Tosi, tosi isoja puita - Muir Woods

Mammuttipetäjien varjossa.

Here I was born, and there I died. It was only a moment to you. You took no notice." - Alfred Hitchcockin Vertigo, 1958.

Suomessa, kuten tiedetään, on paljon metsää. Niinpä sitä voisi ihmetellä, miksi täytyy Kaliforniassa asti mennä katsomaan puita. Amerikassa, kuten tiedetään, kaikki on suurempaa. Myös puut. Kaliforniassa kasvaa sekä maailman korkein puulaji, punapuu, että tilavuudella mitaten suurin, mammuttipetäjä. Ne ovat maailman suurimpia elollisia asioita ja kaikkein vanhimpien joukossa. Vanhin elävä mammuttipetäjä on noin 3200 vuoden ikäinen.

Kaikkein korkeimmat ja suurimmat puut ovat muualla, mutta kyllä Muir Woodsissakin tosi isoja näkee.

On ne korkeita.

San Franciscosta käsin lähin paikka, jossa valtavia puita voi käydä katsomassa, on Muir Woods National monument, jälleen yksi National Park Servicen erinomaisesti hoitamista kohteista. Vaikka ei olisikaan Suuri Eränkävijä, on Muir Woods helppo vierailukohde, metsään on tehty hyvät opastetut kävelyreitit ja infotaulut.

"Isona minusta tulee satametrinen mammuttipetäjä".

Ainoa ongelma on sama kuin monessa muussakin Yhdysvaltain kansallispuistossa: paikka on vähän liiankin suosittu, polut ruuhkautuvat, ja amerikkalaisista lähtee ajoittain tarpeettoman paljon ääntä. Muir Woodsissa oli jopa isoja kylttejä, joissa kävijöitä kehotettiin hiljaisuuteen, valitettavasti turhaan. Vaikka kävimme metsässä maanantaina, ruuhkat olivat kaameat, parkkipaikat aivan täynnä ja paljon autoja pysäköity hengenvaarallisesti kapean vuoristotien varrelle. Sanoisin, että vierailua ei kannata ajoittaa viikonlopulle, jos ollenkaan voi välttää. Jättiläispuita pääsee näkemään monissa muissakin paikoissa Yhdysvaltain länsirannikolla ja Sierra Nevadan vuoristossa, esimerkiksi Yosemiten kansallispuiston Wavonassa.

Tunnelma metsässä on kaikesta huolimatta rauhallinen.

Yhdysvalloissa julkisen liikenteen käyttö on usein aika vaivalloista. Matka San Franciscosta Muir Woodsiin ei ole erityisen hankala, mutta se on hidas, kaupungin keskustasta voi mennä reilusti yli kaksi tuntia ja bussia vaihtaessa saa varautua odotteluun. Ensin ajetaan kaupungin keskustasta Golden Gaten toiselle puolelle Sausalitoon tai Marin Cityyn esimerkiksi bussilla numero 70. Sausalitoon pääsen myös lautalla. Sitten jatketaan pikkubussilla 66 tai 66F (liikennöi vain lomasesongin aikana, aikataulut) perille Muir Woodsiin. Maksaminen sentään onnistuu samalla Clipper Cardilla joka kulkuvälineessä.

San Franciscossa voi bussia odotellessa bongata vaikka vanhan kunnon hippibussivolkkarin.

Sausalitossa voi pysähtyä esim. kahville, jäätelölle tai syömään, tarjontaa riittää, hintataso ei ole edullinen mutta pikkukaupungin tunnelma on rento ja miellyttävä. Meitä urheilullisemmat voivat vaikka vuokrata polkuypyörän San Franciscosta, matka on pitkä ja mäkinen mutta maisemiltaan upea.

Jättiläispuita kävimme katsomassa 30.6.2015

Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin

Bright Angel Point, ensimmäinen mitä Suuresta Kanjonista näimme. Täältä näkee täysikokoisen panoraamakuvan.

Coloradojoki on pohjoisessa Arizonassa kaivertanut noin 17 miljoonan vuoden kuluessa tosi ison montun maahan. Grand Canyon, Suuri Kanjoni, on parhaimmillaan 1857 metriä syvä, 29 kilometriä leveä, 447 kilometriä pitkä ja saa ihmisen tuntemaan itsensä todella, todella pieneksi.

Point Imperial, Kanjonin reunan korkein kohta.

Panoraamanäkymä Point Imperialilta. Täysikokoinen kuva täällä.

Nykyään Suuri Kanjoni on yksi maailman suosituimmista turistikohteista. Noin viidestä miljoonasta vuosittaisesta kävijästä suunnilleen neljä ja puoli miljoonaa käy kanjonin eteläisellä reunalla. Me kävimme, osittain juuri siitä syystä, pohjoisreunalla. Ihan tarpeeksi ruuhkaista sielläkin oli, vaikka käyntimme aikaan kesäkuussa ei vielä ollut edes yhdysvaltalaisten kiireisin kesäloma-aika.

Kanjonissa ja sen reunoilla asuu monenlaisia eläimiä, jopa biisoneita. Me näimme vain liskoja ja peuroja.

