Matkustaminen on kahvia sielulle.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja minä tykkään käydä hämmästelemässä ja kummastelemassa niitä.
Olen keski-ikäistyvä mies. Asun Länsi-Suomessa. Matkoillani on usein mukana vaimoni, ihan vapaaehtoisesti. Kaikki kuvat ovat minun ottamiani, ellei toisin mainita.
Maailmassa tuskin on niin syrjäistä paikkaa, ettei ihminen olisi joskus käyttänyt sitä sotimiseen. Pikkuinen Mehamnin kalastajakylä Finnmarkissa Norjan Jäämeren rannikolla on yksi pohjoisimmista asutuksista koko Euroopassa. Silti sekään ei ole riittävän kaukainen säilyäkseen sodalta ja hävitykseltä. Siitä on kylän ulkopuolella näkyvä todiste, toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen tykistöaseman rauniot.
Tykistöaseman jäänteitä.
Pohjois-Norjasta vetäytyessään syksyllä 1944 Saksan sotilaat räjäyttivät omat linnakkeensa ja kylvivät maamiinoja ympäriinsä. Mehamnin ja kaikki mut kylät sekää kaupungit he polttivat, ja veivät siviiliväestön pakolla mukanaan. Jotkut onnistuivat pakenemaan vuorille, mutta sieltä palatessaan hekin löysivät vain kotitalonsa palaneet rauniot. Norjassa ei saksalaisten miehitysaikaa muisteta hyvällä, mutta pohjoisimmassa maakunnassa Finnmarkissa suhtautuminen on varmaankin kaikkein katkerinta ja vihamielisintä. Se on helppo ymmärtää.
Kallioon hakatun bunkkerin räjäytetyt jäännökset.
Sodan jälkeen Mehamnin asukkaat palasivat rakentamaan kotikyläänsä uudelleen. Linnakkeen raunioista he tekivät kaatopaikkansa. On helppo kuvitella että ha halusivat haudata vihatuista miehittäjistä ja kotien polttajista muistuttavan paikan roskien alle ja unohtaa sen.
Nykyään se, mitä Mehamnin tykistölinnakkeesta on jäljella on kaivettu esiin jätteiden alta, ja paikalle on tuotu sen historiasta kertova infotaulu sekä pari pöytää ja tuolia eväiden syöntiä varten. Rauniot ovatkin nykyisellään mainio paikka maisemien katseluun: tykistöasemat nimittäin rakennettiin paikkoihin, joista on hyvä näköala ja laaja ampuma-ala. Linnakkeelta näkyy muun muassa Kinnarodden, Euroopan mantereen pohjoisin piste - paljon mainostettu Nordkapp on nimittäin Magerøyan saarella eikä ole edes sen pohjoisin paikka. Kannattaa kuitenkin varoa kallioon hakattuja juoksuhautoja, joihin ihan oikeasti voi helposti pudota, ja porojen jätöksiä.
Jäämeren rannan teräviä kiviä. Tämä on luonnonmuodostelma, ei osa räjäytettyä linnaketta.
Näkymä Mehamnista pohjoiseen. Vasemmassa reunassa kauempi niemenkärki on Kinnarodden, Euroopan mantereen pohjoisin piste.
Mehamnissa ja sen ympärillä on toki muitakin paikkoja katsella maisemia, ja maisemat siellä ovat todella upeat, kuten kaikkialla Norjan rannikolla.
Nordkinnin niemen maisemia Mehamniin johtavan tien varrella: vuoria...
...ja meri.
Kävimme Mehamnissa kesä-heinäkuun vaihteessa 2020, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Suomen ja Norjan raja oli jälleen avattu matkailijoille koronaviruspandemian aiheuttaman sulun jälkeen. Pohjois-Norja oli hyvä paikka matkustaa turvavälejä säilyttäen. Yövyimme Sinisessä talossa maailman lopussa, jota voimme lämpimästi suositella. Mehamniin pääsee oman tai vuokratun auton lisäksi Hurtigruten -laivalla, jonka aikatauluja on tätä kirjoittaessani tosin supistettu tautitilanteen vuoksi.
