Matkustaminen on kahvia sielulle.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja minä tykkään käydä hämmästelemässä ja kummastelemassa niitä.
Olen keski-ikäistyvä mies. Asun Länsi-Suomessa. Matkoillani on usein mukana vaimoni, ihan vapaaehtoisesti. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, ellei toisin mainita.
Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?
En minäkään, Luojan kiitos.
Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.
Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.
Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.
Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.
Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.
Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.
Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.
"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.
Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.
John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".
Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".
Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.
Yhdysvaltain pääkaupunki, Columbian piirikunnan Washington (tuttavallisesti Washington DC) on suunnitelmallisesti rakennettu tekemään vaikutuksen kävijöijin. Ja tekeehän se. Kaupunki on täynnä muistomerkkejä Yhdysvaltain ja vähän muunkin maailman historian tapahtumille - niitä on paljon enemmän kuin tässä esitellyt.
Toisen maailmansodan muistomerkki, taustalla Washington Monument (kännykkäpanoraamakuva).
Muistomerkkejä on (varmaankin) kaikille Yhdysvaltain käymille sodille. Ne heijastavat mielenkiintoisella tavalla kyseisten sotien jälkikuvaa yhdysvaltalaisessa tietoisuudessa. Toisen maailmansodan muistomerkki on marmoriin veistetty voitonparaati, ylistys Yhdysvaltain valtavalle voimalle. Siinä ei ole yhtään ihmishahmoa, vain voitonseppeleitä ja taistelupaikkojen nimiä.
Korean sodan muistomerkki.
Korean sota ei ollut yhtä itsestäänselvä voitto Yhdysvalloille. Sille omistettu monumentti teki minuun suuren vaikutuksen, koska se toi esiin yksittäisen sotilaan sodan uhrina. Muistomerkkiin kuuluu varsin luonnollisen näköisistä sotilaita esittäviä veistoksia, joiden kasvoilta näkyy (ainakin minun silmiini) sodan kokeneiden pelko, ahdistus ja hämmennys.
Vietnamin sodan muistomerkillä. Jäin miettimään, etsikö tämä pariskunta jonkun nimeä - ehkä veljen, ystävän, koulutoverin? Iältään he olivat sitä sukupolvea joka koki nuoruudessaan Vietnamin.
Vietnamin sodasta on kulunut yli 40 vuotta, mutta se on yhä ristiriitainen ja vaikea, mielipiteitä jakava asia Yhdysvalloissa. Parhaimmillaankin se nähdään nolona epäonnistumisena ja huonosti hoidettuna sekasotkuna, pahimmillaan imperialistisena ryöstöretkenä johon ei olisi lainkaan pitänyt sekaantua. Myös Vietnamin sodan muistomerkki jakaa mielipiteitä. Se koostuu nimittäin yksinkertaisesti mustista kivilaatoista, joihin on kaiverrettu kaikkien Vietnamissa 1959-1975 kuolleiden amerikkalaissotilaiden nimet, kuoleman aikajärjestyksessa - eikä yhtään mitään muuta. Vastustajat ovat kuvanneet muistomerkkiä muun muassa "nihilistiseksi kivilaataksi", mutta toisaalta se on myös valittu amerikkalaisen arkkitehtuurin top 10 -listalle.
Washington Monument.
Muistomerkkejä on myös presidenteille. Näkyvin on - ei kovin yllättäen - ensimmäisen presidentin George Washingtonin kunniaksi pystytetty 169-metrinen obeliski. Se on myös eräänlainen vastoinkäymisten muistomerkki. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1848, mutta pysähtyivät 1854 rahojen loputtua. Kesti peräti 25 vuotta ennen kuin rakentaminen jatkui. Paraatipaikalla pääkaupungin keskustassa, näköetäisyydellä presidentin Valkoisesta talosta, sojotti kiusallinen nysä. Katkos näkyy selvästi valmiissakin monumentissa, alaosa on väriltään vaaleampi koska aluksi marmori hankittiin eri louhoksesta kuin loppuvaiheessa. Monumentti valmistui vihdoin vuonna 1885, ja oli silloin maailman korkein rakennus. Vastoinkäymisiä on ollut viime vuosinakin: vuonna 2011 monumentti vaurioitui maanjäristyksessä, ja vuodesta 2016 alkaen se on ollut suljettuna yleisöltä hissiremontin vuoksi.
Jefferson Memorial.
Jefferson itse.
Yhdysvaltain kolmannen presidentin ja itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan Thomas Jefferssonin muistomerkki on kupolirakennus, jonka sisällä Jefferson itse seisoskelee paljon luonnollista kokoa suurempana patsaana. Seinillä on lainauksia hänen kirjoituksistaan. Käyntimme aikaan monumentin edessä oli meneillään mielenosoitus, mikä ei kuulemma ole kovinkaan harvinaista. Tällä kertaa asia koski yhdysvaltalaista terveydenhuoltojärjestelmää.
Abraham Lincoln.
Lincolnin muistomerkin portailta voi etsiä paikan, jossa Martin Luther King piti kuuluisan "Minulla on unelma" -puheensa.
Sisällissodan voittanut ja orjat vapauttanut, murhaajan luoteihin kuollut Abraham Lincoln lienee George Washingtonin jälkeen toiseksi ihailluin presidentti yhdysvaltalaisten keskuudessa. Hänen muistomerkkinsä onkin varsin näyttävä, kreikkalaista tai roomalaista temppeliä muistuttava rakennus, jossa Lincoln istuskelee valtavan patsaan muodossa. Myös hänen muistomerkillään on pidetty ja pidetään mielenosoituksia, ja yksi niistä on saanut oman muistomerkkinsä. Portaisiin on merkitty paikka, jolla Martin Luther King piti "Minulla on unelma" - puheensa vuonna 1963.
Kaikki tässä mainitut monumentit ovat melko lähellä toisiaan National Mall -puistokadun varrella ja niiden välillä voi helposti liikkua kävellen. Washington DC:n mittakaava voi kuitenkin olla hämäävä. Esimerkiksi Toisen maailmansodan muistomerkiltä katsoen saattaa näyttää, että Lincolnin muistomerkki on ihan vieressä, mutta oikeasti matkaa on lähes kilometri.
Sotien ja presidenttien lisäksi muistomerkkejä on myös tieteen tekijöille, kuten Albert Einsteinille. En kyllä vieläkään tajua suhteellisuusteoriasta mitään.
Washington DC:n muistomerkeillä kävimme touko- ja kesäkuussa 2017.
