Inhoa Las Vegasissa

Eiffel-tornin pienoismalli. Plääh.

"Täällä on tosi mautonta."
- vaimoni vietettyään n. 8 minuuttia Las Vegasissa.

En tykännyt Las Vegasista yhtään. Myönnän, että minulla oli voimakas ennakkoasenne enkä antanut sille reilua mahdollisuutta. Pysähdyimme Las Vegasissa vain siksi, että se oli sopivasti matkan varrella matkallamme Kaliforniasta Grand Canyonille päin. Toki mukana oli myös sellainen "pitäähän se kerran nähdä" -tunne.

En ole kiinnostunut uhkapeleistä, ja juon niin alkoholi- kuin muutkin juomani mieluummin pienissä rauhallisissa pubeissa kuin valtavissa yökerhoissa. Keskelle aavikkoa muovista ja neonvaloista turistikohteeksi rakennettu kaupunki, jonka olemassaolo perustuu siihen että Nevadassa on muita Yhdysvaltain osavaltioita sallivampi lainsäädäntö uhkapelin, alkoholin ja avioitumisen sekä avioreon suhteen, ei ajatuksenakaan vetoa minuun lainkaan.

Vietimme Las Vegasissa yhden illan ja yön. Päällimmäisinä mieleen jäivät:

• Majapaikkamme vieressä ollut kasinohotelliravintolakompleksi, jonka nimi voitaisiin suomeksi kääntää "tissit".
• Musta egyptiläistä pyramidia jäljittelevä hotelli, jonka huipulta lähti valonsäde kohti taivasta.
• Muovinen Pariisin jäljitelmä, muovinen New Yorkin jäljitelmä ja muovinen Venetsian jäljitelmä ("muovinen" kuvaannollisessa merkityksessä, tiedän kyllä että ne oikeasti on rakennettu betonista).
• Stripillä käteeni tökätty flyeri. Siinä mainostettiin yökerhoesitystä, jossa vähäpukeiset nuoret naiset ampuivat konetuliaseilla. Ei menty katsomaan.

Koin Las Vegasin täysin vastenmielisenä. Ymmärrän kuitenkin, että kysymys on henkilökohtaisista mieltymyksistäni ja näkemyksistäni. Monet viihtyvät kaupungissa, hyvä heille.

Sitä paitsi minäkin olisin varmasti voinut löytää Las Vegasista minua kiinnostavia asioita. Siellä on monipuolista kulttuuritarjontaa, museoita ja teattereita, joissa olisin epäilemättä saanut muutaman päivän kulumaan ihan miellyttävästi. Kun matkaan käytettävä aika kuitenkin oli rajallinen, päätin mieluummin viettää ne päivät jossain muualla, ja uskon tehneeni omalta kannaltani oikein.

Pois ajaessamme näin auton taustapeilistä Donald Trumpin omistaman hotellin, joka on päällystetty kullan värisillä laatoilla. Painoin kaasua.

Olimme Las Vegasissa 11.-12.6.2015

Yosemite

Half Dome, yksi Yosemiten symboleista. Sen huipulle voi kiivetä, mutta sitä varten tarvitaan lupa (ja jos minulta kysytään, vakavasti puutteellinen itsesäilytysvaisto myös).

Yosemiten kansallispuisto sijaitsee Sierra Nevadan vuoristossa Kalifornian keskiosissa. Se on Yhdysvaltain toiseksi vanhin kansallispuisto ja yksi maan suosituimmista matkailukohteista - eikä ihme, maisemat ovat henkeäsalpaavan upeat.

Kuten Yhdysvalloisa yleensä, Yosemitessa palvelut ovat kohdallaan ja asiat on tehty matkailijoille helpoiksi. Tämän kolikon kääntöpuoli on se, että ainakaan puiston suosituimmilla alueilla Yosemite Valleyssa ja sen lähiympäristössä ei luonnon rauhasta ole kävijämassojen keskellä tietoakaan. Laajan kansallispuiston kaukaisemmista osista kuulemma kyllä löytyy hiljaisempiakin alueita.

Näkymä Vernal Fallsin huipulta

Koska olemme keski-ikäisiä plösöjä sohvaperunoita, emme edes yrittäneet kiivetä esimerkiksi kuuluisalle Glacier Pointin näköalapaikalle, saati sitten Half Domelle. Kiipeäminen helteessä kauniin Vernal Falls-vesiputouksen huipulle oli ihan riittävän rankkaa meille. Kuvat eivät tee alkuunkaan oikeutta maisemille. Vietimme Yosemitessa kaksi päivää. Jälkimmäisenä pysyttelimme laakson pohjalla, sen verran Vernal Fallsille kiipeäminen otti pohkeisiin. Mirror Lake trail oli vaikuttava sekin, joskin itse "peilijärvi" oli lähes kuiva koko Kaliforniaa useamman vuoden vaivanneen kuivuuden vuoksi.

