Whitney Plantation: "Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy mikseivät he pääse sen yli"

Muistomerkki lapsena kuolleille orjille.

Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?

En minäkään, Luojan kiitos.

Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.

Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.

Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.

Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.

Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.

Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.

Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.

"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.

Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.

John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".

Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".

Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.

Kävimme Whitney Plantationilla 24.5.2017.

Ihmisiä Israelissa

Tykkään valokuvaamisesta. Tykkään myös ihmisten katselemisesta. En yleisesti ottaen kuitenkaan tykkää ihmisten valokuvaamisesta, enkä useinkaan onnistu siinä kovinkaan hyvin. Jostain syystä Israelissa kuitenkin tuli otettua muutama onnistunutkin ihmiskuva. Ehkä se johtui siitä että joka paikka, varsinkin Jerusalem, oli niin täynnä monenlaisia ihmisiä.

Nainen kotinsa ikkunassa "valkoisessa kaupungissa" Tel Avivissa.

Lounasaikaan telavivilaisen grilliravintolan keittiössä oli kiire ja kuuma. Ruoka oli hyvää.

Lintumies, Dizengoffin aukio, Tel Aviv.

Roskakuskit, Jerusalem.

Pyhä Selfie, Pyhän Haudan Kirkko, Jerusalem.

Tarkka-ampuja, Damaskoksen Portti, Jerusalem.

Kameli ja turisti, Öljymäki, Jerusalem.

Turisti Masada-vuorella (klikkaa kuvaa isommaksi).

Vanha mies, tyttö, poika ja meri, Akko.

Kolme satunnaista matkailijaa Akkon merimuureilla.

Kuvattu huhti-toukokuussa 2016.

Pyhä Kaaos

Tänään on itäisen kristikunnan pitkäperjantai, ja lukemattomat kristityt vaeltavat pitkin kaupunkia Jeesuksen jalanjäljissä.
Tänään on juutalaisen pääsiäinen seitsemäs päivä, ja lukemattomat juutalaiset vaeltavat Länsimuurille rukoilemaan.
Tänään on perjantai, islamin pyhä päivä, ja lukemattomat muslimit vaeltavat moskeijoihin.
Kauppiaat, joilla ei ainakaan liikkeen aukioloaikana ole muuta herraa kuin pääoma, erottavat kaikki rahoistaan, niin uskovat kuin pakanatkin.
Damaskoksen portin yläpuolella ikkunassa on tarkka-ampuja, joka näyttää 19-vuotiaalta.
Portin toisella puolella kahvilan seinällä on Aleksandrian patriarkan kuva. Sen katseen alla omistaja palvelee niin musliminaapureitaan, suomalaisia turisteja, etiopialaisia pyhiinvaeltajia kuin israelilaisia sotilaitakin, äänekkäästi ja ystävällisesti, kuten hänen esi-isänsä jo turkkilaisten, ristiretkeläisten ja kuningas Salomon aikana.
Mitä herttaisin englantilainen vaari toivottaa tervetulleeksi Jeesuksen haudalle, eri paikkaan kuin se Jeesuksen hauta jolla kävimme eilen. Siellä munkit ottivat kännyköillään hautaselfieitä.
Nabluksenkadulla huudetaan iskulauseita - mellakka! Pitäisikö juosta pakoon? Minne? Mutta ei se olekaan mielenosoitus, vaan tavallistakin äänekkäämpi kauppias.
Länsimuurilla lapsia kiinnostaa pulujen takaa-ajaminen, ei se että ollaan maailman räjähdysaltteimman poliittisen kriisin polttopisteessä.
Illalla kolme nuorta miestä raahaa roskakärryä lihasvoimalla ylämäkeen, samalla toisilleen ja ohikulkijoille huudellen ja pelleillen, ohi kauppojen jotka myyvät ylihintaista krääsää pyhiinvaeltajille: aivan kuin toiset nuoret miehet jo kaksi tuhatta vuotta ennen heitä.
Armenialaisen ravintolan tarjoilijoilla on siniset t-paidat, joihin on kuvattu kärsivä Kristus orjantappurakruunu päässään.
Kaupunginmuseossa on yli 3000 vuotta vanha egyptiläinen savipatsas. Siinä lukee: "Kirottu olkoon Jerusalem".

Jerusalemissa 29.4.2016

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015

Acoma, Taivaskaupunki

Acoman katunäkymä.