Grand Canyonin maisemat kuuluvat niihin joita ei oikein uskoisi ellei näkisi. Itse asiassa niihin on vaikea uskoa vaikka ne näkee - onkohan sittenkin kyseessä kiero tietokonegrafiikalla ja edistyneillä 3D-projektoreilla aikaan saatu huijaus?

Angel's Window, Enkelin ikkuna - niminen näköalapaikka. Se kai viittaa oikeassa reunassa näkyvään aukkoon kallioseinämässä.

Hämmentävää Grand Canyonissa on, että monin paikoin voisi kävellä parinkymmenen metrin päässä sen reunasta tajuamatta lainkaan kanjonin olemassaoloa. Usein reunaman näköalateitä ajellessa oli toisella puolella tietä hyvinkin suomalaisen oloinen mäntymetsä, toisella puolella kilometrin syvyinen pystysuora pudotus.

Kalansilmäobjektiivilla kuvattu näkymä Angel's Windown näköalapaikalta.

Vietimme Kanjonilla yhden kokonaisen päivän. Siinä ajassa ehti hyvin kiertää useamman näköalapaikan, ja aikaa jäi myös kiireettömälle lounaalle Grand Canyon Lodgessa. Ruoka oli hyvää eikä niin pahasti ylihinnoiteltua kuin voisi kuvitella.

Walhallan näköalapaikka.

Ehkä kaikkein vaikuttavinta Suurella Kanjonilla oli auringonlasku. Seurasimme sitä Grand Canyon Lodgen terassilta, jolta viisaasti valtasimme eturivin paikat hyvissä ajoin. Valo ja värimaailma muuttuivat jatkuvasti. Näkymä veti meidät sanattomaksi, mutta paikalla olleita amerikkalaisia ei. Auringonnousu olisi varmaan ollut yhtä upea mutta koska se tapahtui ennen aamukuutta emme sitä nähneet.

Auringon viimeiset säteet.

Yritin tammikuussa, siis melkein puoli vuotta etukäteen, varata meille yöpaikan kansallispuiston alueelta. Kaikki majapaikat oli jo varattu. Päädyimme sitten yöpymään Jacob Laken mökkikylässä, jonka lähelläkään ei hämmentävää kyllä ei ole järveä. Ajomatkaa kanjonin reunalle tuli tunnin verran suuntaansa. Palatessamme iltapimeällä matka oli aika pelottava, kun pimeän tien varressa vilahteli peuroja tuon tuostakin, kerran myös lehmä ja vasikka. Biisoneistakin varoitettiin liikennemerkeissä, mutta niitä ei sentään näkynyt.

Valkohäntäinen kaibabinorava Jacob Laken pihamaalla. Muualla niitä ei tavatakaan. Eteläreunan oravat ovat eri lajia, sillä kanjoni on oraville ylipääsemätön este.

Muuten Jacob Lake oli oikein mukava paikka. Hinta oli korkean puoleinen, mutta Suuren Kanjonin kaltaisten nähtävyyksien läheltä ei edullista majoitusta ole tarjolla ainakaan Yhdysvalloissa. Mökki oli mukava ja palvelut kohdallaan: Jacob Lakesta löytyy ravintola, kauppa sekä leipomo. Suosittelemme erityisesti vadelmasuklaakeksejä, jotka olivat melkein yhtä vaikuttava kokemus kuin auringonlasku Kanjonilla. Pelkästään keksien takia kannattaa pysähtyä! Paikallisen panimon Sunset Amber Ale -olut maistui myös.

Aamiaisella, joka ei sisälly majoituksen hintaan, oli tarjolla tyypillisiä amerikkalaisia rakenteeltaan pesusientä muistuttavia pannukakkuja joihin saa imeytymään valtavan määrän vaahterasiirappia. Ne, joilla on ollut onni kokea hyvä amerikkalainen aamiainen, tietävät mitä tarkoitan. Jacob Laken henkilökunta tarjosi myös maksuttomia esitelmiä mm. maisemavalokuvauksesta ja navajojen historiasta alueella. Valitettavasti ei päästy niitä seuraamaan, kun palasimme kanjonilta vasta myöhään illalla.

Jaa että mitäkö tämän kirjoituksen otsikko on tarkoittavinaan? No tätä:

Suurella Kanjonilla olimme 13.6.2015.

Yosemite

Half Dome, yksi Yosemiten symboleista. Sen huipulle voi kiivetä, mutta sitä varten tarvitaan lupa (ja jos minulta kysytään, vakavasti puutteellinen itsesäilytysvaisto myös).

Yosemiten kansallispuisto sijaitsee Sierra Nevadan vuoristossa Kalifornian keskiosissa. Se on Yhdysvaltain toiseksi vanhin kansallispuisto ja yksi maan suosituimmista matkailukohteista - eikä ihme, maisemat ovat henkeäsalpaavan upeat.