Vernal Falls ja sateenkaari, tai vesiputoksenkaari kai paremminkin.

Vesiputouksesta siroavan veden kastelema orava Vernal Fallsin polun varrella.

Tämän takia sen nimi on Mirror Lake, Peilijärvi.

Yosemitessa on myös pieni museo, joka esittelee muun muassa alueella asuneiden Miwok- ja Paiute -intiaanikansojen kohtaloita. Näyttelyt olivat ihan tasokkaat, joskin ulkomuseoalue kaipaisi hieman huoltoa. Oli jotenkin surkuhupaisaa nähdä, että osa heistä alkoi 1900-luvulla tehdä lännenelokuvien mukaisia "intiaanivaatteita" turisteille esiintymistä varten, vaikka kansojen perinteinen pukeutumistapa oli aivan toisenlainen. Museossa ollessamme paikalla sattui myös olemaan miwok-opas, joka kertoi kansansa menneestä ja nykyisestä elämästä.

Lower Yosemite Fall on puiston vesiputouksista helpoimmin saavutettava, sen luo on tehty polku jota pitkin pääsee vaikka pyörätuolilla.

Yosemitessa on helppo nähdä miten kansallispuiston tavoitteet, luonnonympäristöjen suojeleminen ja toisaalta mahdollisuuksien tarjoaminen mahdollisimman monille niistä nauttimiseen, ovat ristiriidassa. Valtavat barbaari turistilaumat vaeltelevat päällystettyjä teitä ja polkuja pitkin, ja hukuttavat metelillään jopa vesiputousten pauhun - en tietenkään ole oikeutettu tästä valittamaan, olinhan itse osa niitä laumoja. Suuri enemmistö kävijöistä käyttäytyy fiksusti, mutta aina löytyy joku pösilö joka jättää roskansa metsään tai ruokkii villieläimiä.

Kalkkarokäärme Vernal Fallsille johtavan polun varrella. Vasta kuvan otettuani tulin ajatelleeksi, mahtaako olla fiksua heilua kameran kanssa metrin päässä myrkkykäärmeestä. No, ainakaan en yittänyt poimia sitä käteeni käärmeselfien ottoa varten.

Ohjetaulu Mirror Lake trailin varrella. Jos puuma hyökkää kimppuusi, tappele vastaan.

Yosemitessa on yritetty vähentää kävijöiden puistolle aiheuttamaa kuormitusta. Kävijöitä pyydetään jättämään autonsa parkkipaikalle, ja Yosemite Valleyssa on helppo siirtyä nähtävyydeltä toiselle maksuttomilla busseilla. Yosemiteen myös pääsee suhteellisen helposti julkisilla liikennevälineillä, toisin kuin moniin muihin kansallispuistoihin. Me matkustimme San Franciscosta junalla Mercedin kaupunkiin (kts. aikataulut ja hinnat Amtrakin sivuilta), josta jatkoimme Yarts-bussilla majapaikkaamme Yosemite Bugiin. Se sijaitsee pienen matkan päässä itse puistosta, mutta bussit tarjosivat näppärän kyydin aamuin illoin. Vuoroväli tosin voisi olla tiheämpikin.

Majapaikkaamme voimme suositella muillekin. Kuten useimmissa kansallispuistoissa, Yosemitessa on kyllä tarjolla monenlaista majoitusta, mutta hintataso on korkea ja paikat usein varattu loppuun hyvissä ajoin. Yosemite Bug tarjoaa monen tasoista majoitusta. Me olimme kahden hengen telttamökissä, jossa viihdyimme hyvin. Käytettävissä on myös asiakaskeittiö, kohtuuhintainen ravintola ja jopa kylpylä. Yosemite Bug tarjoaa 15% alennuksen niille jotka saapuvat paikalle julkisilla kulkuneuvoilla ilman omaa tai vuokrattua autoa.

Yosemitessa olimme 8.-9.6.2015.

Alcatraz

Alcatrazin saari kuvattuna yhteysaluksen kannelta.

Useimmat varmaan tuntevat Alcatrazin saaren surullisen kuuluisana Yhdysvaltain liittovaltion vankilana. Se on kuitenkin ollut paljon muutakin. Nykyään se on kansallispuisto ja erittäin suosittu turistikohde. Se on ollut myös rannikkotykistölinnake sekä sotilasvankila, ja vuosina 1969-1971 saarta pitivät hallussaan intiaaniaktivistit. Tarkempaa tietoa löytyy englanninkielisestä Wikipediasta.

Intiaaniaktivistien tekemiä kirjoituksia näkyy mm. vesitornissa.