Auringonlaskun valaisema Prahan linna Kaarlen sillalta. En ole ensimmäinen joka keksi kuvata sen.
(Tietenkään Praha ei oikeasti ole pilalla. Lue tämä kokonaan.)
Siihen on syynsä, että barbaarituristilaumat vuosi vuoden jälkeen vyöryvät samoihin paikkoihin, kuten vaikkapa Venetsiaan, Dubrovnikiin ja Prahaan. Esimerkiksi nämä mainitut kolme kaupunkia ovat nimittäin todella kiehtovia ja kauniita paikkoja joissa on ainutlaatuinen tunnelmansa. Niistä jokaisessa käydessäni olen kuitenkin joutunut miettimään, onko meitä täällä liikaa - luonnollisesti tiedän hyvin olevani itse osa ongelmaa.
Milloin jokin paikka on turistien pilaama? Ainakin silloin, kun heidän vaikutuksestaan tuhoutuu tai katoaa se, minkä vuoksi he alun perin tulivat sinne. Prahaan käsittääkseni tullaan koska se on Praha: omaleimainen, uskomattoman kaunis ja historiallinen (ja sitten on tietysti kanssa se olut). Praha on elävä kaupunki, eikä vain historiallinen kulissi. Se kuitenkin lakkaa olemasta sitä, jos turistit syrjäyttävät kaupungin asukkaat, ja minusta näyttää että tietyissä osissa Prahaa näin on käymässä.
Kaarlen sillalla. Tämä ei ole ruuhka-aika.
Tarkoitan sitä, että Vanhankaupungin aukion, Josefovin ja Kaarlen sillan rajaamassa kolmiossa ei ole enää mitään muuta kuin turistipalveluita: ei ruokakauppoja eikä muutakaan mitä kaupungin asukkaat jokapäiväiseen elämäänsä tarvitsevat, vaan pelkästään turistiravintoloita, Kiinassa valmistettua matkamuistokrääsää myyviä kauppoja, 24 tuntia vuorokaudessa auki olevia thaihierontaliikkeitä sekä absinttibaareja.
Tarkoitan sitä, että paikalliset asukkaat välttävät Kaarlen siltaa ja mieluummin kiertävät Manesin sillan tai Legioonasillan kautta Vltavan ylittäessään, vaikka matkasta tulisi paljon pitempi. Kaarlen silta on nimittäin niin tukossa turisteista, että sen yli on vaikea päästä mitenkään säädyllisessä ajassa, ja lisäksi vaarana on, että joku pösilö huitaisee selfiekepillä (ihan oikeasti, jättäkää ne kotiin ja käyttäkää vaikka ojennettua käsivartta mieluummin).
Kuten totesin, myös minä olen ongelma.
En minä silti kehota ketään pysymään poissa Prahasta, tai edes Kaarlen sillalta (hei, katsokaa tämän postauksen ensimmäistä kuvaa). Mutta jos teillä on valinnanvaraa, menkää sinne joskus muulloin kuin heinä-elokuun vaihteessa, koska silloin siellä ovat ihan kaikki muutkin.
Kävin Prahassa heinä-elokuussa 2018, ja sitä ennen kahdesti 1900-luvulla.
Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?
En minäkään, Luojan kiitos.
Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.
Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.
Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.
Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.
Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.
Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.
Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.
"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.
Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.
John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".
Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".
Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.
Yhdysvaltain pääkaupunki, Columbian piirikunnan Washington (tuttavallisesti Washington DC) on suunnitelmallisesti rakennettu tekemään vaikutuksen kävijöijin. Ja tekeehän se. Kaupunki on täynnä muistomerkkejä Yhdysvaltain ja vähän muunkin maailman historian tapahtumille - niitä on paljon enemmän kuin tässä esitellyt.
Toisen maailmansodan muistomerkki, taustalla Washington Monument (kännykkäpanoraamakuva).
