Tosi, tosi isoja puita - Muir Woods

Mammuttipetäjien varjossa.

Here I was born, and there I died. It was only a moment to you. You took no notice." - Alfred Hitchcockin Vertigo, 1958.

Suomessa, kuten tiedetään, on paljon metsää. Niinpä sitä voisi ihmetellä, miksi täytyy Kaliforniassa asti mennä katsomaan puita. Amerikassa, kuten tiedetään, kaikki on suurempaa. Myös puut. Kaliforniassa kasvaa sekä maailman korkein puulaji, punapuu, että tilavuudella mitaten suurin, mammuttipetäjä. Ne ovat maailman suurimpia elollisia asioita ja kaikkein vanhimpien joukossa. Vanhin elävä mammuttipetäjä on noin 3200 vuoden ikäinen.

Kaikkein korkeimmat ja suurimmat puut ovat muualla, mutta kyllä Muir Woodsissakin tosi isoja näkee.

On ne korkeita.

San Franciscosta käsin lähin paikka, jossa valtavia puita voi käydä katsomassa, on Muir Woods National monument, jälleen yksi National Park Servicen erinomaisesti hoitamista kohteista. Vaikka ei olisikaan Suuri Eränkävijä, on Muir Woods helppo vierailukohde, metsään on tehty hyvät opastetut kävelyreitit ja infotaulut.

"Isona minusta tulee satametrinen mammuttipetäjä".

Ainoa ongelma on sama kuin monessa muussakin Yhdysvaltain kansallispuistossa: paikka on vähän liiankin suosittu, polut ruuhkautuvat, ja amerikkalaisista lähtee ajoittain tarpeettoman paljon ääntä. Muir Woodsissa oli jopa isoja kylttejä, joissa kävijöitä kehotettiin hiljaisuuteen, valitettavasti turhaan. Vaikka kävimme metsässä maanantaina, ruuhkat olivat kaameat, parkkipaikat aivan täynnä ja paljon autoja pysäköity hengenvaarallisesti kapean vuoristotien varrelle. Sanoisin, että vierailua ei kannata ajoittaa viikonlopulle, jos ollenkaan voi välttää. Jättiläispuita pääsee näkemään monissa muissakin paikoissa Yhdysvaltain länsirannikolla ja Sierra Nevadan vuoristossa, esimerkiksi Yosemiten kansallispuiston Wavonassa.

Tunnelma metsässä on kaikesta huolimatta rauhallinen.

Yhdysvalloissa julkisen liikenteen käyttö on usein aika vaivalloista. Matka San Franciscosta Muir Woodsiin ei ole erityisen hankala, mutta se on hidas, kaupungin keskustasta voi mennä reilusti yli kaksi tuntia ja bussia vaihtaessa saa varautua odotteluun. Ensin ajetaan kaupungin keskustasta Golden Gaten toiselle puolelle Sausalitoon tai Marin Cityyn esimerkiksi bussilla numero 70. Sausalitoon pääsen myös lautalla. Sitten jatketaan pikkubussilla 66 tai 66F (liikennöi vain lomasesongin aikana, aikataulut) perille Muir Woodsiin. Maksaminen sentään onnistuu samalla Clipper Cardilla joka kulkuvälineessä.

San Franciscossa voi bussia odotellessa bongata vaikka vanhan kunnon hippibussivolkkarin.

Sausalitossa voi pysähtyä esim. kahville, jäätelölle tai syömään, tarjontaa riittää, hintataso ei ole edullinen mutta pikkukaupungin tunnelma on rento ja miellyttävä. Meitä urheilullisemmat voivat vaikka vuokrata polkuypyörän San Franciscosta, matka on pitkä ja mäkinen mutta maisemiltaan upea.

Jättiläispuita kävimme katsomassa 30.6.2015

Aavikolla ja viinitarhoissa

En pidä itseäni kummoisenakaan luontokuvaajana, mutta Paso Roblesissa tämä kolibri osui sopivasti linssin eteen.

