Pohjoisreuna

Kalastusalus palaamassa Mehamnin satamaan.

Maailmassa tuskin on niin syrjäistä paikkaa, ettei ihminen olisi joskus käyttänyt sitä sotimiseen. Pikkuinen Mehamnin kalastajakylä Finnmarkissa Norjan Jäämeren rannikolla on yksi pohjoisimmista asutuksista koko Euroopassa. Silti sekään ei ole riittävän kaukainen säilyäkseen sodalta ja hävitykseltä. Siitä on kylän ulkopuolella näkyvä todiste, toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen tykistöaseman rauniot.

Tykistöaseman jäänteitä.

 Pohjois-Norjasta vetäytyessään syksyllä 1944 Saksan sotilaat räjäyttivät omat linnakkeensa ja kylvivät maamiinoja ympäriinsä. Mehamnin ja kaikki mut kylät sekää kaupungit he polttivat, ja veivät siviiliväestön pakolla mukanaan. Jotkut onnistuivat pakenemaan vuorille, mutta sieltä palatessaan hekin löysivät vain kotitalonsa palaneet rauniot. Norjassa ei saksalaisten miehitysaikaa muisteta hyvällä, mutta pohjoisimmassa maakunnassa Finnmarkissa suhtautuminen on varmaankin kaikkein katkerinta ja vihamielisintä. Se on helppo ymmärtää.

Kallioon hakatun bunkkerin räjäytetyt jäännökset.

Sodan jälkeen Mehamnin asukkaat palasivat rakentamaan kotikyläänsä uudelleen. Linnakkeen raunioista he tekivät kaatopaikkansa. On helppo kuvitella että ha halusivat haudata vihatuista miehittäjistä ja kotien polttajista muistuttavan paikan roskien alle ja unohtaa sen.

Jälleenrakennettu Mehamn linnakkeen raunioilta nähtynä.

Nykyään se, mitä Mehamnin tykistölinnakkeesta on jäljella on kaivettu esiin jätteiden alta, ja paikalle on tuotu sen historiasta kertova infotaulu sekä pari pöytää ja tuolia eväiden syöntiä varten. Rauniot ovatkin nykyisellään mainio paikka maisemien katseluun: tykistöasemat nimittäin rakennettiin paikkoihin, joista on hyvä näköala ja laaja ampuma-ala. Linnakkeelta näkyy muun muassa Kinnarodden, Euroopan mantereen pohjoisin piste - paljon mainostettu Nordkapp on nimittäin Magerøyan saarella eikä ole edes sen pohjoisin paikka. Kannattaa kuitenkin varoa kallioon hakattuja juoksuhautoja, joihin ihan oikeasti voi helposti pudota, ja porojen jätöksiä.

Jäämeren rannan teräviä kiviä. Tämä on luonnonmuodostelma, ei osa räjäytettyä linnaketta.

Näkymä Mehamnista pohjoiseen. Vasemmassa reunassa kauempi niemenkärki on Kinnarodden, Euroopan mantereen pohjoisin piste.

Mehamnissa ja sen ympärillä on toki muitakin paikkoja katsella maisemia, ja maisemat siellä ovat todella upeat, kuten kaikkialla Norjan rannikolla.

Nordkinnin niemen maisemia Mehamniin johtavan tien varrella: vuoria...

...ja meri.

Kävimme Mehamnissa kesä-heinäkuun vaihteessa 2020, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Suomen ja Norjan raja oli jälleen avattu matkailijoille koronaviruspandemian aiheuttaman sulun jälkeen. Pohjois-Norja oli hyvä paikka matkustaa turvavälejä säilyttäen. Yövyimme Sinisessä talossa maailman lopussa, jota voimme lämpimästi suositella. Mehamniin pääsee oman tai vuokratun auton lisäksi Hurtigruten -laivalla, jonka aikatauluja on tätä kirjoittaessani tosin supistettu tautitilanteen vuoksi.

Hurtigruten -laiva Midnatsol Mehamnin satamassa.

Olimme Mehamnissa 29.6.-1.7.2020.

Mitä New Orleansissa kannattaa tehdä?

New Orleansissa kannattaa käydä, ja siellä kannattaa...

...käydä opastetulla hautausmaakierroksella... 

...joita järjestää esimerkiksi Save Our Cemeteries.

...käydä kuuntelemassa jazzia...

...ja juoda cocktail sitä kuunnellessa.

....kävellä ranskalaisessa korttelissa (ja Marignyssa, ja Tremessa, ja muuallakin).

...käydä Mississippin rannassa katselemassa siipirataslaivoja.

...syödä gumboa, syödä red beans & ricea, syödä po'boy -voileipiä, syödä beignetejä ja, no,syödä. Suositeltavia paikkoja ainakin Dooky Chase's, Gumbo shop ja Coop's place, mutta pahaa ruokaa ei koko kaupungista taida saada. Tulimme syöneeksi kaiken ennen kuin otimme siitä kuvan, joten tämä gumbokulho on haettu Wikimedia Commonsista. Kuvaaja Elliot Lowe (CC BY 2.0).

...majoittua vanhassa neworleansilaistalossa, kuten vaikkapa, Olde Town Innissa kuten me.

...ajella ratikoilla.

...ja kyllä Bourbon Streetillakin kannattaa ainakin käväistä.

Me kävimme New Orleansissa 22.-26.5.2017.

Road Trip: miten me sen teimme

Uskollinen kulkuneuvomme, korealaisen insinööritaidon huippusaavutus Hyundai Elantra.

Neljätuhattayhdeksänsataayhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Seitsemän kansallispuistoa. Viisi osavaltiota. Kolme kanjonia. Kaksi viikkoa. Yksi valtameri. Automatkailu Yhdysvalloissa on parhaimmillaan upea elämys, ja moniin paikkoihin on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta päästä ilman autoa.

Minulta on kyselty jonkin verran roadtrip-tyyppiseen automatkailuun liittyviä asioita, ja itsellänikin oli ennen matkaa paljon siihen liittyvää selvitettävää ja mietittävää - jopa asioita, jotka hiukan jännittivät. Lopulta kaikki sujui hyvin, useinmiten erinomaisesti. Tässä kerron, miten me järjestimme oman road tripimme. En väitä, että kaikki ratkaisumme olivat parhaita mahdollisia, mutta näillä eväillä järjestettiin erittäin onnistunut reissu.