Muistomerkkejä on (varmaankin) kaikille Yhdysvaltain käymille sodille. Ne heijastavat mielenkiintoisella tavalla kyseisten sotien jälkikuvaa yhdysvaltalaisessa tietoisuudessa. Toisen maailmansodan muistomerkki on marmoriin veistetty voitonparaati, ylistys Yhdysvaltain valtavalle voimalle. Siinä ei ole yhtään ihmishahmoa, vain voitonseppeleitä ja taistelupaikkojen nimiä.
Korean sodan muistomerkki.
Korean sota ei ollut yhtä itsestäänselvä voitto Yhdysvalloille. Sille omistettu monumentti teki minuun suuren vaikutuksen, koska se toi esiin yksittäisen sotilaan sodan uhrina. Muistomerkkiin kuuluu varsin luonnollisen näköisistä sotilaita esittäviä veistoksia, joiden kasvoilta näkyy (ainakin minun silmiini) sodan kokeneiden pelko, ahdistus ja hämmennys.
Vietnamin sodan muistomerkillä. Jäin miettimään, etsikö tämä pariskunta jonkun nimeä - ehkä veljen, ystävän, koulutoverin? Iältään he olivat sitä sukupolvea joka koki nuoruudessaan Vietnamin.
Vietnamin sodasta on kulunut yli 40 vuotta, mutta se on yhä ristiriitainen ja vaikea, mielipiteitä jakava asia Yhdysvalloissa. Parhaimmillaankin se nähdään nolona epäonnistumisena ja huonosti hoidettuna sekasotkuna, pahimmillaan imperialistisena ryöstöretkenä johon ei olisi lainkaan pitänyt sekaantua. Myös Vietnamin sodan muistomerkki jakaa mielipiteitä. Se koostuu nimittäin yksinkertaisesti mustista kivilaatoista, joihin on kaiverrettu kaikkien Vietnamissa 1959-1975 kuolleiden amerikkalaissotilaiden nimet, kuoleman aikajärjestyksessa - eikä yhtään mitään muuta. Vastustajat ovat kuvanneet muistomerkkiä muun muassa "nihilistiseksi kivilaataksi", mutta toisaalta se on myös valittu amerikkalaisen arkkitehtuurin top 10 -listalle.
Washington Monument.
Muistomerkkejä on myös presidenteille. Näkyvin on - ei kovin yllättäen - ensimmäisen presidentin George Washingtonin kunniaksi pystytetty 169-metrinen obeliski. Se on myös eräänlainen vastoinkäymisten muistomerkki. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1848, mutta pysähtyivät 1854 rahojen loputtua. Kesti peräti 25 vuotta ennen kuin rakentaminen jatkui. Paraatipaikalla pääkaupungin keskustassa, näköetäisyydellä presidentin Valkoisesta talosta, sojotti kiusallinen nysä. Katkos näkyy selvästi valmiissakin monumentissa, alaosa on väriltään vaaleampi koska aluksi marmori hankittiin eri louhoksesta kuin loppuvaiheessa. Monumentti valmistui vihdoin vuonna 1885, ja oli silloin maailman korkein rakennus. Vastoinkäymisiä on ollut viime vuosinakin: vuonna 2011 monumentti vaurioitui maanjäristyksessä, ja vuodesta 2016 alkaen se on ollut suljettuna yleisöltä hissiremontin vuoksi.
Jefferson Memorial.
Jefferson itse.
Yhdysvaltain kolmannen presidentin ja itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan Thomas Jefferssonin muistomerkki on kupolirakennus, jonka sisällä Jefferson itse seisoskelee paljon luonnollista kokoa suurempana patsaana. Seinillä on lainauksia hänen kirjoituksistaan. Käyntimme aikaan monumentin edessä oli meneillään mielenosoitus, mikä ei kuulemma ole kovinkaan harvinaista. Tällä kertaa asia koski yhdysvaltalaista terveydenhuoltojärjestelmää.