Alcatraz on edelleen Yhdysvaltain liittovaltion omaisuutta, ja siitä huolehtii National Park Service (NPS). Kävimme useissa kansallispuistoissa  ja muissa NPS:n hallinnoimissa kohteissa. Ne on poikkeuksetta hoidettu erinomaisesti. Alcatrazissa osallistuimme puistonvartijan (Park Ranger) vetämälle opaskierrokselle, jossa keskityttiin aikaan ennen kuin saaresta tuli liittovaltion vankila vuonna 1934. Opastus oli hyvin informatiivinen, eikä kaunistellut synkkää historiaa. Mainituksi tulivat muun muassa Hopi-intiaanit, jotka 1800-luvun lopulla joutuivat sotavankeina Alcatraziin kieltäydyttyään lähettämästä 6-vuotiaita lapsiaan liittovaltion sisäoppilaitoksiin kymmenien kilometrien päähän kotoaan.

Alcatrazissa on yllättävän paljon kauniita kukkaistutuksia.

Vankilan päärakennukseen tutustutaan ääniopaslaitteen avulla. Tämäkin opastus on loistavasti toteutettu. Nauhalta kuullaan niin vankien, vartijoiden kuin vartijoiden perheenjäsentenkin omakohtaisia kertomuksia siitä, millaista Alcatrazissa oli. Olot olivat kiistatta ankeat, mutta eivät ainakaan huonommat kuin vaikkapa suomalaisissa vankiloissa samaan aikaan. Jokaisessa sellissä oli muun muassa viemäröity WC-istuin, Suomessa suuri osa vangeista käytti vielä 1960-luvulla tähän tarkoitukseen ämpäriä. Vankilan sääntöihin mukautuneet vangit saivat myös mahdollisuuksia esimerkiksi lehtien tilaamiseen ja opiskeluun. Myös ruoka oli vankien kertoman mukaan kelvollista, toisinaan suorastaan hyvää.

Alcatrazin selli.

Selliosaston käytävä, sellejä on kolmessa kerroksessa.

Alcatraz sijaitsee hyvin lähellä San Franciscon keskustaa, ja esimerkiksi uudenvuodenpäivänä ja Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä juhlinnan äänet saattoivat kuulua kaupungista selleihin asti. Voi vain kuvitella kuinka katkeralta se on vangeista tuntunut. Alcatrazista ei liittovaltion vankilan aikana (1934-1963) onnistunut kukaan pakenemaan elävänä. Kolme vankia tosin pääsi ulos vankilasta ja pois saarelta. He yrittivät uida vapauteen, mutta yhtäkään heistä ei ole nähty enää koskaan. Yksi ääniopastuksella puhuneista vangeista kertoi uskovansa, että he pääsivät pakoon ja menivät Etelä-Amerikkaan. Kaikki muut olettavat karkulaisten hukkuneen.

Alcatrazissa vieralevien on syytä varata liput ajoissa, sen voi tehdä täällä. Sesonkiaikana liput kuulemma myydään loppuun viikkokausia etukäteen, ja jo kesäkuun alussa liput oli myyty useammaksi päiväksi. Saarella kannattaa varoa kakkaavia lokkeja.

Viimeisen vangin näkemys.

Vierailimme Alcatrazissa 6.6.2015.

Kuoleman laakso

Tie maailman pohjalle. No, Amerikan pohjalle kumminkin.

Kuoleman Laakso, Death Valleyn kansallispuisto sijaitsee Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla autiomaassa. Sen huomiotaherättävin piirre on kuumuus: heinäkuussa päivän korkein lämpötila on keskimäärin vaatimattomat 46.9 celsiusastetta. Death Valleyssa sijaitsee myös Pohjois-Amerikan matalin kohta, joka on 85 metriä merenpinnan tason alapuolella. Laakso on myös yksi maailman vähäsateisimmista alueista.

Mesquiten hiekkadyynejä.

Mesquiten hiekkadyynejä.

Itse en pidä kuumuudesta. Suomen hellesäätkin ovat vähän liikaa. Kuoleman Laakso olikin sitten tosi pahasti liikaa. Ei voinut muuta kuin hetkeksi pysäyttää auton, napata pari kuvaa ja paeta äkkiä takaisin ilmastoituun autoon kulauttamaan kerralla puoli litraa vettä. Maisematkin olivat ihan erilaiset kuin mitä missään muualla olen nähnyt. Ajomatka Death Valleyn läpi tuntuikin epätodelliselta, matkalta toiselle planeetalle tai kuumeiselta painajaisunelta.

Toisen maailman maisemia.

Death Valley ei ole täysin kuollut. Laakson pohjalla kasvaa aavikkokasveja ja kivien välissä vilahtelee liskoja. Uskomatonta kyllä, siellä asuu myös ihmisiä: Timbisha Shoshone -kansa on pitänyt Kuoleman laaksoa kotinaan yli tuhannen vuoden ajan. Se, jos mikä on huikea osoitus ihmisen sinnikkyydestä ja peräänantamattomuudesta.

