ja tässä pelin jälkeen.

Useimmat suomalaiset pysyvät baseball-pelissä suurin piirtein kärryillä pesäpallon perusteella, sitähän on jokainen ainakin koulussa kärsinyt pelannut. Pesikseen verrattuna baseballissa syöttäminen on ihan erilaista, kenttä eri muotoinen, lyöjä palaa jos ulkopelaaja saa kopin eikä takalaittomia ole vaan kentältä ulos lyöty pallo on kunnari (ellei mene sivulaittomaksi): noilla tiedoilla pääsee jo aika pitkälle. Tarkempi helppotajuinen selvitys suomeksi löytyy Suomen baseball-liiton sivuilta. Jos on kiinnostunut baseballin merkityksestä amerikkalaisessa kulttuurissa, kannattaa lukea Antti J. Peltosen Raymond-verkkolehdelle kirjoittama eeppinen Baseball Home Run (jos kykenee sietämään sivuston ihmisvihamielistä ja rikollista käyttöliittymää).

Jos Yhdysvalloissa jotain osataan, niin shown järjestäminen. Suoraan sanoen aikaeroväsymyksestä toipuvalle eurooppalaiselle olisi riittänyt vähempikin: kun cheerleaderesitysten, kansallislaulun ja ilotulituksen jälkeen kentälle asteli kolme paikallista julkkista heittämään symbolisia avaussyöttöjä, mietin mahtaako peli päästä käyntiin ennen puoltayötä.

Itse ottelun tunnelma oli ehkä aavistuksen verran vaisu. Stadion ei ollut edes puolillaan yleisöä. Tiistai-ilta syyskuussa ei liene paras ajankohta pelata, ja White Soxin kausi oli sujunut alavireisesti. Itse vielä istuin korkealla sivukatsomossa, kaukana innokkaimmista faneista, joiden keskellä olisi saattanut fiilis nousta korkeammallekin. Kotiyleisö sai tälläkin kertaa pettyä, Indians hallitsi ottelua, kuulemma parempien syöttäjiensä ansiosta, ja voitti helposti lukemin 1-6.

Montaakaan kuvaa itse pelistä en ottanut, mutta sattumalta tulin tallentaneeksi ottelun ratkaisuhetken. Kuudennessa vuoroparissa pallo on juuri irtoamassa White Soxin syöttäjän Carlos Rodonin kädestä, ja kun Indiansin Coco Crisp heilauttaa mailaansa, lentää pallo takakentän yli katsomoon asti: kunnari. Samalla myös kolmospesällä oleva Jose Ramirez (numero 11) ja Brandon Guyer ykköspesältä tuovat juoksut Indiansille, jonko johto kasvaa 1-3:sta 1-6:een. Kotijoukkue vaihtaa välittömästi syöttäjää, mutta mikään ei auta. Ottelu päättyi näihin lukemiin.

Ei kokemus silti mitenkään epämiellyttävä ollut, Pelin kyllä näki vaikka paikkani oli korkealla. Monia hienouksia meni epäilemättä ohi, mutta minun tapauksessani olisi varmaan mennyt vaikka olisin paremmillakin paikoilla istunut. Pallo erottui hyvin, samoin kotijoukkueen Melky Cabreran omalaatuinen parta. Jos olisi tullut tylsää, olisi katsomon takaa käytävien myyntipisteistä saanut ruokaa ja juomaa, oluttakin - viimeksi mainittu olisi tosin ollut todella kallista, $10 + tippi tölkiltä. Ja jos olisi kerrassaan kyllästynyt, olisi stadionilla ollut ilmainen wifi.

Baseball yhdistää ihmisiä kenties enemmän kuin mikään muu asia Yhdysvalloissa. Eivät kaikki sitä tietenkään seuraa, mutta käytännössä jokaisella on jonkinlaisia siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Mutta samalla kun se on kakista urheilulajeista - ehkäpä kaikista asioista - amerikkalaisin, baseball on myös yllättävän kansainvälinen laji. Esimerkiksi kotijoukkueen avauskokoonpanossa oli viiden yhdysvaltalaisen lisäksi kolme pelaajaa Venezuelasta, yksi Dominikaanisesta tasavallasta ja yksi Kuubasta. Pääsarjatasolla pelasi viime kaudella Yhdysvaltain lisäksi pelaajia 22 maasta, muun muassa Japanista, Kolumbiasta ja Saksasta.

Vuonna 1866 perustettu Cincinnati Reds on Baseballin vanhin ammattilaisjoukkue. Cincinnatissa käydessäni en ehtinyt peliin, mutta tutustuin Redsin museoon, jossa voi vaikka kokeilla kuinka sujuu baseball-syöttö (minulta ei suju).

Cincinnati Redsissa pelannut Johnny Bench on saanut patsaan Redsin museon edustalle. Monien mielestä hän on kaikkien aikojen paras sieppari.

White Soxin kausi päättyi pettymykseen, joukkue ei selviytynyt pudotuspeleihin. Indians sen sijaan selvisi loppuotteluun asti, mutta hävisi Chicagon toiselle joukkueelle Cubsille. Cubsin edellisestä mestaruudesta ei ollutkaan kuin 108 vuotta. White Sox voitti edellisen kerran vuonna 2005.

Indians löi White Soxin 14.9.2016.

Maailman parhaat ei-grillikioskit

Makkaraa Wienissä.