Abraham Lincoln.
Lincolnin muistomerkin portailta voi etsiä paikan, jossa Martin Luther King piti kuuluisan "Minulla on unelma" -puheensa.
Sisällissodan voittanut ja orjat vapauttanut, murhaajan luoteihin kuollut Abraham Lincoln lienee George Washingtonin jälkeen toiseksi ihailluin presidentti yhdysvaltalaisten keskuudessa. Hänen muistomerkkinsä onkin varsin näyttävä, kreikkalaista tai roomalaista temppeliä muistuttava rakennus, jossa Lincoln istuskelee valtavan patsaan muodossa. Myös hänen muistomerkillään on pidetty ja pidetään mielenosoituksia, ja yksi niistä on saanut oman muistomerkkinsä. Portaisiin on merkitty paikka, jolla Martin Luther King piti "Minulla on unelma" - puheensa vuonna 1963.
Kaikki tässä mainitut monumentit ovat melko lähellä toisiaan National Mall -puistokadun varrella ja niiden välillä voi helposti liikkua kävellen. Washington DC:n mittakaava voi kuitenkin olla hämäävä. Esimerkiksi Toisen maailmansodan muistomerkiltä katsoen saattaa näyttää, että Lincolnin muistomerkki on ihan vieressä, mutta oikeasti matkaa on lähes kilometri.
Sotien ja presidenttien lisäksi muistomerkkejä on myös tieteen tekijöille, kuten Albert Einsteinille. En kyllä vieläkään tajua suhteellisuusteoriasta mitään.
Washington DC:n muistomerkeillä kävimme touko- ja kesäkuussa 2017.
...syödä gumboa, syödä red beans & ricea, syödä po'boy -voileipiä, syödä beignetejä ja, no,syödä. Suositeltavia paikkoja ainakin Dooky Chase's, Gumbo shop ja Coop's place, mutta pahaa ruokaa ei koko kaupungista taida saada. Tulimme syöneeksi kaiken ennen kuin otimme siitä kuvan, joten tämä gumbokulho on haettu Wikimedia Commonsista. Kuvaaja Elliot Lowe (CC BY 2.0).
...majoittua vanhassa neworleansilaistalossa, kuten vaikkapa, Olde Town Innissa kuten me.
...ajella ratikoilla.
...ja kyllä Bourbon Streetillakin kannattaa ainakin käväistä.
Akko on melko pieni kaupunki Galilean rannikolla Israelin pohjoisosassa. Sikäli kuin tiedämme, on paikkakunnalla ollut asutusta noin vuodesta 3000 eKr alkaen. Kaupunkia ja sen asukkaita on kirottu strategisesti merkittävällä sijainnilla. Akkoa ovat valloittaneet, piirittäneet ja pommittaneet, vain muutamia monien joukosta mainitakseni:
Aleksanteri Suuri vuoden 332 eKr paikkeilla
Kalifi Umarin armeija vuonna 636
Ristiretkeläiset vuonna 1104
Sulttaani Saladin vuonna 1187
Ristiretkeläiset uudestaan vuonna 1191
Mamelukit vuonna 1291
Napoleon vuonna 1799
Englannin, Ranskan ja Itävallan laivastot yhdessä vuonna 1840
Ehkä voimakkaimmin Akko yhdistetään ristiretkeläisiin. Kaupungin suurin nähtävyys on ristiretkeläisten linna, tai oikeastaan sen maanalaiset osat, sillä Akkoa 1500-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti hallinnut ottomaanivaltakunta rakennutti perustuksille nykyaikaisemman linnoituksen. Kaupungin ja linnan verinen, ruudinhajuinen ja meluisa historia on esitetty kävijälle rahaa ja huipputekniikkaa säästämättä. Lipunmyynnistä saa kuulokkeet ja laitteen, joka paikannukseen perustuvalla tekniikalla alkaa valitulla kielellä kertoa asioista. Seinillä ja välillä lattiassakin pyöri filmejä, jotka havainnollistivat elämää - ja kuolemaa - Akkossa.