Tämä kirjoitus liittyy automatkaan, jonka teimme Yhdysvalloissa Kalifornian, Nevadan, Arizonan, Utahin ja New Mexicon osavaltioissa kesäkuussa 2015. Yhdysvaltojen osavaltioiden välillä on isoja eroja mm. lainsäädännössä ja hintatasossa. Kustannustasoon vaikuttaa merkittävästi myös dollarin kurssi euroon nähden, ja se voi vaihdella nopeastikin. Matkamme aikana eurolla sai noin 1,1 dollaria. Vaikkapa vuotta aiemmin olisi saanut noin 1,3 - merkittävä ero.

Auton vuokraus
Auton vuokraaminen Yhdysvalloissa on hyvin edullista esim. Suomeen verrattuna. Olimme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että saimme matkamme ajankohdan varmistettua todella hyvissä ajoin. Tämä jätti runsaasti aikaa selvittelyille, ja hyvissä ajoin varaamalla usein myös voi säästää rahaa. Auton varasimme Budgetin kautta ja 2 viikon vuokrauksen hinnaksi tuli 300,82€, kun se varattiin ja maksettiin kuukausikaupalla etukäteen.

Vuokrafirman valintaperusteena oli edullinen hintataso. Olimme miettineet myös pienen asuntoauton vuokraamista esim. Escapelta tai Jucylta, mutta tulimme siihen tulokseen että henkilöauton vuokraaminen ja halvoissa motelleissa yöpyminen tulee suunnilleen saman hintaiseksi ja on luultavasti miellyttävämpää.

Budgetin ehdoilla myös onnistui ilman lisämaksua auton palauttaminen eri paikkaan kuin mistä se oli noudettu, kunhan molemmat paikat olivat Kaliforniassa. Ymmärtääkseni näin on monilla muillakin firmoilla. Noutopaikaksi meille valikoitui Mercedin pikkukaupungin lentokenttä, sillä pääsimme sinne helposti bussilla Yosemiten kansallispuistosta. Palautimme automme San Franciscon lentokentälle, sillä jäimme vielä viikoksi San Franciscon alueelle ennen kotiin paluuta. Kun tulimme kaupunkiin etelästä päin, oli lentokenttä helpommin saavutettava kuin keskikaupungilla sijainneet vuokraamon toimipisteet.

Useimmat vuokraamot perivät alle 25-vuotiailta nuorten kuljettajien lisämaksuja, mutta me keski-ikäiset vältyimme sellaisilta. Kaliforniassa on laki, jonka mukaan vuokraajan puoliso saa myös toimia kuljettajana eikä häneltä voi periä lisäkuljettajan maksua, joka muuten voisi olla huomattava. Me hyödyimme tästä, eikä vihkitodistusta vuokraamossa kysytty. Eri yhtiöt voivat tarjota hyvin erilaisia sopimuksia, mutta yleensä henkilöauton vuokraan sisältyy vapaat ajokilometrit, eikä rajoituksia esimerkiksi eri osavaltioissa liikkumisen suhteen tavallisesti ole. Budgetin autoilla olisi saanut ajaa Kanadaan, mutta Meksiko oli ehdottomasti kielletty. Joka tapauksessa sopimusehdot kannattaa lukea tarkasti.

Kalifornian aavikolla: suoraa, hyväkuntoista tietä, helppo ja mukava ajaa.

Itse vuokraus Mercedin lentokentällä sujui muuten hyvin, mutta virkailijalla ja Budgetin tietokonejärjestelmällä oli jotain keskinäisiä ongelmia. Aikaa meni vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se nyt oli pikkujuttu. Palauttaminen San Franciscossa sujui erittäinkin tehokkaasti ja nopeasti. Suomessa myönnetty EU-mallinen ajokortti kelpasi Budgetille, eikä kansainvälisen ajokortin hankinnalle näin ollen pitäisi olla tarvetta. Poliisi ei ajokorttejamme missään vaiheessa kysynyt. Vuokrauksen yhteydessä luottokortille tehtiin muistaakseni koko vuokrahintaa vastaava varaus panttimaksuksi. Pari päivää auton palautuksen jälkeen sain rahat takaisin.

Autoksi meille sattui Hyundai Elantra, amerikkalaisittain pikkuauto, suomalaisittain tavallinen keskikokoinen henkilöauto, automaattivaihteistolla niinkuin Yhdysvalloissa käytännöllisesti katsoen aina. Vuokraamon virkailija tarjosi meille isompaa autoa (Nissan Murano) samaan hintaan - tämä on kuulemma yleistä. Ylimääräisiä vakuutuksia ei sen sijaan tyrkytetty, vaikka siitä olen usein kuullut varoitettavan. Valitsimme Hyundain, koska meille kahdelle ja matkatavaroillemme se riitti paremmin kuin hyvin. En keksi autosta mitään valittamista, pieni kulutus, mukavat penkit, helppo ajettava ja tehokas ilmastointi, joka onkin kesällä Yhdysvaltain lounaisosissa kirjaimellisesti elintärkeä asia.

Ajaminen
Reittimme 2 viikon aikana oli, auton nouto- ja palautus- sekä yöpymispaikat mainiten Merced, CA - Bakersfield, CA - Las Vegas, NV - Jacob Lake, AZ - Bluff, UT - Many Farms, AZ - Grants, NM - Zuni, NM - Needles, CA - Maricopa, CA - Paso Robles, CA - Santa Cruz, CA - San Francisco, CA. Matkan varrella oli vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Emme pidä itseämme kovin harjaantuneina kuskeina, eikä meillä nykyään ole omaa autoa lainkaan. Siksi ajaminen jopa pikkuisen huolestutti etukäteen, mikä oli aivan turhaa. Yhdysvalloissa ajaminen on yleisesti ottaen erittäin helppoa. Suuri osa tiestöstä on sellaista, mitä Suomessa nimitettäisiin moottoritieksi. Opasteet ovat hyvät ja suurin osa teistä myös hyväkuntoisia, poikkeuksena jotkut Arizonan ja New Mexicon takamaiden tiet, eivätkä nekään mitenkään ajokelvottomassa kunnossa olleet.