Death Valleyn läpi ajoimme 11.6.2015.

Manzanar

Yksi vartiotorni on pystyssä, sekin uudisrakennus vuodelta 2005.

Kalifornian aavikko Sierra Nevadan länsipuolella voi kesällä olla painajaismainen. Varjolämpötila on helposti 40 celsiusasteen luokkaa - mutta mistä ihmeestä löytäisi sen varjon, kun hiekassa kasvaa vain polvenkorkuista puskaa? Meillä onneksi oli ilmastoitu vuokra-auto ja runsaasti juomavettä. Keskellä aavikkoa, Lone Pinen ja Independencen pikkukaupunkien välissä, lähellä Death Valleyn kansallispuistoa on kenties koko aavikon pahin paikka: Manzanar.

Toisen maailmansodan aikana Kalifornian rannikolta, pääasiassa Los Angelesista, siirrettiin yli 10000 japanilais-amerikkalaista "Manzanarin sota-ajan uudelleensijoituskeskukseen" pienelle neliönmuotoiselle alueelle keskelle aavikkoa, piikkilangan taakse ahtaisiin parakkeihin. Kaikkiaan Yhdysvalloissa siirrettiin yli 100000 japanilaissukuista asukasta Manzanarin kaltaisille leireille. Enemmistö heistä oli Yhdysvaltain kansalaisia. Yhtäkään heistä ei koskaan syytetty yhteistoiminnasta vihollisen kanssa. Tuhannet nuoret japanilaisamerikkalaiset miehet taistelivat Yhdysvaltain armeijassa samalla kun heidän perhettään pidettiin vankina epäinhimillisillä leireillä armottoman auringon alla. Yksityiskohtaisempaa tietoa löytyy alkajaisiksi vaikkapa englanninkielisestä Wikipediasta.

Näyttelyrakennus, alun perin Manzanarissa toimineen koulun auditorio. Etualalla paloauto 1940-luvulta.

Vuonna 1992 Manzanarista tehtiin niin sanottu National Historic Site, Yhdysvaltain liittovaltion ylläpitämä museoitu alue. Sitä hallinnoi National Park Service, joka on tehnyt täälläkin erinomaista työtä. Alueen ainoassa leiriajalta säilyneessä rakennuksessa on informatiivinen ja tunteisiin vetoava, silti kiihkoton, näyttely. Itselleni jäi erityisesti mieleen eräs esimnerkki siitä, kuinka aikuiset pilaavat maailman. Läheisen Owens Valleyn koulun "valkoiset" oppilaat olisivat halunneet pelata koripallo-ottelun Manzanarin koulun japanilais-amerikkalaista joukkuetta vastaan. Owens Valleyn koulun johtokunta kuitenkin esti tämän, huolimatta vetoomuksesta, jonka allekirjoittivat kaikki molempien koulujen oppilaat!

Manzanarin baseball-kentän kotipesä, n. 1943. Näen aikamoista ironiaa siinä, että Manzanarin asukkaat pelasivat innokkaasti urheilulajeista kaikkein amerikkalaisinta.

Lienee tarpeellista korostaa, vähättelemättä Manzanariin suljettujen kärsimyksiä, että kyseessä ei ollut samanlainen keskitysleiri kuin ne, joille esimerkiksi Saksassa ja Neuvostoliitossa samoihin aikoihin sijoitettiin vääränlaisina ihmisinä pidettyjä. Manzanarissa ketään ei tapettu, ruumiillinen väkivalta oli harvinaista ja asukkaiden ravitsemuksesta ja terveydenhoidosta huolehdittiin edes jonkinlaisella minimitasolla.

Minun sukupolvelleni japanilaisamerikkalaisten pakkosiirtojen tarina saattaa olla tuttu ensimmäisestä Karate Kid -elokuvasta. Itse muistan hyvin yhden elokuvan voimakkaimmista kohtauksista, jossa herra Miyagi juovuspäissään muistelee Manzanarissa synnytyksen komplikaatioihin kuollutta vaimoaan. Herra Miyagia näytellyt Pat Morita - Kalifornian Isletonissa vuonna 1932 syntynyt Yhdysvaltain kansalainen - oli itse lapsena siirtoleirillä, ei kuitenkaan Manzanarissa vaan Arizonan Gila Riverissä. Alla paras löytämäni YouTube -video kyseisestä kohtauksesta (alkaa ajassa 2:48).

Manzanarissa käynnistä tuskin jää hyvä mieli. Tunnelman nostattamiseen suosittelen poikkeamista Lone Pinessa kymmenkunta mailia Manzanarista etelään. Main Streetin ja Mountain View Streetin kulmassa on mainio meksikolaisravintola Bonanza.

Manzanarissa kävimme 11.6.2015.