Järjestelmä on toimiva, joskin ehkä vähän turhankin paljon kävijän uteiliaisuutta ohjaava ja kahlitseva. Lisäksi joillain kävijöillä näytti olevan huonosti toimivia laitteita, ja vaikka ne epäilemättä saa vaihdettua toimiviin, latistaa sellainen tunnelmaa pahasti. Kohokohtana jäi mieleeni tarina Napoleonin piirityksestä, joka oli esitetty ranskalaisen ja osmanisotilaan vuoropuheluna.
Olikohan tämä itsensä Jerusalemin kuninkaan saattue?
Ristiretkeläislinnan sisäpihalla.
Ristiretkeläisten vessa eli latriini.
Linnan lisäksi Akkossa on muitakin historiallisia kohteita: ristiretkeläisaikainen tunneli keskustan alla, pieni mutta viehättävä paikallismuseo kapunginmuurin sisässä sekä osmaniaikaisen hamam-kylpylän museo. Viimeksi mainitussa käytetään samanlaista opasstuslaitetta kuin linnassa. Mielestäni tekniikasta oli innostuttu vähän liikaakin, kuulokkeista tunkeva informaatio- ja tarinatulva saattaa aiheuttaa kävijän ylikuormitusta. Rakennus kyllä on varsinkin sisältä kaunis ja luonnollisen kokoisten patsaiden avulla havainnollistettu kylpyläelämä mielenkiintoista.
Hamamin kylpijäpatsaita
Hierojat ja kylvettäjät työssään.
On Akkossa muutakin kuin museoita. Basaarikujilla on mukava harhailla, ja erityisesti suosittelen kävelyä kaupungin muureilla, joilta avautuvat kauniit näkymät merelle ja lahden yli läheiseen Haifan kaupunkiin. Koska Akkon vanha keskusta on niemellä ja kolmelta suunnalta meren ympäröimä, siellä on onneksi usein hieman viileämpää kuin Israelissa yleensä.
Välimeren väri.
Tämä tykki jäi Akkon muureille Napoeleonin armeijalta (jos oikein muistan).
Israelissa etäisyydet eivät ole pitkiä. Akko on helppo päiväretkikohde paikallisjunalla vaikkapa Tel Avivista, Haifasta vielä helpompi. Se on aivan erilainen paikka kuin moderni Tel Aviv tai pyhä ja kaoottinen Jerusalem. Yksi Israelin kiehtovimmista piirteistä onkin, että nurkan takaa, tai viimeistään puolen tunnin junamatkan päästä, löytyy aina aivan toisenlainen todellisuus.
Akkon rautatieasema on uudessa keskustassa pienen kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista. Matkalla on muun muassa omalaatuisia taideteoksia, kuten nämä discokauriit ja -haikarat.
Akkon sotaisa menneisyys on kaupungissa hyvin näkyvissä, samoin nykypäivän jännitteet, kuten koko Israelissa. Mutta kun katsoo rantaravintolan terassilta turkoosin väristä Välimerta ja seuraa isoisää ja kahta lapsenlasta onkimassa, on ikävät asiat helppo unohtaa ja keskittyä hetken ajan vain siihen, mikä on kaunista.
Olen käynyt aika monessa linnassa, ja yhdessä olen ollut töissäkin. Voisi sanoa että tykkään kovasti linnoista. Sintrassa, Lissabonin liepeillä sijaitsevassa pikkukaupungissa, on peräti kolme sellaista, joten sinne piti tietysti mennä. Lopulta ehdin käydä linnoista vain kahdessa, ne nimittäin eivät ole auki edes 12 tuntia vuorokaudessa.