Pitkä suora, eikä muuta liikennettä missään, onneksi maisemat ovat sellaiset ettei pääse kyllästymään. Tässä mennään Kuoleman Laakson pohjalle.

Liikenne reitillä, jolla ajoimme, oli enimmäkseen hiljaista. Ruuhkaa emme kokeneet juuri missään. Ainoat poikkeukset olivat alkumatkan väli Mercedistä Bakersfieldiin Kaliforniassa, Las Vegasin kaupunki sekä viimeinen ajopäivä Santa Cruzista San Franciscon lentokentälle.  Ruuhkassa ja moottoriteillä amerikkalaiset ajavat sivistyneemmin kuin suomalaiset, liittymissäkin tarvittaessa annetaan tietä - tämä yleistyksenä, pösilöitä on toki kaikkialla (terveisiä Las Vegasiin sinisen Chevrolet Suburbanin kuskille, oletko koskaan kuullut suuntavilkuista ja niiden käytöstä kaistanvaihdon yhteydessä?). Kalifornian moottoriteillä kaikki ajavat reipasta ylinopeutta, vaikka muuten liikennesääntöjen kunnioitus näytti olevan paremmalla tasolla kuin Suomessa.

Oikeastaan kohtasimme vain kaksi todella hankalaa tilannetta ajaessamme. Grand Canyonilta majapaikkaamme palatessamme itsetuhohakuisia peuroja singahteli pimeälle tielle vähän väliä. Navajo Nationin aluella taas viimeinen tienpätkä majapaikkaamme oli sateen jäljiltä todella kehnossa kunnossa, ja Hyundain pohja välillä raapi tien pintaa. Paikallisten nelivetoisilla avolava-autoilla ei ollut ongelmia, mutta meidän perille pääsemisemme näytti hetkellisesti kyseenalaiselta.

Suunnistus meillä hoitui perustason Android-puhelimeni ja siihen ladatun ilmaisen HERE Maps -sovelluksen avulla. Se toimi. Tosin edellä mainittua tietä majapaikkaamme Navajomailla ei karttaan ollut merkitty - isäntämme mukaan sitä eivät muutkaan navigaattorit ja ohjelmat tunne. GPS-yhteyttä joutui joskus liikkeelle lähtiessä vähän odottelemaan, mutta se ei todellakaan ollut merkittävä ongelma.

Kalifornian valtatie 1:llä ajaminen Tyynen valtameren rannikkoa pitkin on elämys. Kuvassa Bixby Bridge-silta.

Polttoaine Yhdysvalloissa on Suomeen verrattuna erittäin edullista, joskin hinnat vaihtelevat suuresti osavaltiosta toiseen ja saman osavaltion sisälläkin. En kerännyt kaikkia bensakuitteja talteen, mutta halvin tankkauksemme oli $2,69 gallonalta (1 gallona = 3,79 litraa) Zuni Pueblossa New Mexicossa ja kallein $4,59 San Franciscossa juuri ennen auton palauttamista. Arvioisin että polttoainekustannukset lähes tarkalleen 5000 kilometrin ajosta olivat noin 300€, luultavammin hieman alle sen. Asiaan tietenkin vaikuttaa se, millaisilla teillä ja millaisella autolla ajaa, isolla katumaasturilla tuon saa varmaan helposti kaksinkertaistettua.

Majoitus
Yövyimme enimmäkseen pienissä tienvarsimotelleissa, juuri sellaisissa joita olette nähneet amerikkalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa. Niissä yöpyi varsin mukavasti, merkittävin ongelma olivat useimpien paikkojen hyvin äänekkäät ilmastointilaitteet (ratkaisu: korvatulpat). Motellien lisäksi yövyimme pienessä mökissä Grand Canyonin lähellä, Navajojen perinteisessä Hogan-majassa Arizonan takamailla sekä vanhassa majatalossa Zuni Pueblossa. Nämä kaikki olivat hienoja ja suositeltavia kokemuksia ja miellyttävämpiä kuin motellit (jotka nekin olivat ihan miellyttäviä).

Aqua Breeze Inn Santa Cruzissa Kaliforniassa.

Motellien osalta ladulla ja hinnalla ei tuntunut olevan juuri yhteyttä, vaan sen määrää paikkakunnan kysyntä ja tarjonta. Niinpä reissun kallein yö, melkein 100€ 2 hengen huoneelta, oli Santa Cruzissa (paljon kysyntää, vähän tarjontaa), edullisimmat, alle 40€/2hh taas Las Vegasissa (valtavasti sekä kysyntää että tarjontaa) ja Kalifornian Bakersfieldissa sekä Needlesissa (vähän kysyntää, jonkin verran tarjontaa).  Aamiainen, laadultaan yleensä kyseenalainen, joko kuuluu hintaan tai ei. Kaikkien majapaikkojemme varustukseen kuului kahvinkeitin ja ilmaista kahvia sekä jääkaappi. Useimmissa oli myös mikroaaltouuni.

Keskihinnaksi 14 yöltä tuli noin 67€ 2 hengeltä. Enemmän kuin kahden hengen porukalla matkustavat voivat päästä selvästi halvemmalla per nuppi, amerikkalaisissa majoitusliikkeissä näyttää olevan useamman hengen huoneita tarjolla varsin usein. Hinnoissa voi myös olla huomattavaa sesonkivaihtelua etenkin Grand Canyonin kaltaisten suosittujen nähtävyyksien lähistöllä. Motelleista hinta/laatusuhteeltaan Bakersfieldin paikka oli ehkä paras - vasta remontoidut, siistit huoneet ja kelvollinen aamiainenkin. Heikoin se oli Santa Cruzissa, eikä sielläkään varsinaisesti muuta vikaa ollut kuin korkeahko hinta. Huonekalut, jääkaappi ja ilmastointilaite olivat siellä peräisin Ronald Reaganin presidenttikaudelta, mutta kaikki toimi.