"Olimme jossain Barstow'n tienoilla, autiomaan laidalla, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.", alkaa Hunter S. Thompsonin gonzojournalismiklassikko Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Saapuessamme myöhään illalla Arizonasta Colorado-joen yli Kalifornian puolelle, epäilin hetken että joku oli terästänyt illallistani hallusinogeeneilla. Auton ulkolämpömittari nimittäin nousi 102 Fahrenheitiin - 39 Celsiusta - vaikka aurinko oli laskenut jo yli tuntia aikaisemmin. Kurvatessani motellin pihaan ja avatessani oven tajusin, ettei lämpömittarissa ollut vikaa, Kalifornian aavikolla vain on kesäkuussa todella kuuma, yöaikaankin.

Kuumuuden lisäksi toinen silmiinpistävä asia Kalifornian autiomaassa ovat pitkät tavarajunat. Näkyi niitä New Mexicossa ja Arizonassakin. Enimmäkseen ne kai kuljettavat Kiinasta ja muualta Aasiasta tuotua tavaraa Yhdysvaltain länisrannikon satamista eteenpäin. Kovin laadukasta kuvaa en niistä saanut, mutta alla olevan videonpätkän onnistuin eräässä tasoristeyksessa puhelimella ottamaan. Siinäkin veturit ehtivät mennä ennekuin sain kuvauksen käyntiin. Tuo ei ollut läheskään pisin juna jonka näimme, ennemminkin yksi lyhimmistä.

Barstown vanhalla rautatieasemalla on peräti kaksi liikennemuseota, Western America Railroad Museum ja Route 66 Museum. Uskallan suositella niille, jotka yleensä pitävät sellaisista museoista. Kummassakin näkyy, etteivät ylläpitäjät ole ammattilaisia vaan innokkaita harrastajia, eikä resursseja ole liikaa. Jotkut näyttelyjen osat ovat ennemmin avoimia esinevarastoja kuin varsinaisesti suunniteltuja näyttelyitä. Parasta on rautatiemuseon ulkonäyttelyalue ja sen mahtavat dieselveturit. Vielä enemmän olisin siitä nauttinut jos olisi ollut vähemmän kuuma.

Tottakai Route 66-museosta löytyy T-mallin Ford.

Santa Fe -yhtiön FP45 vuodelta 1967.

On ehkä vähän tyhmää valittaa, että aavikolla on kuuma, mutta siellä oli. Jos auton ilmastointi ei olisi toiminut, olisi ollut henki tai ainakin terveys vaarassa. Ulkoilmassa ei voinut oleskella kuin aivan pienen hetken kerrallaan.

Aavikon ja Tyynen valtameren välissä olevien kukkuloiden suojassa sijaitsee Paso Robles, juuri sellainen hyvinvoiva pikkukaupunki kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Paso Roblesin ympärillä, kuten monin paikoin Kaliforniassa, on paljon viinitiloja. Viiniturismi on parin viime vuosikymmenen aikana muodostunut aika isoksi jutuksi siellä. En ole asiantuntija, mutta Paso Roblesin viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi: halpaa se ei ollut.

Paso Roblesissa on myös ihan oikea villin lännen saluuna, Pine Street Saloon, joka toimii vuonna 1857 rakennetussa talossa. Luonnollisesti saluunassa kummittelee.

Koko Kalifornia on jo vuosien ajan kärsinyt ennen kokemattomasta kuivuudesta. Tilanne on niin paha, että osavaltion kuvernööri julisti tammikuussa 2015 hätätilan. Paso Roblesissa ja sen ympäristössä oli helppo uskoa, että tilanne on poikkeuksellinen. En tietenkään tiedä, miltä kukkuloiden pitäisi  kesäkuussa tavallisesti näyttää, mutta jotenkin kuvittelisin että näkyvissä pitäisi olla vihreää, eikä vain kuivan ruskeaa, kuolleen näköistä kasvillisuutta.

Kalifornia on yksi maailman tuottoisimmista viljelyalueista, ja kuivuus luonnollisesti iskee maanviljelijöihin erityisen pahasti. Teiden varsilla näkyikin usein poliitikoille suunnattuja "tehkää jotain" -henkisiä viestejä. En kylläkään täysin ymmärrä, mitä esimerkiksi Kalifornian kuvernööri asialle voi - kenties esittää sadetanssin?

Kalifornian aavikoihin ja Paso Roblesiin tutustuimme 19.-22.6.2015.