Maurien linna, Castelo dos Mouros, on Sintran linnoista vanhin ja minusta upein. Se on itse asiassa yksi mielenkiintoisimmista linnoista joissa olen käynyt, ja se on aika paljon sanottu. Kuten nimestä voi päätellä, linnan rakensivat nykyistä Portugalia ja Espanjaa hallinneet arabit, joita keskiajalla kutsuttiin maureiksi. He rakensivat varustuksensa vuoren huipulle, todella helposti puolustettavaan paikkaan. Ikää vanhimmilla muurinpätkillä on vaatimattomasti 1200-1300 vuotta.
Maurien linnan muureja vuorenjyrkänteellä.
Vuonna 1147 maurit antautuivat Portugalin kansallissankarin Afonso Henriquesin joukoille, ja siitä asti linnan yllä on liehunut Portugalin lippu. Se tosin on muuttunut moneen kertaan, ja nykyään linnan tornien lipputangoissa on erilaisia historiallisia lippuja. Sotilaallisen merkityksensä linna menetti jo 1400-luvulla, ja 1700-luvulla se vaurioitui maanjäristyksessä. Jo 1800-luvulla alkoi linnan entisöinti, aluksi Portugalin kuninkaan henkilökohtaisella rahoituksella. Linnan rakenteet ovat valtavan mielenkiintoisia, mutta upeinta on aivan tolkuttoman vaikuttava sijainti vuorenhuipulla Sintran kaupungin yllä. Valokuvat eivät tee oikeutta.
Vuoren huipulle rakennettuun linnaan on vaikea kaivaa kaivoa. Siksi ovelat maurit rakensivat tällaisen maanalaisen säiliön keräämään sadevettä, jotta linnan väellä olisi juotavaa piiritystilanteessakin.
Kyseessä ei ole juhlaliputus minun kunniakseni, tämä on Afonso Henriquesin tunnus 1100-luvulta.
Maurien linnan vieressä, vielä vähän korkeammalla vuorenhuipulla on Penan palatsi. Se ei ole läheskään yhtä vanha, palatsi rakennettiin vasta 1800-luvun puolivälissä kuninkaan kesäasunnoksi. Rakenteissa on tosin jäänteitä aiemmin paikalla sijainneesta luostarista. Arkkitehtuuriltaan se on varsinainen tyylien sekamelska, ja koristeelliset huoneet luovat vaikutelman kuninkaallisen perheen pilvilinnasta - silloin tällöin korkealla sijaitseva palatsi peittyykin pilviin. Kun Portugalin viimeinen kuningas pistettiin viralta vuoden 1910 vallankumouksesta, Penan palatsista tuli museo.
Kuten mainittua, Sintrassa on kolmaskin linna, joka nykyään tunnetaan Kansallisena palatsina, Palácio Nacional de Sintra. Myös se on alkujaan maurien rakennuttama, mutta nykyinen ulkoasu on 1300-1400 -luvuilta, jolloin kuninkaat pitivät sitä asuntonaan. Kansallinen palatsi on Sintran keskustassa. Useimmat varmaan ehtisivät kaikkiin kolmeen linnaan yhden päivän aikana, mutta minä sain Maurien linnassa ja Penan palatsissa kulumaan niin kauan etten ehtinyt Kansallisen palatsin sisäpuolelle ollenkaan. Ihailin sitä vain Maurien linnan muureilta.
Kansallinen palatsi.
Sintrassa on linnojen lisäksi yhtä ja toista muutakin. Ei välttämättä ole huono idea viettää siellä kahta päivää. Matka paikallisjunalla Lissabonista kestää tunnin verran ja maksaa vain pari kolikkoa. Maurien linnalle ja Penan palatsiin pääsee rautatieasemalta bussilla tai taksilla. Käveleminenkin on mahdollista, mutta sitä ei voi suositella kiireisille päiväretkeläisille. Lissabonissa majoittuvan budettimatkailijan kannattaa ottaa mukaan eväät tai ruokailla Lissabonissa. Sintra on erittäin suosittu kohde niin portugalilaisten kuin ulkomaistenkin matkailijoiden keskuudessa, mikä näkyy ravintoloiden ja kahviloiden hintatasossa.