Pohdittuamme asiaa päädyimme varaamaan kaikki majoitukset jo Suomesta käsin. Suosittujen kohteiden, kuten Grand Canyonin, osalta tämä on välttämätöntä. Kieltämättä etukäteisvaraukset hieman kahlitsevat, toisaalta ne myös tuovat tietynlaista turvallisuutta. Varaamalla booking.comin kautta saa useinmiten mahdollisuuden perua varaus ilman maksua - näin ei kuitenkaan ole aina, kannattaa olla tarkkana. Näinä älypuhelinten ja pädien aikoina olisi varmasti helppoa myös varailla majoituksia reissun päältä pari päivää etukäteen, ja epäilemättä myös perinteinen tapa mennä vastaanottotiskille ja kysyä huonetta toimii myös. Minä vaan tykkään suunnitella kaiken tarkasti etukäteen.

Ruumiin ja hengen ravinto
Reissun päällä pitää tietenkin syödä. Tienvarsiruokaloita on joka paikassa eivätkä ne yleensä ole kiinni. Valitettavasti joillain paikkakunnilla voi olla vaikea löytää muita kuin ketjupikaruokaloita. Nauttimalla pelkästään vaikkapa Taco Bellin ja Denny'sin tuotteita ehtii parissa viikossa epäilemättä läskistymään merkittävästi. Niissä syöminen ei edes ole mitenkään erityisen edullista Suomen pikaruokaloihin verrattuna, hieman halvempaa kyllä. Ruokakauppojakin löytyy helposti, mutta sielläkin hintataso on aika lähellä suomalaista. Tienvarsiravintoloiden joukosta voi toki löytää myös helmiä.

Zion, yksi kansallispuistoista joissa kävimme.

Yksi hankinta, jota suosittelemme ehdottomasti, on kansallispuistojen vuosipassi, joka maksaa 80 dollaria. Sillä pääsee kaikkiin Yhdysvaltain kansallispuistoihin ja kansallismonumenteille vuoden ajan ostopäivästä. Yleensä sillä pääsee omistajan lisäksi auto ja korkeintaan kolme seuralaista - näin oli esimerkiksi kaikissa kuudessa kansallispuistossa joissa kävimme (lisäksi kävimme San Franciscosta käsin muutamassa muussa ilman autoa, mutta se on toinen tarina). Koska yleensä kaikki hienoimmat jutut Yhdysvalloissa ovat kansallispuistoja, tämä kannattaa ehdottomasti hankkia.

No paljonko se kaiken kaikkiaan maksaa?
Meillä meni "välttämättömiin" kustannuksiin:

• auton vuokraan n. 301€
• polttoaineeseen n. 300€
• majoituksiin 14 yöltä n. 938€
• kansallispuistopassiin n. 72€

Yhteensä siis vähän päälle 1600€ kahdelta hengeltä kahdessa viikossa.

Päälle pitää laskea vielä muita kustannuksia, jotka vaihtelevat valtavasti satunnaistekijöiden ja eri ihmisten erilaisten mieltymysten mukaan:

• Lentojen hinta vaihtelee valtavasti lähtö- ja tulokenttien, sesongin ja lentoyhtiöiden johtajien biorytmien mukaan.
• Ruokaan kannattaa budjetoida saman verran rahaa kuin Suomessa menisi samassa ajassa samanlaisissa paikoissa syömiseen tai kaupasta ostettuun ruokaan: todellisuudessa luultavasti pääsee vähän, mutta vain vähän, halvemmalla.
• Muihin kuin kansallispuistojen pääsymaksuihin, jotka voivat olla korkeitakin. Me maksoimme Antelope Canyonin opastuksesta $48 ja Acoman "taivaskaupungin" kierroksesta $23/henkilö - ei halpaa, mutta hintansa arvoista.
• Niin paljon rahaa kuin haluaa käyttää esim. matkamuistoihin, shoppailuun, uhkapeleihin Las Vegasissa ja intiaanikasinoissa, oluen ja viinin juomiseen ja mikä nyt ketäkin huvittaa. Yleisesti ottaen rahan kuluttamiseen tarjotaan Yhdysvalloissa runsaasti mahdollisuuksia.

Kuten todettua, isommalla porukalla voi säästää kuluissa henkeä kohden, samoin matkustamalla lomasesongin ulkopuolella.

Roadtripin teimme 10.-24.6.2015

Ei seitsemän kultaista kaupunkia

Zunissa ei ole sellaista ikivanhaa pueblorakennelmaa kuin esimerkiksi Acomassa, mutta perinteiseen tyyliin rakennettuja kulmikkaita savitiilirakennuksia kyllä.

Espanjalaiset olivat 1500-luvulla alistaneet valtaansa pääosan nykyisen Meksikon alueista. Heidän keskuudessaan alkoi jostain syystä kiertää tarinoita seitsemästä kultaisesta kaupungista, joiden piti sijaita pohjoisessa, aavikon toisella puolella. Ensimmäisenä niitä lähti etsimään Francisco Vásquez de Coronado, joka ei kuitenkaan löytänyt niitä. Seuraavien sadan vuoden kuluessa häntä seurasivat monet muut, mutta kukaan ei kultakaupunkeja löytänyt.

Me kuljimme New Mexicossa ja Arizonassa samoilla seuduilla joilla espanjalaiset konkistadorit aikanaan kylvivät sotaa, kurjuutta ja hävitystä kultaisia kaupunkeja etsiessään. Emme mekään sellaisia löytäneet, mutta seitsemän hyvinkin käynisen arvoista paikkaa kuitenkin.

1. Inscription Rock Trading & Coffee Co

Vasta-ajeltu alpakka kahvilan pihalla.

Pitkällä ajomatkalla Acomasta Zuni Puebloon alkoi tehdä mieli kahvia. Eihän suomalainenkaan huoltoasemakahvi aina hyvää ole, mutta jopa se on parempaa kuin kahvin nimeä häpäisevä mönjä jota Yhdysvalloissa usein tarjotaan, Suurkaupungeista toki saa laatutavaraa, mutta nyt oltiin New Mexicon syrjäisimmillä seuduilla. Olinkin valmistautunut tyydyttämään kofeiinituskani laihalla, vastenmielisellä litkulla. Aivan El Morron itäpuolella odotti kuitenkin iloinen yllätys: oikein mukavan pariskunnan tarjoilemaa erinomaista kahvia mitä viihtyisimmässä ympäristössä. Pihalla oli vielä kaksi laamaa ja alpakka aitauksessaan.

