Whitney Plantation: "Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy mikseivät he pääse sen yli"

Muistomerkki lapsena kuolleille orjille.

Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?

En minäkään, Luojan kiitos.

Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.

Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.

Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.

Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.

Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.

Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.

Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.

"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.

Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.

John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".

Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".

Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.

Kävimme Whitney Plantationilla 24.5.2017.

Siniset vuoret

Jos on matkalla vaikkapa Atlantasta tai New Orleansista Washingtonin tai New Yorkin suuntaan (tai päinvastoin) voi tylsän Interstate-moottoritien sijasta taittaa yli tuhannen kilometrin matkan paljon hitaammin ja mielenkiintoisemmin vuoristoteitä pitkin. Reitin eteläpäässä on Great Smoky Mountains -kansallispuisto, pohjoispäässä Shenandoahin kansallispuisto ja siinä välillä Blue Ridge Parkwayn nimellä tunnettu vuoristomaisemareitti.

Vaikka pilven sisästä ei näe maisemia, voi sielläkin olla tunnelmallista.

Me ajoimme suurin piirtein puolet noista maisemareiteistä kesäkuun alussa 2017. Kuten yllä olevasta videostakin selviää, sää ei ollut varsinaisesti suosiollinen ennen kuin loppumatkasta, ja aikaakin oli varattu niukanlaisesti. Siksi aina välillä poikettiin vuorilta laakson pohjaa kulkevalle Interstatelle, jota pitkin matka sujui huomattavasti nopeammin. Kyse oli välillä myös turvallisuudesta: mutkaisella vuoristotiellä on ikävä ajaa, jos näkyvyys on 10 metriä, etenkin kun tien varsilla liikkuu kaikenlaisia eläimiä. Me bongasimme ainakin peuroja, villikalkkunoita, (oletettuja) opossumeja sekä yhden kalkkarokäärmeen. Samoin pimeään vuorokaudenaikaan on parempi ajaa valaistulla moottoritiellä kuin pimeässä vuoristossa - tai vielä parempi idea on olla perillä yöpaikassa.

Peuroja Great Smoky Mountains -kansallispuistossa

Amerikkalaiseen tapaan asiat on tehty automatkailijalle helpoiksi. Teiden varsilla on muutaman kilometrin välein näköalapaikkoja, ja vaikka mitä nähtävyyksiä joista läheskään kaikissa ei tunnollisinkaan turisti ehdi pysähtymään (ja joista osa on, miten tämän nyt sanoisi, kyseenalaisia). Käymistämme voi suositella ainakin Cherokee-intiaanien museota North Carolinan Cherokeessa juuri Great Smoky Mountainsin eteläpuolella, Mabry Millin söpöä ulkomuseoaluetta eteläisessä Virginiassa sekä Thomas Jeffersonin, Yhdysvaltain kolmannen presidentin ja maan itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, kotitilaa Monticelloa, josta koetan kirjoitan tarkemmin myöhemmin. Reitin varrella voisi harjoittaa myös ihan oikeaa luonnossa liikkumista, mutta meiltä se jäi tosi vähiin aikataulun ja sohvaperunuuden vuoksi.

Kuten monet muutkin intiaanikansat, Cherokeet harrastivat seremoniallista tupakointia muun muassa tällaisilla kivipiipuilla.

Tällaisilla haavimailoilla cherokeet pelasivat peliä, jota kutsuivat nimellä "sodan pikkuveli". Cherokeiden museon näyttely on varsin vaikuttava ja kuvaa muun muassa "kyynelten polkua" (tai kirjaimellisesti kääntäen "tietä, jolla he itkivät"), pakkosiirtoa cherokeiden perinteisiltä mailta Oklahoman osavaltioon, jossa heistä suurin osa yhä asuu.

Mawby Millin ulkomuseoalue on vehreydessään suorastaan sadunomainen, ainakin kesäkuussa.

Meidän kaltaisillemme matkustajille emme suosittele Tennesseen Pigeon Forgea reitin eteläpäässä. Siellä on Las Vegas -tasoisia, mitä kiusalisimpia muovisia turistiansoja, kuten Titanicin puolikas 1/2 skaalassa, mukana myös jäävuori. Sään lisäksi matkantekoa vuoristoteillä saattavat vaikeuttaa myös liikenneruuhkat etenkin lomakaudella ja viikonloppuisin. Reitti on varsin suosittu, ja sen lähellä asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Tämä ohi ajaessamme kännykällä kuvattu räpsy on juuri sopivan laadukas otos Pigeon Forgen Titanicista.

Tällaisia "pelastusveneautoja" hinaavia asuntoautoja näkyy Yhdysvaltain teillä usein, vielä tätä Blue Ridge Parkwayn levähdyspaikalla kuvattua paljon isompiakin.

Kuten useimpiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin, Shenandoahiin on pääsymaksu, muuten ei reitillä maksuja peritä. Oma tai vuokrattu auto tai muu kulkuneuvo lienee käytännössä ainoa tapa liikkua reitillä. Great Smoky Mountains -puistoon saattaa ainakin kesäisin joten kuten päästä myös julkisilla kulkuneuvoilla.