New Mexicossa,noin sadan kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Albuquerquesta, on yksi nykyisen Yhdysvaltain alueen vanhimmista yhä olemassa olevista asutuksista - mahdollisesti kaikkein vanhin. Acoma Pueblon asukkaat ovat majailleet pöytävuorensa päällä noin vuodesta 1150. Omalla kielellään he käyttävät kotipaikastaan nimeä Haak'u, "valmistettu paikka".

Acoma kuvattuna pöytävuoren juurelta.

Acoma on yksi 21:stä niin sanotusta pueblosta, intiaanikansojen kylistä tai kaupungeista. Pueblokansoilla on yhdistäviä kulttuuripiirteitä, mutta kansat itse katsovat olevansa erillisiä ryhmiä. He myös puhuvat useita eri kieliä. Nykypäivän Puebloista 19 sijaitsee New Mexicon osavaltiossa, yksi Texasissa ja yksi Arizonassa. Acoma on rakennettu pöytävuoren huipulle, helposti puolustettavaan paikkaan. Näin asukkaat olivat paremmin turvassa naapureiltaan navajoilta ja apasseilta, jotka pyrkivät ryöstämään viljaa ja karjaa. Näiden naapureiden kanssa tehtiin kyllä myös rauhanomaista kauppaa, samoin muiden pueblojen.

Sijainnista ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjalaiset 1500-luvun lopussa alkoivat valloittaa nykyistä New Mexicon aluetta tykkiensä ja tuliaseidensa voimalla. Vuonna 1599 Juan de Oñaten johtama espanjalainen armeija tuhosi Acoman rakennukset, tappoi noin 800 asukasta ja otti 500 vangiksi. Vangeista naiset ja nuoret miehet vietiin orjiksi, aikuisilta miehiltä taas leikattiin oikea jalka pois.

Acoman ja espanjalaisten verisestä historiasta huolimatta on espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama San Esteban del Reyn kirkko acomalaisille rakas kansallisaarre ja ylpeyden aihe.

Lienee ymmärrettävää, etteivät Acoman asukkaat muista New Mexicon perustajana pidettyä Oñatea mitenkään lämpimästi. Vuonna 1998 kävi joukko acomalaisia leikkaamassa oikean jalan Españolan kaupungin liepeillä sijaitsevalta Oñaten patsaalta. Tällaista kansalaistottelemattomuutta arvostan. Täältä voi lukea lisää (englanniksi). Vuonna 1680 Acoma osallistui pueblokapinaan, jossa espanjalaiset heitettiin joksikin aikaa pois New Mexicosta. Sen jälkeen on ollut rauhallisempaa.

Nykyään historiallinen Acoman kylä on edelleen asuttu, vaikka siellä ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä viemäriä. Suurin osa acomalaisista asuu vakituisesti nykyaikaisemmissa rakennuksissa lähiseudulla - "mekin pidämme suihkussa käymisestä ja TV:n katselusta", sanoi oppaamme. Jokaisella acomalaissuvulla on kuitenkin edelleen talo pöytävuorella, ja siellä käydään ainakin juhlapäivinä.

Perinteinen savesta tehty uuni. Oppaamme mukaan siinä voi paistaa vaikka pizzaa.

Acoma tarjoaa matkailijoille erittäin mielenkiintoisen ja helpon tavan tutustua ikivanhaan ja omaperäiseen elämäntapaan. Pöytävuoren juurella olevassa vierailuksekuksessa voi tutustua pieneen museoon ja katsoa historiaa esittelevän filmin, joka löytyy myös YouTubesta (osa 1 ja osa 2). Vuoren huipulla sijaitsevaan historialliseen Acomaan, jota kutsutaan myös "Taivaskaupungiksi" ("Sky City"), pääsee tutustumaan oppaan kanssa. Oppaamme oli, kuten lähes kaikki kollegansa Yhdysvalloissa, asiantunteva ja hauska.

Oppaamme esittelee yhtä Acoman vanhimmista asuinrakennuksista ja sen omalaatuisia sisäänkäyntijärjestelyjä.