2. El Morro National Monument

El Morron jyrkkä seinämä.

New Mexicon ilmasto, ainakin kesäaikaan, on kuuma ja kuiva, eikä juomaveden löytäminen ole ollut helppoa entisaikojen kulkijoille. El Morro -nimellä tunnetun kallion suojassa on ainoa lähde mailla halmeilla. Niinpä ohikulkijat ovat jo satojen, ellei tuhansien vuosien ajan pitäneet tapanaan pysähtyä siellä täyttämässä vesivarastojaan

Onpa kukkulan huipulla ollut pysyvämpääkin asutusta, nykyisten zunien esivanhemmat rakensivat sinne pienen kaupungin 1200-luvulla. Kaikesta päätellen paikka kuitenkin hylättiin pian, jo ennen espanjalaisvalloitusta. Kylän asukkaat kuitenkin aloittivat meidän päiviimme jatkuneen perinteen, kuvien ja kirjoitusten raaputtamisen pehmeään hiekkakiviseinämään.

Muinaisten pueblokansojen kalliomaalauksia.

Espanjalaiset jatkoivat tätä perinnettä. Ensimmäiset heidän tekemänsä kirjoitukset ovat 1600-luvun alusta. Kallioseinämään on kirjoitettu monia mahtailevia kuvauksia pueblointiaanien "rauhoittamisesta" ja valloituksista. Jotkut vaatimattomammat tyytyivät kirjoittamaan vain nimensä, päivämäärän ja paso por aqui, "kulki ohi tästä". Kun englantia puhuvat yhdysvaltalaiset saapuivat New Mexicoon 1800-luvulla, he jatkoivat kirjoitusten perinnettä. El Morro on nykyään National Park Servicen ylläpitämä kansallismonumentti.

Espanjalaisten mahtailua.

El Morron lähde. Sain mahtumaan kuvaan vain kalansilmäobjektiivilla.

3. Zuni Pueblo

Zunit ovat omaperäinen kansa. Heidän kielensä ei näytä olevan mitään sukua millekään muulle kielelle. He ovat tunnettuja muun muassa värikkäistä ja monimutkaisista seremonioistaan, joissa yhdistyvät tuhansia vuosia vanhat käsitykset maailmankaikkeudesta ja siinä vaikuttavista voimista sekä espanjalaisten tuoma roomalaiskatolinen kristillisyys.

Zunit ovat aiemmin asuneet laajalla alueella useissa kylissä. Saattaa olla, että tarinat "kultaisista kaupungeista" viittasivat juuri heidän ja muiden pueblokansojen asuinpaikkoihin. Vuoden 1680 pueblokapinan ja sitä seuranneen espanjalaisten uudelleenvalloituksen jälkeen suurin osa on asunut nykyisessä Zuni Pueblossa New Mexicon länsireunalla.

Zunien perinteitä on tutkittu ja niistä on kirjoitettu paljon. Tämä ei aina ole ollut mieleen heille itselleen, ainakin osa zuneista on sitä mieltä ettei joitain seremonioita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten tietoon. Ehkä juuri siitä syystä zunit ovat erityisen varautuneita suhteessa valokuvaukseen. Kuvaaminen koko pueblon alueella on sallittua vain maksullisella luvalla, eikä esimerkiksi kirkon sisätiloja ja seremoniallisia tansseja saa kuvata luvallakaan. Varautuneisuus kuitenkin koskee vain kuvaamista. Zunit ovat yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia kuin muutkin amerikkalaiset.

Zuni Pueblo ei ole sillä tavalla kaunis ja vaikuttava kuin vaikkapa Acoma Pueblo. Vanhoista savitiilirakennuksista ei ole, kirkkoa lukuun ottamatta, jäljellä juuri mitään. Historiasta kiinnostuneiden kannattaa poiketa pienessä mutta hyvin toteutetussa A:shiwi A:wan -museossa. Zuni on kuulemma yksi parhaista paikoista ostaa intiaanikäsityöläisten ja -taiteilijoiden tuotteita. Näin meille kerrottiin, lentoyhtiöiden matkatavararajoistusten ja matkabudjetin vuoksi jätimme ostokset tekemättä. Automme sen sijaan tankkasimme, polttoaine oli edullisinta koko matkallamme ja verot jäävät köyhälle zuniyhteistölle.

4. Guadelupen Pyhän neitsyen kirkko

Vuonna 1629 rakennettu savitiilikirkko oli pitkään lähes raunioina. Se entisöitiin 1960-luvulla.

Olen käynyt monissa erilaisissa kirkoissa. Espanjalaisten vuonna 1629 rakennuttama Zunin  katolinen lähetysasema on yksi erikoisimmista. Sen seinät on nimittäin koristeltu värikkäillä, zunien perinteisiä seremonioita kuvaavilla maalauksilla. Kirkossa on tiettävästi ollut sellaisia jo kauan sitten, mutta alkuperäiset maalaukset tuhoutuivat kun rakennus oli pitkään hylättynä, Vuonna 1970 zunitaiteilija Alex Seowtewa päätti maalata uudet. Projekti kesti vuosikymmeniä, mutta nyt pohjoisseinällä on talvipäivänseisauksen ja eteläseinällä kesäpäiväntasauksen seremonioiden värikkäät ja näyttävät kuvaukset.

Kirkkoon pääsee vain oppaan kanssa. Meillä oli onni saada esittelijäksi Alex Seowtewan poika Ken Seowtewa, joka oli ollut isänsä apuna maalaamassa seiniä. Hän kertoi seremoniamaalausten tekemisestä ja niihin liittyväst symboliikasta, kirkon historiasta sekä zunien perinteistä. Zunien klaanijärjestelmä on saman kaltainen äidin kautta periytyvä kuin Acomassa ja navajoilla. Tämän oppaamme selitti turvanneen suhteellisen pientä zuniväestöä sisäsiittoisuudelta, päin vastoin kuin eurooppalaisten kuningashuoneiden lähisukulaisia suosineet naimakaupat. Heti tämän kerrottuaan hän pyysi anteeksi meiltä, ainoilta paikalla olleilta eurooppalaisilta. Kerroimme, ettei tarvitse pahoitella - Suomi on tasavalta! Saimme kuulla paljon muutakin zuneihin ja kirkkoon liittyvää, jopa sen miten Star Trek liittyy seinämaalauksiin. Suosittelemme.