Sinisillä vuorilla ajoimme 4.-6.6.2017.

Road Trip: miten me sen teimme

Uskollinen kulkuneuvomme, korealaisen insinööritaidon huippusaavutus Hyundai Elantra.

Neljätuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Seitsemän kansallispuistoa. Viisi osavaltiota. Kolme kanjonia. Kaksi viikkoa. Yksi valtameri. Automatkailu Yhdysvalloissa on parhaimmillaan upea elämys, ja moniin paikkoihin on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä ilman autoa.

Minulta on kyselty jonkin verran roadtrip-tyyppiseen automatkailuun liittyviä asioita, ja itsellänikin oli ennen matkaa paljon siihen liittyvää selvitettävää ja mietittävää - jopa asioita, jotka hiukan jännittivät. Lopulta kaikki sujui hyvin, useinmiten erinomaisesti. Tässä kerron, miten me järjestimme oman road tripimme. En väitä, että kaikki ratkaisumme olivat parhaita mahdollisia, mutta näillä eväillä järjestettiin erittäin onnistunut reissu.

Tämä kirjoitus liittyy automatkaan, jonka teimme Yhdysvalloissa Kalifornian, Nevadan, Arizonan, Utahin ja New Mexicon osavaltioissa kesäkuussa 2015. Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä on isoja eroja mm. lainsäädännössä ja hintatasossa. Kustannustasoon vaikuttaa merkittävästi myös dollarin kurssi euroon nähden, ja se voi vaihdella nopeastikin. Matkamme aikana eurolla sai noin 1,1 dollaria. Vaikkapa vuotta aiemmin olisi saanut noin 1,3 - merkittävä ero.

Auton vuokraus
Auton vuokraaminen Yhdysvalloissa on hyvin edullista esim. Suomeen verrattuna. Olimme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saimme matkamme ajankohdan varmistettua todella hyvissä ajoin. Tämä jätti runsaasti aikaa selvittelyille, ja hyvissä ajoin varaamalla usein myös voi säästää rahaa. Auton varasimme Budgetin kautta ja 2 viikon vuokrauksen hinnaksi tuli 300,82€, kun se varattiin ja maksettiin kuukausikaupalla etukäteen.

Vuokrafirman valintaperusteena oli edullinen hintataso. Olimme miettineet myös pienen asuntoauton vuokraamista esim. Escapelta tai Jucylta, mutta tulimme siihen tulokseen että henkilöauton vuokraaminen ja halvoissa motelleissa yöpyminen tulee suunnilleen saman hintaiseksi ja on luultavasti miellyttävämpää.

Budgetin ehdoilla myös onnistui ilman lisämaksua auton palauttaminen eri paikkaan kuin mistä se oli noudettu, kunhan molemmat paikat olivat Kaliforniassa. Ymmärtääkseni näin on monilla muillakin firmoilla. Noutopaikaksi meille valikoitui Mercedin pikkukaupungin lentokenttä, sillä pääsimme sinne helposti bussilla Yosemiten kansallispuistosta. Palautimme automme San Franciscon lentokentälle, sillä jäimme vielä viikoksi San Franciscon alueelle ennen kotiin paluuta. Kun tulimme kaupunkiin etelästä päin, oli lentokenttä helpommin saavutettava kuin keskikaupungilla sijainneet vuokraamon toimipisteet.

Useimmat vuokraamot perivät alle 25-vuotiailta nuorten kuljettajien lisämaksuja, mutta me keski-ikäiset vältyimme sellaisilta. Kaliforniassa on laki, jonka mukaan vuokraajan puoliso saa myös toimia kuljettajana eikä häneltä voi periä lisäkuljettajan maksua, joka muuten voisi olla huomattava. Me hyödyimme tästä, eikä vihkitodistusta vuokraamossa kysytty. Eri yhtiöt voivat tarjota hyvin erilaisia sopimuksia, mutta yleensä henkilöauton vuokraan sisältyy vapaat ajokilometrit, eikä rajoituksia esimerkiksi eri osavaltioissa liikkumisen suhteen tavallisesti ole. Budgetin autoilla olisi saanut ajaa Kanadaan, mutta Meksiko oli ehdottomasti kielletty. Joka tapauksessa sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti.

Kalifornian aavikolla: suoraa, hyväkuntoista tietä, helppo ja mukava ajaa.

Itse vuokraus Mercedin lentokentällä sujui muuten hyvin, mutta virkailijalla ja Budgetin tietokonejärjestelmällä oli jotain keskinäisiä ongelmia. Aikaa meni vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se nyt oli pikkujuttu. Palauttaminen San Franciscossa sujui erittäinkin tehokkaasti ja nopeasti. Suomessa myönnetty EU-mallinen ajokortti kelpasi Budgetille, eikä kansainvälisen ajokortin hankinnalle näin ollen pitäisi olla tarvetta. Poliisi ei ajokorttejamme missään vaiheessa kysynyt. Vuokrauksen yhteydessä luottokortille tehtiin muistaakseni koko vuokrahintaa vastaava varaus panttimaksuksi. Pari päivää auton palautuksen jälkeen sain rahat takaisin.