Vanhimmat nykyään pystyssä olevista rakennuksista ovat 1600-1700 -luvuilta, mutta uudemmatkin muistuttavat perinteisiä kulmikkaita savitiilitaloja. Toki joitain myönnytyksiä nykyajan mukavuuksille on tehty, esimerkiksi lasiset ikkunat tulivat 1900-luvulla. Myös katutasossa olevat ovet ovat uusi asia. Alun perin sisäänkäynti puebloasumuksiin oli katon kautta tikapuiden avulla. Arkipäiväisessä elämässä tämä oli tietysti hankalaa, mutta vaikeutti ryöstäjien ja valloittajien tunkeutumista asumuksiin.

Kaikissa puebloissa on perinteisiin seremonioihin käytettyjä rakennuksia, jotka tunnetaan nimellä kiva. Niihin kuljetaan yhä katon kautta, ja useimmat ovat ainakin osittain maan alla. Acoman kivat tunnistaa tällaisista kaksihaaraisista tikkaista.

Jokainen acomalainen kuuluu yhteen noin 20 klaanista, joiden jäsenyys periytyy äidin kautta. Avioliittoja saman klaanin kesken ei sallita, ja klaanien jäsenyyteen liittyy monenlaisia asioita. Esimerkiksi seremoniallinen päällikkö, cacique, voi olla vain antilooppiklaanista.  Samantapainen klaaniärjestelmä on useimmilla pueblokansoilla sekä myös navajoilla. Acomassa myös omaisuus periytyy äidin kautta. Pöytävuoren talot omistaa perheen vanhin nainen, jolla oppaamme mukaan mutenkin on varsin paljon sananvaltaa - "mitä isoäiti haluaa, sen isoäiti saa". Acomalaisten mukaan mummokratia on tuhannen vuoden aikana osoittautunut toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Acoman savitiilitaloja.

Pöytävuoren huipulle pääsee opaskierroksen hintaan kuuluvalla linja-autokyydillä, mutta takaisin alas voi halutessaan kävellä. Niin myös kannattaa tehdä, jos suinkin pystyy: kallioon hakatut portaat ovat jyrkät, ja New Mexicon kesä todella kuuma. Matkalla voi ajatella niitä acomalaisnaisia, jotka satojen vuosien ajan kantoivat kaiken veden vuorelle pään päällä kannetuissa saviruukuissa.

Näkymä portaiden yläpäästä.

Acoman portaat.

Kallioon on hakattu kädensijoja kiipeämistä helpottamaan.

Vierailukeskuksen pihalla on Acoman armeijaveteraanien muistomerkki. Yhdysvaltain sotavoimissa palvelee suhteellisesti ottaen hyvin paljon intiaaneja, ja monissa intiaaniyhteisöissä veteraanit ovat erittäin kunnioitettuja ja arvostettuja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin, ottaen huomioon intiaanien ja Yhdysvaltojen välisen väkivaltaisen ja surullisen historian. Yksi osatekijä lienee se, että suuri osa intiaaneista elää melko köyhissä oloissa. Yhdysvalloissa armeija tarjoaa tulonhankintamahdollisuuksia ja esim. koulutusstipendejä, joihin vähätuloisten olisi muuten vaikea päästä käsiksi.

Nautimme vierailustamme Acomassa suuresti ja suosittelemme sitä kaikille. Muuta valittamista ei ollut kuin kohtuuttoman korkea lämpötila. Acoma on kuuluisa keramiikastaan. Sekä kylässä että vierailuksekuksessa voi ostaa käsityönä tehtyjä kulhoja ja koriste-esineitä suoraan tekijöiltä. Asukkaat suhtautuvat varautuneesti valokuvaamiseen, ja ennen ihmisten kuvaamista on kohteliasta pyytää lupa. Ylipäätään kuvaaminen on luvanvaraista, opastusmaksuun kuitenkin sisältyy valokuvauslupa. Alkoholi on kielletty, kuten useimmilla intiaanialueilla.

Yhdysvaltain rahapelilainsäädäntö on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna eksoottinen. Uhkapelit ovat Nevadaa lukuun ottamatta lähes kaikissa osavaltioissa kiellettyjä tai hyvin tiukasti säänneltyjä, mutta intiaanikansat voivat omilla maillaan pitää pelikasinoita, joita osavaltioiden lainsäädäntö ei koske. En juuri välitä rahapeleistä, mutta jos valita pitää, häviäisin dollarini mieluummin vaikkapa Acoma Sky City Casinossa kuin Las Vegasissa.

Acomassa vierailimme 18.6.2015