5. Inn at Halona

Useimmat Yhdysvalloissa automatkailevat varmaan tulevat viettäneeksi aika monta yötä motelleissa. Niin mekin. Useimmat ovat hyvin hoidettuja ja tarjoavat erinomaista vastinetta rahalle. Kovin persoonallisia paikkoja ne eivät kuitenkaan yleensä ole. Pitemmällä matkalla kannattaa kokeilla myös jotain muuta.

Zuni Pueblossa on yksi aivan loistava majoitusliike, Inn at Halona. Mitä tunnelmallisin vanha rakennus sijaitsee aivan keskustassa. Hinta on vain hieman korkeampi kuin tienvarsimotelleissa, ja sisältää maukkaan ja taatusti riittävän aamiaisen. Suosittelemme paikallista erikoisuutta, sinisestä maissista tehtyjä pannukakkuja.

6. Petrified Forest National Park

Kivettynyttä puuta.

Kivettyneen puun runko.

Kauan sitten, ennen dinosaurusten aikaa, kasvoi nykyisen Arizonan itäosassa tiheä metsä. Omalaatuisen geologisen tapahtumasarjan vuoksi puut eivät metsän kuoltua lahonneet, vaan kivettyivät, usein jalokivimaisen värikkääksi. Nykyään metsän paikalla on osuvasti nimetty Kivettyneen metsän kansallispuisto, Petrified Forest National Park.

Kukkii se kaktuskin.

Outojen kivipuiden lisäksi puistossa on paljon muutakin nähtävää. Tuhatkunta vuotta sitten nykyisten pueblointiaanien edeltäjät rakensivat alueelle useita pieniä kaupunkeja. Ne kuitenkin hylättiin jo ennen espanjalaisten saapumista, todennäköisesti pellot pilanneen kuivuuden vuoksi, ja asukkaat muuttivat viljavammille seuduille. Heidän rakennuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta Puerco Pueblon asuinpaikalla on säilynyt kalliomaalauksia. Yksi niistä kuulemma osoittaa kesäpäiväntasauksen tarkan hetken. Olimme liikkeellä vajaat kaksi vuorokautta etuajassa, joten asia jäi tarkastamatta.

Auringonvalo kuulemma osuu kuvan keskellä olevaan spiraaliin kesäpäiväntasauksen hetkellä - ja vain silloin.

Puerco Pueblon kalliopiirroksia.

Puiston alue on nykyään metsän sijasta aavikkoa. Siitä kutsutaan "Maalatuksi aavikoksi", Painted Desert, monivärisen maa-aineksen vuoksi. Matkallamme kävimme monissa paikoissa joiden oli vaikea uskoa sijaitsevan samalla planeetalla kuin kotimme, ja tämä oli yksi niistä.

Maalattu aavikko.

"Drove mys Chevy to the levee, but the levee was dry..." - totta puhuen liikuimme autonvuokrausfirman Hyundailla.

Kun kyseessä on yhdysvaltalainen kansallispuisto, on selvää, että sieltä löytyy hyvin varustettu vierailukseksus ja pieni museo sekä avuliaita ja asiantuntevia puistonvartijoita. Pääsymaksukin on, kuten useimpiin kansallispuistoihin.

Tämä Studebaker hyytyi historialliselle valtatie 66:lle joskus ennen toista maailmansotaa ja on siita asti pönöttänyt keskellä aavikkoa.

7. Mi Pueblo

Automatkalainen saattaa väsyä paitsi tienvarsimotelleihin, myös pikaruokaketjujen tarjontaan. Arizonan Winslowssa kannattaa niiden sijasta syödä Mi Pueblossa. Ateria ei ehkä ollut paras, jonka matkamme aikana söimme, mutta varsin maukas, eikä lasku huimannut päätä. Meksikolaisen perheen pitämän paikan tunnelma on viehättävä, paljon miellyttävämpi kuin moottoritien levähdyspaikkojen teollisissa syöttölöissä.

Seitsemää kultaista kaupunkia etsimme 18.-19.6.2015

Pyhien vuorten välissä

Pöytävuori ilta-auringossa. Tältä maa Pyhien vuorten välillä paljolti näyttää.

Suuren kanjonin itäpuolella asuvat navajot, jotka itse kutsuvat itseään nimellä diné, "kansa" tai "ihmiset". Oman perinteisen syntytarinansa mukaan maailman luoja on käskenyt heitä asumaan neljän pyhän vuoren rajaamalla alueella. Suurin osa tästä alueesta kuuluu nykyään navajojen itsehallintoalueeseen, Navajo Nationiin. Se ulottuu kolmen Yhdysvaltain osavaltion, Arizonan, Utahin ja New Mexicon alueelle.

Matkoillamme pyrimme majoittumaan mieluummin pienissä yksityisissä majoitusliikkeissä kuin ketjuhotelleissa. Esimerkiksi Balkanin "mummomajoituksissa" ja Irlannin pienissä aamiaismajataloissa yöpyminen on yleensä sekä edullisempaa että miellyttävämpää. Tällä kertaa vietimme kaksi yötä maatilalla Many Farmsin kylän lähellä. Varasimme sen Airbnb:n kautta. Kieltämättä paikka oli vaatimaton - hiekkalattia, ei juoksevaa vettä, mutta WiFi kyllä löytyi. Vaikka vierailumme oli lyhyt saimme paljon paremman kuvan navajojen arkipäivästä kuin jos olisimme majoittuneet ketjumotelliin. Niitä ehdimme matkamme aikana nähdä ihan riittävän monta.

Yövyimme perinteisessä navajoasumuksessa, hoganissa. Kuumasta kesäsäästä huolimatta se oli päiväsaikaan kohtuullisen viileä. Yöllä oli suorastaan hieman viileää, majapaikkamme kun sijaitsi melko korkealla, pöytävuoren päällä. Kylmä ei kuitenkaan tullut, eikä lämmityskamiinaa tarvittu. Talvella se varmaan onkin välttämätön.