En varsinaisesti ole kulinaristi. Hyvä ruoka toki maistuu, mutta yleensä matkoilla suuntaan huomioni johonkin muuhun kuin syömiseen, enkä tahdo käyttää runsaasti aikaa ruokapaikan etsiskelyyn. Päädyn siten aika usein nauttimaan ateriani, etenkin lounaat, sellaisissa paikoissa joiden tehtävää Suomessa täyttävät niin sanotut grillikioskit. Kansainvälisiä ketjuja pyrin välttelemään, vaikka kieltämättä niihinkin olen toisinaan sortunut.

Tästä ei kuitenkaan (välttämättä) seuraa, että pitäisi syödä mitätöntä sapuskaa. Päin vastoin, joskus halpa, nopea ja hyvä yhdistyvät samalla lautasella. Tässä  muutamia parhaita kohdalleni osuneita grillikioskin tapaisia.

Tima-Irma, Mostar, Bosnia ja Hertsegovina
Jo marsalkka Titon päivinä Mostarin nälkäiset, niin paikalliset kuin kuin turistitkin, vaelsivat Tima-Irmaan vanhan kaupungin sydämessä, ja nälkä lähti. Kuten aina Hertsegovinassa (kuten myös Bosniassa, Kroatiassa ja Montenegrossakin) Čevapčići on hyvää, mutta niin on kaikki muukin. Eikä maksa liikaa. Tima-Irmasta sain ruokajuomaksi erinomaista mostarilaista olutta, jota on tarjolla harvassa paikassa.

Etsi tämä kyltti Onešćukova -kadulta, suoraan Sillalta itään päin.

Tima-Irma on ehkä suosikkipaikkani kaikista, ja olen tullut perustaneeksi eräänlaisen kultin sen ympärille. Olen nimittäin suositellut sitä useammallekin tuttavalle, jotka kaikki ovat ihastuneet paikkaan ja levittäneet sanaa tahoillaan.

Tima-Irmassa olemme käyneet 2009 ja 2012.

El Farolito, San Francisco, Yhdysvallat
El Farolito sijaitsee Mission -kadun ja 24. kadun risteyksessä San Franciscossa. Siellä tarjoiltava burrito saattaa esim. muuttaa elämäsi. Monet muutkin haluavat syödä Farolitossa, joten varaudu jonotukseen, ahtauteen ja kaaokseen. Paikan tapa tarjoilla annokset saattaa olla hämmentävä. Ensin jonotetaan tiskille, jossa tehdään tilaus, maksetaan ja otetaan mukaan  numerolappu sekä juomat (suosittelen meksikolaisia hedelmälimonadeja). Sen jälkeen yritetään löytää istumapaikka tai jäädään seisoskelemaan. Annoksesi valmistuu pysyvästä ruuhkasta huolimatta aika nopeasti. Sen jälkeen tarjoilija kanniskelee sitä ympäriinsä huudellen vuoroin englanniksi, vuoroin espanjaksi numeroa, joka vastaa kassalta saamasi lapun kahta viimeistä numeroa (numerosarja on huomattavasti pitempi). Hassua on, että annokset eivät todellakaan valmistu numerojärjestyksessä: jos saamasi lappu loppuu lukuun 56, sitä edeltävä voi yhtä hyvin olla vaikka 33, 48 tai 71.

Jostain syystä en tullut ottaaneeksi Farolitosta kuvia, mutta Wikimedia Commons pelastaa. Kuvaajana sanfranciscolainen Rick Audet.

Ruoka on kuitenin niin hyvää, että pikku epämukavuudet sietää mielellään. Hinnat ovat suomalaisten grillikioskien luokkaa, vaikka San Francisco on kallis kaupunki. Tavanomaisten naudan- ja sianlihojen lisäksi tarjolla on myös mm. kieliburritoja. Maustetiskiltä voi itse hakea haluamiaan kastikkeita - ja niiden kanssa kannattaa olla varovainen, vihreä kastike oli vähällä aiheuttaa palohaavoja meksikolaisiin mausteisiin tottumattomassa suussani. Kaltaisteni tulista ruokaa pelkäävien vässyköiden kannattaa kokeilla Quesadillaa, jossa juusto mukavasti pehmentää polttavia mausteita. El Faroliton kassa on toistaiseksi ainoa ihminen maailmassa, joka on käyttänyt minusta puhuttelua "bro".

El Farolitossa söimme kesäkuun lopulla 2015, kahdesti.

Vihreän pupun makkarakioski, Wien, Itävalta
Kävimme hyvin pikaisella visiitillä Wienissä. Paikallistuttavuus neuvoi meitä syömään makkaraa Oopperatalon taakaa löytyvällä kioskilla. Se oli hyvä neuvo.

Vihreä jänis katolla on hyvä, joskin outo tuntomerkki.

Eri makkaralaatuja on tarjolla tusinan verran. Molemmat kokeilemamme, waldviertel ja punainen bratwurst, maistuivat. Ruokajuomaksi suosittelen itävaltalaista märzen-tyyppistä olutta, mutta jos hienosteluttaa on tarjolla myös esim. shampanjaa. Hintataso on kohtuullinen: saimme 2 makkaraa ja 2 olutta alle 10 eurolla.

Makkarat Wienin oopperatalon takana söimme elokuussa 2016.