Autoksi meille sattui Hyundai Elantra, amerikkalaisittain pikkuauto, suomalaisittain tavallinen keskikokoinen henkilöauto, automaattivaihteistolla niinkuin Yhdysvalloissa käytännöllisesti katsoen aina. Vuokraamon virkailija tarjosi meille isompaa autoa (Nissan Murano) samaan hintaan - tämä on kuulemma yleistä. Ylimääräisiä vakuutuksia ei sen sijaan tyrkytetty, vaikka siitä olen usein kuullut varoitettavan. Valitsimme Hyundain, koska meille kahdelle ja matkatavaroillemme se riitti paremmin kuin hyvin. En keksi autosta mitään valittamista, pieni kulutus, mukavat penkit, helppo ajettava ja tehokas ilmastointi, joka onkin kesällä Yhdysvaltain lounaisosissa kirjaimellisesti elintärkeä asia.

Ajaminen
Reittimme 2 viikon aikana oli, auton nouto- ja palautus- sekä yöpymispaikat mainiten Merced, CA - Bakersfield, CA - Las Vegas, NV - Jacob Lake, AZ - Bluff, UT - Many Farms, AZ - Grants, NM - Zuni, NM - Needles, CA - Maricopa, CA - Paso Robles, CA - Santa Cruz, CA - San Francisco, CA. Matkan varrella oli vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Emme pidä itseämme kovin harjaantuneina kuskeina, eikä meillä nykyään ole omaa autoa lainkaan. Siksi ajaminen jopa pikkuisen huolestutti etukäteen, mikä oli aivan turhaa. Yhdysvalloissa ajaminen on yleisesti ottaen erittäin helppoa. Suuri osa tiestöstä on sellaista, mitä Suomessa nimitettäisiin moottoritieksi. Opasteet ovat hyvät ja suurin osa teistä myös hyväkuntoisia, poikkeuksena jotkut Arizonan ja New Mexicon takamaiden tiet, eivätkä nekään mitenkään ajokelvottomassa kunnossa olleet.

Pitkä suora, eikä muuta liikennettä missään, onneksi maisemat ovat sellaiset ettei pääse kyllästymään. Tässä mennään Kuoleman Laakson pohjalle.

Liikenne reitillä, jolla ajoimme, oli enimmäkseen hiljaista. Ruuhkaa emme kokeneet juuri missään. Ainoat poikkeukset olivat alkumatkan väli Mercedistä Bakersfieldiin Kaliforniassa, Las Vegasin kaupunki sekä viimeinen ajopäivä Santa Cruzista San Franciscon lentokentälle.  Ruuhkassa ja moottoriteillä amerikkalaiset ajavat sivistyneemmin kuin suomalaiset, liittymissäkin tarvittaessa annetaan tietä - tämä yleistyksenä, pösilöitä on toki kaikkialla (terveisiä Las Vegasiin sinisen Chevrolet Suburbanin kuskille, oletko koskaan kuullut suuntavilkuista ja niiden käytöstä kaistanvaihdon yhteydessä?). Kalifornian moottoriteillä kaikki ajavat reipasta ylinopeutta, vaikka muuten liikennesääntöjen kunnioitus näytti olevan paremmalla tasolla kuin Suomessa.

Oikeastaan kohtasimme vain kaksi todella hankalaa tilannetta ajaessamme. Grand Canyonilta majapaikkaamme palatessamme itsetuhohakuisia peuroja singahteli pimeälle tielle vähän väliä. Navajo Nationin aluella taas viimeinen tienpätkä majapaikkaamme oli sateen jäljiltä todella kehnossa kunnossa, ja Hyundain pohja välillä raapi tien pintaa. Paikallisten nelivetoisilla avolava-autoilla ei ollut ongelmia, mutta meidän perille pääsemisemme näytti hetkellisesti kyseenalaiselta.

Suunnistus meillä hoitui perustason Android-puhelimeni ja siihen ladatun ilmaisen HERE Maps -sovelluksen avulla. Se toimi. Tosin edellä mainittua tietä majapaikkaamme Navajomailla ei karttaan ollut merkitty - isäntämme mukaan sitä eivät muutkaan navigaattorit ja ohjelmat tunne. GPS-yhteyttä joutui joskus liikkeelle lähtiessä vähän odottelemaan, mutta se ei todellakaan ollut merkittävä ongelma.

Kalifornian valtatie 1:llä ajaminen Tyynen valtameren rannikkoa pitkin on elämys. Kuvassa Bixby Bridge-silta.

Polttoaine Yhdysvalloissa on Suomeen verrattuna erittäin edullista, joskin hinnat vaihtelevat suuresti osavaltiosta toiseen ja saman osavaltion sisälläkin. En kerännyt kaikkia bensakuitteja talteen, mutta halvin tankkauksemme oli $2,69 gallonalta (1 gallona = 3,79 litraa) Zuni Pueblossa New Mexicossa ja kallein $4,59 San Franciscossa juuri ennen auton palauttamista. Arvioisin että polttoainekustannukset lähes tarkalleen 5000 kilometrin ajosta olivat noin 300€, luultavammin hieman alle sen. Asiaan tietenkin vaikuttaa se, millaisilla teillä ja millaisella autolla ajaa, isolla katumaasturilla tuon saa varmaan helposti kaksinkertaistettua.