Hogan sisältä...

...ja ulkoa. Tämä on "naispuolinen" hogan, "miespuolisessa" on kuistin kaltainen lisäosa oven edessä. "Naispuoliset" hoganit ovat asumuksia, "miespuoliset" seremonioita varten. Molempien oviaukko on itään, kohti nousevaa aurinkoa.

Majapaikkamme oli varustettu paitsi kaikella majoittumiseen tarvittavalla, myös matkaoppailla ja navajoja sekä heidän maitaan käsittelevillä kirjoilla. Lisäksi se sijaitsee keskellä mitä kauneimpia maisemia. Iltakävelyllä pienellä kanjonilla kirjaimellisesti majapaikkamme takapihalla saimme seuraksemme isäntämme koirat. Pimeällä saatoimme kerrankin ihailla kirkasta tähtitaivasta ilman valosaastetta. Henkilökohtainen huippuhetkeni koko neliviikkoisella matkalla oli aamukahvi hoganin ovella hevosia ja koiria katsellen samalla kun Jóhonaa'éí (aurinko, "päivän hallitsija") nousi pöytävuoren takaa.

Ei meidän takapihalla vaan tällaista kanjonia ole.

Eikä kyllä kukkivia kaktuksiakaan.

Kaupunkilainen kun olen, en ole tottunut valkoisiin hevosiin aamiaisseurana.

"...the indian sun is rising instead of going down..." (Johnny Cash: Navajo)

Navajo Nation on Yhdysvaltain suurin intiaanien itsehallintoalue, ja navajot virallisten tilastojen mukaan maan toiseksi suurin intiaanikansa. Heitä on yli 300 000, ja yli puolet puhuu navajokieltä kotonaan. Navajojen olemassaolo kansakuntana näyttää siis turvatulta. Voi varmaan sanoa, että he ovat selvinneet eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kohtaamisesta paremmin kuin monet muut kansat.

Silti navajojen historiassa on monia surullisia ja kammottavia lukuja. Kaikkein synkin varmaankin on "pitkänä kävelynä" tunnettu Yhdysvaltain armeijan toimittama pakkosiirto Bosque Redondon reservaattiin vuosina 1864-1866. Olot pahoin ylikansoitetussa reservaatissa ja matkalla sinne olivat sietämättömät. Tuhansia navajoja kuoli nälkään ja tauteihin. Siirto oli myös hengellinen kärsimys, sillä perinteisen käsityksensä mukaan navajot on tarkoitettu asumaan neljän pyhän vuoren keskellä, eivätkä he voisi menestyä muualla. Vuonna 1868 navajojen johtajat onnistuivat neuvottelemaan sopimuksen paluusta kotiin. Tämä on harvinaislaatuista Yhdysvaltain historiassa, intiaaneilta kerran vietyä maata ei ole usein palautettu.

Historiallinen hogan Canyon de Chellyn opastuskeskuksessa.

Toinenkin suuri asia navajojen historiassa liittyy Yhdysvaltain armeijaan. Toisen maailmansodan aikana nuoria navajomiehiä värvättiin viestijoukkoihin Tyynenmeren rintamalla. He loivat monimutkaiseen äidinkielensä perustuvan radiosanomakoodin, jota japanilaiset eivät onnistuneet koskaan murtamaan. "Koodipuhujilla", englanniksi "Code Talkers" oli suuri merkitys, ja heidän taistelunsa Yhdysvaltain puolesta on tänäkin päivänä monille navajoille suuri ylpeydenaihe. Koodipuhujia värvättiin muistakin intiaanikansoista, mutta navajot olivat selvästi suurin ryhmä.

Koodipuhujien käyttämiä radioviestejä Monument Valleyn museossa.

Koodipuhujat muistetaan sankareina, mutta toisen maailmansodan aikana heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. New Mexicon osavaltiossa intiaanit saivat äänioikeuden vasta vuonna 1962. Koodipuhujien sukupolvi oli suurelta osin koulutettu liittovaltion intiaanikouluissa. Ainoa niissä sallittu kieli oli englanti. Koululaisina he olivat saaneet selkäänsä äidinkielensä puhumisesta, aikuisina heille myönnettiin sen vuoksi kunniamerkkejä. Historian ironiaa.

Nykyään Navajo Nation ei matkailijan kannalta oleellisesti poikkea muista Arizonan, Utahin tai New Mexicon alueista. Alkoholi on kokonaan kielletty, kuten useimmilla muillakin intiaanien itsehallintoalueilla. Pikkukaupungit ovat samankaltaisia kuin muuallakin. Puhuttua navajoa kuulee silloin tällöin, myös radiossa, mutta englanti on pääkieli. Kuten muutkin yhdysvaltalaiset, kaikki navajot joiden kanssa puhuimme olivat erittäin avuliaita ja kohteliaita, ja tahtoivat tietää mistä olemme kotoisin. Yhdessä asiassa huomasimme navajojen toimivan toisin kuin muut amerikkalaiset: yleisesti ottaen he puhuvat hiljaisemmalla äänellä. Ymmärtääkseni tarpeeton äänen korottaminen koetaan epäkohteliaana.

Eräs navajojen itsehallintoon liittyvä kuvio saattaa aiheuttaa sekaannuksia matkailijalle. Yhdysvalloissa osavaltiot saavat itse päättää muun muassa siitä, käännetäänkö kellot kesäaikaan. Arizona ei noudata kesäaikaa, mutta Navajo Nation noudattaa. Niinpä kesällä Arizonan navajojen kellot ovat tunnin edellä muita osavaltion asukkaita, mutta samassa ajassa kuin koko Utahin ja New Mexicon kellot. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, kokonaan Navajo Nationin ympäröimät hopi-intiaanit pitävät kellonsa samassa ajassa Arizonan kanssa, ja kesällä siis eri ajassa kuin navajonaapurinsa. Kannattaa olla tarkkana esimerkiksi aukioloaikojen kanssa!