Kuten Yhdysvalloisa yleensä, Yosemitessa palvelut ovat kohdallaan ja asiat on tehty matkailijoille helpoiksi. Tämän kolikon kääntöpuoli on se, että ainakaan puiston suosituimmilla alueilla Yosemite Valleyssa ja sen lähiympäristössä ei luonnon rauhasta ole kävijämassojen keskellä tietoakaan. Laajan kansallispuiston kaukaisemmista osista kuulemma kyllä löytyy hiljaisempiakin alueita.

Näkymä Vernal Fallsin huipulta

Koska olemme keski-ikäisiä plösöjä sohvaperunoita, emme edes yrittäneet kiivetä esimerkiksi kuuluisalle Glacier Pointin näköalapaikalle, saati sitten Half Domelle. Kiipeäminen helteessä kauniin Vernal Falls-vesiputouksen huipulle oli ihan riittävän rankkaa meille. Kuvat eivät tee alkuunkaan oikeutta maisemille. Vietimme Yosemitessa kaksi päivää. Jälkimmäisenä pysyttelimme laakson pohjalla, sen verran Vernal Fallsille kiipeäminen otti pohkeisiin. Mirror Lake trail oli vaikuttava sekin, joskin itse "peilijärvi" oli lähes kuiva koko Kaliforniaa useamman vuoden vaivanneen kuivuuden vuoksi.

Vernal Falls ja sateenkaari, tai vesiputoksenkaari kai paremminkin.

Vesiputouksesta siroavan veden kastelema orava Vernal Fallsin polun varrella.

Tämän takia sen nimi on Mirror Lake, Peilijärvi.

Yosemitessa on myös pieni museo, joka esittelee muun muassa alueella asuneiden Miwok- ja Paiute -intiaanikansojen kohtaloita. Näyttelyt olivat ihan tasokkaat, joskin ulkomuseoalue kaipaisi hieman huoltoa. Oli jotenkin surkuhupaisaa nähdä, että osa heistä alkoi 1900-luvulla tehdä lännenelokuvien mukaisia "intiaanivaatteita" turisteille esiintymistä varten, vaikka kansojen perinteinen pukeutumistapa oli aivan toisenlainen. Museossa ollessamme paikalla sattui myös olemaan miwok-opas, joka kertoi kansansa menneestä ja nykyisestä elämästä.

Lower Yosemite Fall on puiston vesiputouksista helpoimmin saavutettava, sen luo on tehty polku jota pitkin pääsee vaikka pyörätuolilla.

Yosemitessa on helppo nähdä miten kansallispuiston tavoitteet, luonnonympäristöjen suojeleminen ja toisaalta mahdollisuuksien tarjoaminen mahdollisimman monille niistä nauttimiseen, ovat ristiriidassa. Valtavat barbaari turistilaumat vaeltelevat päällystettyjä teitä ja polkuja pitkin, ja hukuttavat metelillään jopa vesiputousten pauhun - en tietenkään ole oikeutettu tästä valittamaan, olinhan itse osa niitä laumoja. Suuri enemmistö kävijöistä käyttäytyy fiksusti, mutta aina löytyy joku pösilö joka jättää roskansa metsään tai ruokkii villieläimiä.

Kalkkarokäärme Vernal Fallsille johtavan polun varrella. Vasta kuvan otettuani tulin ajatelleeksi, mahtaako olla fiksua heilua kameran kanssa metrin päässä myrkkykäärmeestä. No, ainakaan en yittänyt poimia sitä käteeni käärmeselfien ottoa varten.

Ohjetaulu Mirror Lake trailin varrella. Jos puuma hyökkää kimppuusi, tappele vastaan.

Yosemitessa on yritetty vähentää kävijöiden puistolle aiheuttamaa kuormitusta. Kävijöitä pyydetään jättämään autonsa parkkipaikalle, ja Yosemite Valleyssa on helppo siirtyä nähtävyydeltä toiselle maksuttomilla busseilla. Yosemiteen myös pääsee suhteellisen helposti julkisilla liikennevälineillä, toisin kuin moniin muihin kansallispuistoihin. Me matkustimme San Franciscosta junalla Mercedin kaupunkiin (kts. aikataulut ja hinnat Amtrakin sivuilta), josta jatkoimme Yarts-bussilla majapaikkaamme Yosemite Bugiin. Se sijaitsee pienen matkan päässä itse puistosta, mutta bussit tarjosivat näppärän kyydin aamuin illoin. Vuoroväli tosin voisi olla tiheämpikin.

Majapaikkaamme voimme suositella muillekin. Kuten useimmissa kansallispuistoissa, Yosemitessa on kyllä tarjolla monenlaista majoitusta, mutta hintataso on korkea ja paikat usein varattu loppuun hyvissä ajoin. Yosemite Bug tarjoaa monen tasoista majoitusta. Me olimme kahden hengen telttamökissä, jossa viihdyimme hyvin. Käytettävissä on myös asiakaskeittiö, kohtuuhintainen ravintola ja jopa kylpylä. Yosemite Bug tarjoaa 15% alennuksen niille jotka saapuvat paikalle julkisilla kulkuneuvoilla ilman omaa tai vuokrattua autoa.

Yosemitessa olimme 8.-9.6.2015.