Majoitus
Yövyimme enimmäkseen pienissä tienvarsimotelleissa, juuri sellaisissa joita olette nähneet amerikkalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä yöpyi varsin mukavasti, merkittävin ongelma olivat useimpien paikkojen hyvin äänekkäät ilmastointilaitteet (ratkaisu: korvatulpat). Motellien lisäksi yövyimme pienessä mökissä Grand Canyonin lähellä, Navajojen perinteisessä Hogan-majassa Arizonan takamailla sekä vanhassa majatalossa Zuni Pueblossa. Nämä kaikki olivat hienoja ja suositeltavia kokemuksia ja miellyttävämpiä kuin motellit (jotka nekin olivat ihan miellyttäviä).

Aqua Breeze Inn Santa Cruzissa Kaliforniassa.

Motellien osalta ladulla ja hinnalla ei tuntunut olevan juuri yhteyttä, vaan sen määrää paikkakunnan kysyntä ja tarjonta. Niinpä reissun kallein yö, melkein 100€ 2 hengen huoneelta, oli Santa Cruzissa (paljon kysyntää, vähän tarjontaa), edullisimmat, alle 40€/2hh taas Las Vegasissa (valtavasti sekä kysyntää että tarjontaa) ja Kalifornian Bakersfieldissa sekä Needlesissa (vähän kysyntää, jonkin verran tarjontaa).  Aamiainen, laadultaan yleensä kyseenalainen, joko kuuluu hintaan tai ei. Kaikkien majapaikkojemme varustukseen kuului kahvinkeitin ja ilmaista kahvia sekä jääkaappi. Useimmissa oli myös mikroaaltouuni.

Keskihinnaksi 14 yöltä tuli noin 67€ 2 hengeltä. Enemmän kuin kahden hengen porukalla matkustavat voivat päästä selvästi halvemmalla per nuppi, amerikkalaisissa majoitusliikkeissä näyttää olevan useamman hengen huoneita tarjolla varsin usein. Hinnoissa voi myös olla huomattavaa sesonkivaihtelua etenkin Grand Canyonin kaltaisten suosittujen nähtävyyksien lähistöllä. Motelleista hinta/laatusuhteeltaan Bakersfieldin paikka oli ehkä paras - vasta remontoidut, siistit huoneet ja kelvollinen aamiainenkin. Heikoin se oli Santa Cruzissa, eikä sielläkään varsinaisesti muuta vikaa ollut kuin korkeahko hinta. Huonekalut, jääkaappi ja ilmastointilaite olivat siellä peräisin Ronald Reaganin presidenttikaudelta, mutta kaikki toimi.

Pohdittuamme asiaa päädyimme varaamaan kaikki majoitukset jo Suomesta käsin. Suosittujen kohteiden, kuten Grand Canyonin, osalta tämä on välttämätöntä. Kieltämättä etukäteisvaraukset hieman kahlitsevat, toisaalta ne myös tuovat tietynlaista turvallisuutta. Varaamalla booking.comin kautta saa useinmiten mahdollisuuden perua varaus ilman maksua - näin ei kuitenkaan ole aina, kannattaa olla tarkkana. Näinä älypuhelinten ja pädien aikoina olisi varmasti helppoa myös varailla majoituksia reissun päältä pari päivää etukäteen, ja epäilemättä myös perinteinen tapa mennä vastaanottotiskille ja kysyä huonetta toimii myös. Minä vaan tykkään suunnitella kaiken tarkasti etukäteen.

Ruumiin ja hengen ravinto
Reissun päällä pitää tietenkin syödä. Tienvarsiruokaloita on joka paikassa eivätkä ne yleensä ole kiinni. Valitettavasti joillain paikkakunnilla voi olla vaikea löytää muita kuin ketjupikaruokaloita. Nauttimalla pelkästään vaikkapa Taco Bellin ja Denny'sin tuotteita ehtii parissa viikossa epäilemättä läskistymään merkittävästi. Niissä syöminen ei edes ole mitenkään erityisen edullista Suomen pikaruokaloihin verrattuna, hieman halvempaa kyllä. Ruokakauppojakin löytyy helposti, mutta sielläkin hintataso on aika lähellä suomalaista. Tienvarsiravintoloiden joukosta voi toki löytää myös helmiä.

Zion, yksi kansallispuistoista joissa kävimme.

Yksi hankinta, jota suosittelemme ehdottomasti, on kansallispuistojen vuosipassi, joka maksaa 80 dollaria. Sillä pääsee kaikkiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin ja kansallismonumenteille vuoden ajan ostopäivästä. Yleensä sillä pääsee omistajan lisäksi auto ja korkeintaan kolme seuralaista - näin oli esimerkiksi kaikissa kuudessa kansallispuistossa joissa kävimme (lisäksi kävimme San Franciscosta käsin muutamassa muussa ilman autoa, mutta se on toinen tarina). Koska yleensä kaikki hienoimmat jutut Yhdysvalloissa ovat kansallispuistoja, tämä kannattaa ehdottomasti hankkia.