Navajoperinteiden ja nykyisen populaarikulttuurin kohtaaminen on tuottanut joitain mielenkiintoisia tuloksia, kuten navajometallin ja navajonkielisen version alkuperäisestä Tähtien Sota -elokuvasta. En yleensä arvosta missikisoja pätkääkään, mutta  vuosittain valittavaa Miss Navajo Nationia kunnioitan - hänen on näytettävä taitonsa muun muassa lampaan teurastuksessa. Nykypäivän navajoista kiinnostuneille suosittelen tietysti paikan päälle matkustamista, mutta myös Jim Kristoficin kirjaa Navajos wear Nikes, jonka saa myös e-kirjana ainakin Amazonilta.

Neljän Pyhän vuoren välillä liikuimme 14.-17.6.2015

Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin

Bright Angel Point, ensimmäinen mitä Suuresta Kanjonista näimme. Täältä näkee täysikokoisen panoraamakuvan.

Coloradojoki on pohjoisessa Arizonassa kaivertanut noin 17 miljoonan vuoden kuluessa tosi ison montun maahan. Grand Canyon, Suuri Kanjoni, on parhaimmillaan 1857 metriä syvä, 29 kilometriä leveä, 447 kilometriä pitkä ja saa ihmisen tuntemaan itsensä todella, todella pieneksi.

Point Imperial, Kanjonin reunan korkein kohta.

Panoraamanäkymä Point Imperialilta. Täysikokoinen kuva täällä.

Nykyään Suuri Kanjoni on yksi maailman suosituimmista turistikohteista. Noin viidestä miljoonasta vuosittaisesta kävijästä suunnilleen neljä ja puoli miljoonaa käy kanjonin eteläisellä reunalla. Me kävimme, osittain juuri siitä syystä, pohjoisreunalla. Ihan tarpeeksi ruuhkaista sielläkin oli, vaikka käyntimme aikaan kesäkuussa ei vielä ollut edes yhdysvaltalaisten kiireisin kesäloma-aika.

Kanjonissa ja sen reunoilla asuu monenlaisia eläimiä, jopa biisoneita. Me näimme vain liskoja ja peuroja.

Grand Canyonin maisemat kuuluvat niihin joita ei oikein uskoisi ellei näkisi. Itse asiassa niihin on vaikea uskoa vaikka ne näkee - onkohan sittenkin kyseessä kiero tietokonegrafiikalla ja edistyneillä 3D-projektoreilla aikaan saatu huijaus?

Angel's Window, Enkelin ikkuna - niminen näköalapaikka. Se kai viittaa oikeassa reunassa näkyvään aukkoon kallioseinämässä.

Hämmentävää Grand Canyonissa on, että monin paikoin voisi kävellä parinkymmenen metrin päässä sen reunasta tajuamatta lainkaan kanjonin olemassaoloa. Usein reunaman näköalateitä ajellessa oli toisella puolella tietä hyvinkin suomalaisen oloinen mäntymetsä, toisella puolella kilometrin syvyinen pystysuora pudotus.

Kalansilmäobjektiivilla kuvattu näkymä Angel's Windown näköalapaikalta.

Vietimme Kanjonilla yhden kokonaisen päivän. Siinä ajassa ehti hyvin kiertää useamman näköalapaikan, ja aikaa jäi myös kiireettömälle lounaalle Grand Canyon Lodgessa. Ruoka oli hyvää eikä niin pahasti ylihinnoiteltua kuin voisi kuvitella.

Walhallan näköalapaikka.

Ehkä kaikkein vaikuttavinta Suurella Kanjonilla oli auringonlasku. Seurasimme sitä Grand Canyon Lodgen terassilta, jolta viisaasti valtasimme eturivin paikat hyvissä ajoin. Valo ja värimaailma muuttuivat jatkuvasti. Näkymä veti meidät sanattomaksi, mutta paikalla olleita amerikkalaisia ei. Auringonnousu olisi varmaan ollut yhtä upea mutta koska se tapahtui ennen aamukuutta emme sitä nähneet.

Auringon viimeiset säteet.

Yritin tammikuussa, siis melkein puoli vuotta etukäteen, varata meille yöpaikan kansallispuiston alueelta. Kaikki majapaikat oli jo varattu. Päädyimme sitten yöpymään Jacob Laken mökkikylässä, jonka lähelläkään ei hämmentävää kyllä ei ole järveä. Ajomatkaa kanjonin reunalle tuli tunnin verran suuntaansa. Palatessamme iltapimeällä matka oli aika pelottava, kun pimeän tien varressa vilahteli peuroja tuon tuostakin, kerran myös lehmä ja vasikka. Biisoneistakin varoitettiin liikennemerkeissä, mutta niitä ei sentään näkynyt.

Valkohäntäinen kaibabinorava Jacob Laken pihamaalla. Muualla niitä ei tavatakaan. Eteläreunan oravat ovat eri lajia, sillä kanjoni on oraville ylipääsemätön este.

Muuten Jacob Lake oli oikein mukava paikka. Hinta oli korkean puoleinen, mutta Suuren Kanjonin kaltaisten nähtävyyksien läheltä ei edullista majoitusta ole tarjolla ainakaan Yhdysvalloissa. Mökki oli mukava ja palvelut kohdallaan: Jacob Lakesta löytyy ravintola, kauppa sekä leipomo. Suosittelemme erityisesti vadelmasuklaakeksejä, jotka olivat melkein yhtä vaikuttava kokemus kuin auringonlasku Kanjonilla. Pelkästään keksien takia kannattaa pysähtyä! Paikallisen panimon Sunset Amber Ale -olut maistui myös.

Aamiaisella, joka ei sisälly majoituksen hintaan, oli tarjolla tyypillisiä amerikkalaisia rakenteeltaan pesusientä muistuttavia pannukakkuja joihin saa imeytymään valtavan määrän vaahterasiirappia. Ne, joilla on ollut onni kokea hyvä amerikkalainen aamiainen, tietävät mitä tarkoitan. Jacob Laken henkilökunta tarjosi myös maksuttomia esitelmiä mm. maisemavalokuvauksesta ja navajojen historiasta alueella. Valitettavasti ei päästy niitä seuraamaan, kun palasimme kanjonilta vasta myöhään illalla.

Jaa että mitäkö tämän kirjoituksen otsikko on tarkoittavinaan? No tätä:

Suurella Kanjonilla olimme 13.6.2015.