Kivien laakso

Tämän kaltaisen kuvan ottaminen lähestyttäessä Monument Valleya koillisen sunnasta tietä 163 lienee pakollista. Ainakin kaikki näyttävät niin tekevän.

Arizonan ja Utahin rajalla on paikka nimeltä Tse'Bii'Ndzisgaii, "kivien laakso", yksi Yhdysvaltojen lounaisosien monista luonnonihmeistä, Valkoinen mies on antanut sille nimen Monument Valley, "muistomerkkien laakso". Se on yksi maailman kuvatuimmista paikoista ja esiintynyt monissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä, eikä ihme. Hiekkakivimuodostelmat näyttävät Salvador Dalin kuumehoureilta, mutta ovat siellä oikeasti.

Monument Valleyn kaltaiset paikat saavat kävijän - minut ainakin - tuntemaan itsensä kovin pieneksi. Valtavien, outojen kallioiden muodostuminen on kestänyt kymmeniä miljoonia vuosia, eikä edes kivi ole ikuista. Mitä merkitystä minun ohimenevällä olemassaolollani voi sellaisen rinnalla olla?

"Lapaset", vasen ja oikea.

Monument Valleya hoitaa ja hallinnoi Navajo Nation. Kävijän kannalta eroa liittovaltion kansallispuistoihin ei juuri ole. Alueelle saavuttaessa maksetaan pääsymaksu ja vierailukeskuksessa voi tutustua pienehköön, mutta laadukkaaseen Monument Valleyn ja navajojen historiaa käsittelevään museoon. Siellä on myös ravintola, joka ei ollut niin pahasti ylihintainen kuin olisi kuvitellut, ja matkamuistomyymälä josta sai aitoustodistuksella varustettuja navajotaiteilijoiden ja -käsityöläisten tuotteita. Monument Valleyssa on jopa hotelli. Meille se oli turhan hintava, mutta epäilemättä auringonnousun ja -laskun seuraaminen omalta parvekkeelta olisi melkoinen kokemus.

Ostamme harvoin matkamuistoja, mutta Monument Valleysta hankimme navajotaiteilija Anna Cheen tekemän hiekkapiirroksen. YouTubesta löytyy mm. vuonna 1949 kuvattu filmi perinteisen hiekkapiirustuksen tekemisestä (mykkä, alkaa ajassa 18:50, elokuvan alussakin on ihan mielenkiintoista materiaalia, muun muassa Monument Valleyn maisemia). 

Navajomaat ovat pääasiassa hienojakoista, pölyävää punaista hiekkaa, joka sateella joko muuttuu upottavaksi mudaksi tai valuu pois. Vaikka meidän käyntimme aikana Monument Valley paahtui julmassa helteessä, oli edellisinä päivinä kuulemma satanut. Tämän seurauksena laakson pohjaa kiertävä 17 mailin pituinen hiekkatie oli osittain muuttunut upottavaksi mudaksi, osittain valunut pois, ja se jäi meiltä ajamatta. John Ford Pointilla, lännenelokuvistaan tunnetutn ohjaajan mukaan nimetyllä näköalapaikalla sentään kävimme.

Monument Valley on esittänyt useammassakin elokuvassa vierasta planeettaa. Ei ihme.

Tätä kirjoittaessani elokuussa 2015 Monument Valleyn lähistöllä on meneillään surkea ympäristökatastrofi. Lähes sata vuotta sitten suljetusta kultakaivoksesta pääsi yli 11 miljoonaa litraa raskasmetallien saastuttamaa jätevettä San Juan -jokeen, joka virtaa Monument Valleyn pohjoispuolelta. Monien navajoviljelijöiden alinkeino on täysin riippuvainen joesta saatavasta kasteluvedestä, ja kun sitä ei voi käyttää on sato vaarassa tuhoutua. Heidän muutenkin vaatimaton toimeentulonsa on vaakalaudalla.

Kävimme Monument Valleyssa 15.6.2015.

Manzanar

Yksi vartiotorni on pystyssä, sekin uudisrakennus vuodelta 2005.