No paljonko se kaiken kaikkiaan maksaa?
Meillä meni "välttämättömiin" kustannuksiin:

• auton vuokraan n. 301€
• polttoaineeseen n. 300€
• majoituksiin 14 yöltä n. 938€
• kansallispuistopassiin n. 72€

Yhteensä siis vähän päälle 1600€ kahdelta hengeltä kahdessa viikossa.

Päälle pitää laskea vielä muita kustannuksia, jotka vaihtelevat valtavasti satunnaistekijöiden ja eri ihmisten erilaisten mieltymysten mukaan:

• Lentojen hinta vaihtelee valtavasti lähtö- ja tulokenttien, sesongin ja lentoyhtiöiden johtajien biorytmien mukaan.
• Ruokaan kannattaa budjetoida saman verran rahaa kuin Suomessa menisi samassa ajassa samanlaisissa paikoissa syömiseen tai kaupasta ostettuun ruokaan: todellisuudessa luultavasti pääsee vähän, mutta vain vähän, halvemmalla.
• Muihin kuin kansallispuistojen pääsymaksuihin, jotka voivat olla korkeitakin. Me maksoimme Antelope Canyonin opastuksesta $48 ja Acoman "taivaskaupungin" kierroksesta $23/henkilö - ei halpaa, mutta hintansa arvoista.
• Niin paljon rahaa kuin haluaa käyttää esim. matkamuistoihin, shoppailuun, uhkapeleihin Las Vegasissa ja intiaanikasinoissa, oluen ja viinin juomiseen ja mikä nyt ketäkin huvittaa. Yleisesti ottaen rahan kuluttamiseen tarjotaan Yhdysvalloissa runsaasti mahdollisuuksia.

Kuten todettua, isommalla porukalla voi säästää kuluissa henkeä kohden, samoin matkustamalla lomasesongin ulkopuolella.

Roadtripin teimme 10.-24.6.2015

Valtameren rantatie

Tyyni Valtameri tuli näkyviin kukkuloiden takaa lähdettyämme Paso Roblesista.

Paso Roblesista San Franciscoon pääsee joko nopeasti tylsää moottoritietä tai hitaasti Tyynen valtameren rannikon maisematietä pitkin. Meille oli aika selvä juttu kumman valitsimme. Ensin piti ajaa rannikkoa pitkin kulkevalle valtatie numero 1:lle kukkuloiden yli - suomalaisittain tekisi mieli puhua vuorista. Valtameri oli pysäyttävä näky, kun se vihdoin tuli näkyviin huippujen takaa. Olimme kyllä nähneet sen jo matkan alussa San Franciscossa, mutta tuntui että tämä oli todellinen ensikohtaaminen.

Väittävät, että vastarannalla on Japani. En usko, vastarantaa ei ole, on vain Maailman reuna jonka ylitse valtameren vesi ikuisesti valuu.

Heti ensimmäisessä mahdollisessa paikassa piti tietysti pysähtyä rantaan. Olimme viettäneet pari edellistä viikkoa aavikolla, ja vähän päälle 20 celsiusasteen lämpötila tuntui melkein kylmältä, varsinkin kun mereltä puhalsi kova tuuli.

Rentoja norsuhylkeitä San Simeonin rannalla.

Sanotaan, että Amerikassa kaikki on suurempaa. Hylkeet ainakin ovat. San Simeonin pikkukaupungin liepeillä näimme norsuhylkeitä, jotka voivat painaa jopa yli 2000 kiloa. Eteläamerikkalainen alalaji tosin kasvaa vielä isommaksi. Norsuhylkeet voivat sukeltaa jopa 2 kilometrin syvyyteen, mutta San Simeonin rannalla ne vai ottivat rennosti ja välillä kauhoivat hiekkaa päälleen.

Maisemat tien varressa olivat dramaattisia ja upeita. Kasvillisuus oli yllättävänkin "pohjoismaista", paljon havupuita; oltiin kuitenkin Afrikan pohjoisrannikon korkeudella. Komeimmilla näköalapaikoilla oli ruuhkaa, samoin Big Surin alueen monissa (kalliissa!) ravintoloissa, vaikka oli tiistai eikä amerikkalaisten varsinainen kesälomakausi ollut vielä alkanut.

Yksi monista upeista näköalapaikoista...

...ja toinen.

Monissa opaskirjoissa neuvotaan ajamaan valtatie 1 mieluummin pohjoisesta etelään, kun tiellä on kuulemma vaikeaa ja vaarallista kääntyä vasemmalle ja lähes kaikki tien näköalapaikat ovat sen länsi- eli meren puolella, Me kuitenkin ajoimme etelästä pohjoiseen, enkä osannut kokea asiaa ollenkaan vaikeaksi. Tie on paikoitellen kyllä mutkainen ja epäamerikkalaiseen tyyliin vain kaksikaistainen, ja ajamiseen kannattaa varata aikaa.

