Manzanar

Yksi vartiotorni on pystyssä, sekin uudisrakennus vuodelta 2005.

Kalifornian aavikko Sierra Nevadan länsipuolella voi kesällä olla painajaismainen. Varjolämpötila on helposti 40 celsiusasteen luokkaa - mutta mistä ihmeestä löytäisi sen varjon, kun hiekassa kasvaa vain polvenkorkuista puskaa? Meillä onneksi oli ilmastoitu vuokra-auto ja runsaasti juomavettä. Keskellä aavikkoa, Lone Pinen ja Independencen pikkukaupunkien välissä, lähellä Death Valleyn kansallispuistoa on kenties koko aavikon pahin paikka: Manzanar.

Toisen maailmansodan aikana Kalifornian rannikolta, pääasiassa Los Angelesista, siirrettiin yli 10000 japanilais-amerikkalaista "Manzanarin sota-ajan uudelleensijoituskeskukseen" pienelle neliönmuotoiselle alueelle keskelle aavikkoa, piikkilangan taakse ahtaisiin parakkeihin. Kaikkiaan Yhdysvalloissa siirrettiin yli 100000 japanilaissukuista asukasta Manzanarin kaltaisille leireille. Enemmistö heistä oli Yhdysvaltain kansalaisia. Yhtäkään heistä ei koskaan syytetty yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Tuhannet nuoret japanilaisamerikkalaiset miehet taistelivat Yhdysvaltain armeijassa samalla kun heidän perhettään pidettiin vankina epäinhimillisillä leireillä armottoman auringon alla. Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy alkajaisiksi vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta.

Näyttelyrakennus, alun perin Manzanarissa toimineen koulun auditorio. Etualalla paloauto 1940-luvulta.

Vuonna 1992 Manzanarista tehtiin niin sanottu National Historic Site, Yhdysvaltain liittovaltion ylläpitämä museoitu alue. Sitä hallinnoi National Park Service, joka on tehnyt täälläkin erinomaista työtä. Alueen ainoassa leiriajalta säilyneessä rakennuksessa on informatiivinen ja tunteisiin vetoava, silti kiihkoton, näyttely. Itselleni jäi erityisesti mieleen eräs esimnerkki siitä, kuinka aikuiset pilaavat maailman. Läheisen Owens Valleyn koulun "valkoiset" oppilaat olisivat halunneet pelata koripallo-ottelun Manzanarin koulun japanilais-amerikkalaista joukkuetta vastaan. Owens Valleyn koulun johtokunta kuitenkin esti tämän, huolimatta vetoomuksesta, jonka allekirjoittivat kaikki molempien koulujen oppilaat!

Manzanarin baseball-kentän kotipesä, n. 1943. Näen aikamoista ironiaa siinä, että Manzanarin asukkaat pelasivat innokkaasti urheilulajeista kaikkein amerikkalaisinta.

Lienee tarpeellista korostaa, vähättelemättä Manzanariin suljettujen kärsimyksiä, että kyseessä ei ollut samanlainen keskitysleiri kuin ne, joille esimerkiksi Saksassa ja Neuvostoliitossa samoihin aikoihin sijoitettiin vääränlaisina ihmisinä pidettyjä. Manzanarissa ketään ei tapettu, ruumiillinen väkivalta oli harvinaista ja asukkaiden ravitsemuksesta ja terveydenhoidosta huolehdittiin edes jonkinlaisella minimitasolla.

Minun sukupolvelleni japanilaisamerikkalaisten pakkosiirtojen tarina saattaa olla tuttu ensimmäisestä Karate Kid -elokuvasta. Itse muistan hyvin yhden elokuvan voimakkaimmista kohtauksista, jossa herra Miyagi juovuspäissään muistelee Manzanarissa synnytyksen komplikaatioihin kuollutta vaimoaan. Herra Miyagia näytellyt Pat Morita - Kalifornian Isletonissa vuonna 1932 syntynyt Yhdysvaltain kansalainen - oli itse lapsena siirtoleirillä, ei kuitenkaan Manzanarissa vaan Arizonan Gila Riverissä. Alla paras löytämäni YouTube -video kyseisestä kohtauksesta (alkaa ajassa 2:48).

Manzanarissa käynnistä tuskin jää hyvä mieli. Tunnelman nostattamiseen suosittelen poikkeamista Lone Pinessa kymmenkunta mailia Manzanarista etelään. Main Streetin ja Mountain View Streetin kulmassa on mainio meksikolaisravintola Bonanza.

Manzanarissa kävimme 11.6.2015.