Kalifornian aavikko Sierra Nevadan länsipuolella voi kesällä olla painajaismainen. Varjolämpötila on helposti 40 celsiusasteen luokkaa - mutta mistä ihmeestä löytäisi sen varjon, kun hiekassa kasvaa vain polvenkorkuista puskaa? Meillä onneksi oli ilmastoitu vuokra-auto ja runsaasti juomavettä. Keskellä aavikkoa, Lone Pinen ja Independencen pikkukaupunkien välissä, lähellä Death Valleyn kansallispuistoa on kenties koko aavikon pahin paikka: Manzanar.

Toisen maailmansodan aikana Kalifornian rannikolta, pääasiassa Los Angelesista, siirrettiin yli 10000 japanilais-amerikkalaista "Manzanarin sota-ajan uudelleensijoituskeskukseen" pienelle neliönmuotoiselle alueelle keskelle aavikkoa, piikkilangan taakse ahtaisiin parakkeihin. Kaikkiaan Yhdysvalloissa siirrettiin yli 100000 japanilaissukuista asukasta Manzanarin kaltaisille leireille. Enemmistö heistä oli Yhdysvaltain kansalaisia. Yhtäkään heistä ei koskaan syytetty yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Tuhannet nuoret japanilaisamerikkalaiset miehet taistelivat Yhdysvaltain armeijassa samalla kun heidän perhettään pidettiin vankina epäinhimillisillä leireillä armottoman auringon alla. Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy alkajaisiksi vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta.

Näyttelyrakennus, alun perin Manzanarissa toimineen koulun auditorio. Etualalla paloauto 1940-luvulta.

Vuonna 1992 Manzanarista tehtiin niin sanottu National Historic Site, Yhdysvaltain liittovaltion ylläpitämä museoitu alue. Sitä hallinnoi National Park Service, joka on tehnyt täälläkin erinomaista työtä. Alueen ainoassa leiriajalta säilyneessä rakennuksessa on informatiivinen ja tunteisiin vetoava, silti kiihkoton, näyttely. Itselleni jäi erityisesti mieleen eräs esimnerkki siitä, kuinka aikuiset pilaavat maailman. Läheisen Owens Valleyn koulun "valkoiset" oppilaat olisivat halunneet pelata koripallo-ottelun Manzanarin koulun japanilais-amerikkalaista joukkuetta vastaan. Owens Valleyn koulun johtokunta kuitenkin esti tämän, huolimatta vetoomuksesta, jonka allekirjoittivat kaikki molempien koulujen oppilaat!

Manzanarin baseball-kentän kotipesä, n. 1943. Näen aikamoista ironiaa siinä, että Manzanarin asukkaat pelasivat innokkaasti urheilulajeista kaikkein amerikkalaisinta.

Lienee tarpeellista korostaa, vähättelemättä Manzanariin suljettujen kärsimyksiä, että kyseessä ei ollut samanlainen keskitysleiri kuin ne, joille esimerkiksi Saksassa ja Neuvostoliitossa samoihin aikoihin sijoitettiin vääränlaisina ihmisinä pidettyjä. Manzanarissa ketään ei tapettu, ruumiillinen väkivalta oli harvinaista ja asukkaiden ravitsemuksesta ja terveydenhoidosta huolehdittiin edes jonkinlaisella minimitasolla.

Minun sukupolvelleni japanilaisamerikkalaisten pakkosiirtojen tarina saattaa olla tuttu ensimmäisestä Karate Kid -elokuvasta. Itse muistan hyvin yhden elokuvan voimakkaimmista kohtauksista, jossa herra Miyagi juovuspäissään muistelee Manzanarissa synnytyksen komplikaatioihin kuollutta vaimoaan. Herra Miyagia näytellyt Pat Morita - Kalifornian Isletonissa vuonna 1932 syntynyt Yhdysvaltain kansalainen - oli itse lapsena siirtoleirillä, ei kuitenkaan Manzanarissa vaan Arizonan Gila Riverissä. Alla paras löytämäni YouTube -video kyseisestä kohtauksesta (alkaa ajassa 2:48).

Manzanarissa käynnistä tuskin jää hyvä mieli. Tunnelman nostattamiseen suosittelen poikkeamista Lone Pinessa kymmenkunta mailia Manzanarista etelään. Main Streetin ja Mountain View Streetin kulmassa on mainio meksikolaisravintola Bonanza.

Manzanarissa kävimme 11.6.2015.