Jos on tarkoitus ajaa koko matka San Franciscosta Los Angelesiin tai toisinpäin, kannattaa ehdottomasti yöpyä jossain matkan varrella, eikä kaksikaan yöpymistä välttämättä ole huono idea. Me ajoimme vain kolmisensataa kilometriä Paso Roblesista Santa Cruziin, jossa yövyimme, ja silti jäi väliin monta epäilemättä hienoa paikkaa, kuten Montereyn kaupunki ja sen liepeillä kulkeva, kuulemma näyttävä 17 mailin tie.

Perillä Santa Cruzissa ehdin vielä huvipuistoon - en ollutkaan varmaan kymmeneen vuoteen sellaisessa käynyt. Beach Boardwalk on perustettu jo 1907, ja tunnelma onkin kuin ajalta ennen toista maailmansotaa. Tiistai-iltana siellä sattui olemaan vielä "vanhanajan hinnat", eli kaikki laitteet maksoivat yhden dollarin per ajo. Maksuvälineenä toimii kortti, jolle ladataan rahaa. Asiaa kummemmin ajattelematta latasin kortilleni 5 dollaria, ennen kuin tajusin, että oikeastaan ainoa minua kiinnostava laite oli Giant Dipper - vuoristorata vuodelta 1924. No, hyvin siinä jaksoi viisi kertaa käydä. Puurakenteinen vanhanaikainen vuoristorata muistuttaa Linnanmäen vastaavaa.

Giant Dipper - vuoristorata Santa Cruzissa

Santa Cruz Beach Boardwalk.

Ajoimme Valtameren rantatietä 23.6.2015.

Aavikolla ja viinitarhoissa

En pidä itseäni kummoisenakaan luontokuvaajana, mutta Paso Roblesissa tämä kolibri osui sopivasti linssin eteen.

"Olimme jossain Barstow'n tienoilla, autiomaan laidalla, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.", alkaa Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiklassikko Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Saapuessamme myöhään illalla Arizonasta Colorado-joen yli Kalifornian puolelle, epäilin hetken että joku oli terästänyt illallistani hallusinogeeneilla. Auton ulkolämpömittari nimittäin nousi 102 Fahrenheitiin - 39 Celsiusta - vaikka aurinko oli laskenut jo yli tuntia aikaisemmin. Kurvatessani motellin pihaan ja avatessani oven tajusin, ettei lämpömittarissa ollut vikaa, Kalifornian aavikolla vain on kesäkuussa todella kuuma, yöaikaankin.

Kuumuuden lisäksi toinen silmiinpistävä asia Kalifornian autiomaassa ovat pitkät tavarajunat. Näkyi niitä New Mexicossa ja Arizonassakin. Enimmäkseen ne kai kuljettavat Kiinasta ja muualta Aasiasta tuotua tavaraa Yhdysvaltain länisrannikon satamista eteenpäin. Kovin laadukasta kuvaa en niistä saanut, mutta alla olevan videonpätkän onnistuin eräässä tasoristeyksessa puhelimella ottamaan. Siinäkin veturit ehtivät mennä ennekuin sain kuvauksen käyntiin. Tuo ei ollut läheskään pisin juna jonka näimme, ennemminkin yksi lyhimmistä.

Barstown vanhalla rautatieasemalla on peräti kaksi liikennemuseota, Western America Railroad Museum ja Route 66 Museum. Uskallan suositella niille, jotka yleensä pitävät sellaisista museoista. Kummassakin näkyy, etteivät ylläpitäjät ole ammattilaisia vaan innokkaita harrastajia, eikä resursseja ole liikaa. Jotkut näyttelyjen osat ovat ennemmin avoimia esinevarastoja kuin varsinaisesti suunniteltuja näyttelyitä. Parasta on rautatiemuseon ulkonäyttelyalue ja sen mahtavat dieselveturit. Vielä enemmän olisin siitä nauttinut jos olisi ollut vähemmän kuuma.

Tottakai Route 66-museosta löytyy T-mallin Ford.

Santa Fe -yhtiön FP45 vuodelta 1967.

On ehkä vähän tyhmää valittaa, että aavikolla on kuuma, mutta siellä oli. Jos auton ilmastointi ei olisi toiminut, olisi ollut henki tai ainakin terveys vaarassa. Ulkoilmassa ei voinut oleskella kuin aivan pienen hetken kerrallaan.

Aavikon ja Tyynen valtameren välissä olevien kukkuloiden suojassa sijaitsee Paso Robles, juuri sellainen hyvinvoiva pikkukaupunki kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Paso Roblesin ympärillä, kuten monin paikoin Kaliforniassa, on paljon viinitiloja. Viiniturismi on parin viime vuosikymmenen aikana muodostunut aika isoksi jutuksi siellä. En ole asiantuntija, mutta Paso Roblesin viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi: halpaa se ei ollut.

Paso Roblesissa on myös ihan oikea villin lännen saluuna, Pine Street Saloon, joka toimii vuonna 1857 rakennetussa talossa. Luonnollisesti saluunassa kummittelee.

Koko Kalifornia on jo vuosien ajan kärsinyt ennen kokemattomasta kuivuudesta. Tilanne on niin paha, että osavaltion kuvernööri julisti tammikuussa 2015 hätätilan. Paso Roblesissa ja sen ympäristössä oli helppo uskoa, että tilanne on poikkeuksellinen. En tietenkään tiedä, miltä kukkuloiden pitäisi  kesäkuussa tavallisesti näyttää, mutta jotenkin kuvittelisin että näkyvissä pitäisi olla vihreää, eikä vain kuivan ruskeaa, kuolleen näköistä kasvillisuutta.

Kalifornia on yksi maailman tuottoisimmista viljelyalueista, ja kuivuus luonnollisesti iskee maanviljelijöihin erityisen pahasti. Teiden varsilla näkyikin usein poliitikoille suunnattuja "tehkää jotain" -henkisiä viestejä. En kylläkään täysin ymmärrä, mitä esimerkiksi Kalifornian kuvernööri asialle voi - kenties esittää sadetanssin?

Kalifornian aavikoihin ja Paso Roblesiin tutustuimme 19.-22.6.2015.

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015

Acoma, Taivaskaupunki

Acoman katunäkymä.

New Mexicossa,noin sadan kilometrin päässä osavaltion suurimmasta kaupungista Albuquerquesta, on yksi nykyisen Yhdysvaltain alueen vanhimmista yhä olemassa olevista asutuksista - mahdollisesti kaikkein vanhin. Acoma Pueblon asukkaat ovat majailleet pöytävuorensa päällä noin vuodesta 1150. Omalla kielellään he käyttävät kotipaikastaan nimeä Haak'u, "valmistettu paikka".

Acoma kuvattuna pöytävuoren juurelta.

Acoma on yksi 21:stä niin sanotusta pueblosta, intiaanikansojen kylistä tai kaupungeista. Pueblokansoilla on yhdistäviä kulttuuripiirteitä, mutta kansat itse katsovat olevansa erillisiä ryhmiä. He myös puhuvat useita eri kieliä. Nykypäivän Puebloista 19 sijaitsee New Mexicon osavaltiossa, yksi Texasissa ja yksi Arizonassa. Acoma on rakennettu pöytävuoren huipulle, helposti puolustettavaan paikkaan. Näin asukkaat olivat paremmin turvassa naapureiltaan navajoilta ja apasseilta, jotka pyrkivät ryöstämään viljaa ja karjaa. Näiden naapureiden kanssa tehtiin kyllä myös rauhanomaista kauppaa, samoin muiden pueblojen.

Sijainnista ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjalaiset 1500-luvun lopussa alkoivat valloittaa nykyistä New Mexicon aluetta tykkiensä ja tuliaseidensa voimalla. Vuonna 1599 Juan de Oñaten johtama espanjalainen armeija tuhosi Acoman rakennukset, tappoi noin 800 asukasta ja otti 500 vangiksi. Vangeista naiset ja nuoret miehet vietiin orjiksi, aikuisilta miehiltä taas leikattiin oikea jalka pois.

Acoman ja espanjalaisten verisestä historiasta huolimatta on espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama San Esteban del Reyn kirkko acomalaisille rakas kansallisaarre ja ylpeyden aihe.

Lienee ymmärrettävää, etteivät Acoman asukkaat muista New Mexicon perustajana pidettyä Oñatea mitenkään lämpimästi. Vuonna 1998 kävi joukko acomalaisia leikkaamassa oikean jalan Españolan kaupungin liepeillä sijaitsevalta Oñaten patsaalta. Tällaista kansalaistottelemattomuutta arvostan. Täältä voi lukea lisää (englanniksi). Vuonna 1680 Acoma osallistui pueblokapinaan, jossa espanjalaiset heitettiin joksikin aikaa pois New Mexicosta. Sen jälkeen on ollut rauhallisempaa.

Nykyään historiallinen Acoman kylä on edelleen asuttu, vaikka siellä ei ole sähköä, juoksevaa vettä eikä viemäriä. Suurin osa acomalaisista asuu vakituisesti nykyaikaisemmissa rakennuksissa lähiseudulla - "mekin pidämme suihkussa käymisestä ja TV:n katselusta", sanoi oppaamme. Jokaisella acomalaissuvulla on kuitenkin edelleen talo pöytävuorella, ja siellä käydään ainakin juhlapäivinä.

Perinteinen savesta tehty uuni. Oppaamme mukaan siinä voi paistaa vaikka pizzaa.

Acoma tarjoaa matkailijoille erittäin mielenkiintoisen ja helpon tavan tutustua ikivanhaan ja omaperäiseen elämäntapaan. Pöytävuoren juurella olevassa vierailuksekuksessa voi tutustua pieneen museoon ja katsoa historiaa esittelevän filmin, joka löytyy myös YouTubesta (osa 1 ja osa 2). Vuoren huipulla sijaitsevaan historialliseen Acomaan, jota kutsutaan myös "Taivaskaupungiksi" ("Sky City"), pääsee tutustumaan oppaan kanssa. Oppaamme oli, kuten lähes kaikki kollegansa Yhdysvalloissa, asiantunteva ja hauska.

Oppaamme esittelee yhtä Acoman vanhimmista asuinrakennuksista ja sen omalaatuisia sisäänkäyntijärjestelyjä.

Vanhimmat nykyään pystyssä olevista rakennuksista ovat 1600-1700 -luvuilta, mutta uudemmatkin muistuttavat perinteisiä kulmikkaita savitiilitaloja. Toki joitain myönnytyksiä nykyajan mukavuuksille on tehty, esimerkiksi lasiset ikkunat tulivat 1900-luvulla. Myös katutasossa olevat ovet ovat uusi asia. Alun perin sisäänkäynti puebloasumuksiin oli katon kautta tikapuiden avulla. Arkipäiväisessä elämässä tämä oli tietysti hankalaa, mutta vaikeutti ryöstäjien ja valloittajien tunkeutumista asumuksiin.

Kaikissa puebloissa on perinteisiin seremonioihin käytettyjä rakennuksia, jotka tunnetaan nimellä kiva. Niihin kuljetaan yhä katon kautta, ja useimmat ovat ainakin osittain maan alla. Acoman kivat tunnistaa tällaisista kaksihaaraisista tikkaista.

Jokainen acomalainen kuuluu yhteen noin 20 klaanista, joiden jäsenyys periytyy äidin kautta. Avioliittoja saman klaanin kesken ei sallita, ja klaanien jäsenyyteen liittyy monenlaisia asioita. Esimerkiksi seremoniallinen päällikkö, cacique, voi olla vain antilooppiklaanista.  Samantapainen klaaniärjestelmä on useimmilla pueblokansoilla sekä myös navajoilla. Acomassa myös omaisuus periytyy äidin kautta. Pöytävuoren talot omistaa perheen vanhin nainen, jolla oppaamme mukaan mutenkin on varsin paljon sananvaltaa - "mitä isoäiti haluaa, sen isoäiti saa". Acomalaisten mukaan mummokratia on tuhannen vuoden aikana osoittautunut toimivaksi yhteiskuntajärjestelmäksi.

Acoman savitiilitaloja.

Pöytävuoren huipulle pääsee opaskierroksen hintaan kuuluvalla linja-autokyydillä, mutta takaisin alas voi halutessaan kävellä. Niin myös kannattaa tehdä, jos suinkin pystyy: kallioon hakatut portaat ovat jyrkät, ja New Mexicon kesä todella kuuma. Matkalla voi ajatella niitä acomalaisnaisia, jotka satojen vuosien ajan kantoivat kaiken veden vuorelle pään päällä kannetuissa saviruukuissa.

Näkymä portaiden yläpäästä.

Acoman portaat.

Kallioon on hakattu kädensijoja kiipeämistä helpottamaan.

Vierailukeskuksen pihalla on Acoman armeijaveteraanien muistomerkki. Yhdysvaltain sotavoimissa palvelee suhteellisesti ottaen hyvin paljon intiaaneja, ja monissa intiaaniyhteisöissä veteraanit ovat erittäin kunnioitettuja ja arvostettuja. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin, ottaen huomioon intiaanien ja Yhdysvaltojen välisen väkivaltaisen ja surullisen historian. Yksi osatekijä lienee se, että suuri osa intiaaneista elää melko köyhissä oloissa. Yhdysvalloissa armeija tarjoaa tulonhankintamahdollisuuksia ja esim. koulutusstipendejä, joihin vähätuloisten olisi muuten vaikea päästä käsiksi.

Nautimme vierailustamme Acomassa suuresti ja suosittelemme sitä kaikille. Muuta valittamista ei ollut kuin kohtuuttoman korkea lämpötila. Acoma on kuuluisa keramiikastaan. Sekä kylässä että vierailuksekuksessa voi ostaa käsityönä tehtyjä kulhoja ja koriste-esineitä suoraan tekijöiltä. Asukkaat suhtautuvat varautuneesti valokuvaamiseen, ja ennen ihmisten kuvaamista on kohteliasta pyytää lupa. Ylipäätään kuvaaminen on luvanvaraista, opastusmaksuun kuitenkin sisältyy valokuvauslupa. Alkoholi on kielletty, kuten useimmilla intiaanialueilla.

Yhdysvaltain rahapelilainsäädäntö on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna eksoottinen. Uhkapelit ovat Nevadaa lukuun ottamatta lähes kaikissa osavaltioissa kiellettyjä tai hyvin tiukasti säänneltyjä, mutta intiaanikansat voivat omilla maillaan pitää pelikasinoita, joita osavaltioiden lainsäädäntö ei koske. En juuri välitä rahapeleistä, mutta jos valita pitää, häviäisin dollarini mieluummin vaikkapa Acoma Sky City Casinossa kuin Las Vegasissa.

Acomassa vierailimme 18.6.2015