lauantai 2. kesäkuuta 2018

Whitney Plantation: "Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy mikseivät he pääse sen yli"

Muistomerkki lapsena kuolleille orjille.
Pystytkö edes kuvittelemaan, miltä olisi tuntunut, jos ollessasi viisivuotias sinut olisi yllättäen viety pois perheesi ja ystäviesi luota, ja selitetty että sinut on myyty uudelle omistajalle, joka vie sinut kauas pois etkä saisi enää koskaan nähdä vanhempiasi ja sisaruksiasi?

En minäkään, Luojan kiitos.

Lukemattomat ihmiset ovat kokeneet sellaista, ja pahempaa: orjat. Whitney Plantation on yksi parhaista paikoista yrittää käsittää amerikkalaisen orjuuden synkkää ja vastenmielistä tarinaa. Se on yksi monista museoiduista plantaaseista - suomeksi niitä voisi varmaan nimittää kartanoiksi - New Orleansin ja Baton Rougen välillä Mississippi-joen rannalla. Whitney on kuitenkin ainoa, jossa ensisijainen näkökulma ei ole rikkaiden omistajien vaan orjien, joiden työlle vauraus rakentui.

Plantaasien kauniissa puutarhoissa ei synkkä menneisyys juuri näy.
Mielestäni parhaimmillaan museoidut paikat ja esineet voivat tehdä kävijälle asiat ymmärrettäviksi, todellisiksi. Whitney Plantationilla näin todella tapahtui. Tiesin jo etukäteen pääosan siitä, mitä sain kierroksella kuulla. Vierailu kuitenkin teki sen minulle paremmin ymmärrettäväksi. En silti tietenkään voi - onnekseni - täysin ymmärtää miltä tuntui olla orja.

Toisin kuin useimmilla muilla plantaaseilla, kävijät viedään ensin orjien kurjiin mökkeihin, vasta sitten upeaan päärakennukseen.
Vielä enemmän kuin orjien kohtaama väkivaltainen ja raaka kohtelu - joka sinällään on tietysti kammottavaa - minua inhottaa heidän ihmisyytensä täydellinen kieltäminen. Orjia kohdeltiin kyynisesti kuin kauppatavaraa, kuin työeläimiä tai koneita. Ehkä kaikkein vastenmielisintä oli ihmislasten tuotanto kauppatavaraksi. Orja oli tilanomistajalle kallis, rahanarvoinen sijoitus. Hänelle oli edullista hankkia lisää orjia, joko omaan käyttöönsä tai eteenpäin myytäväksi. Tämä ei yleensä ollut kovin vaikeaa, sillä orjaäidin lapset olivat automaattisesti orjia. Ei ollut merkitystä, kuka lapsen isä oli. Niinpä joidenkin naisorjien osaksi tuli elää, tai kuolla, synnytyskoneena: lapsia saattoi olla yli kymmenen, ja monet myytiin pois tai muuten riistettiin äidiltään jo aivan pieninä. Orjanaisia ja -miehiä saatettiin pakottaa, väkivallan uhalla, vastahakoisesti hankkimaan lapsia keskenään. Jos lapsia ei muuten alkanut ilmaantua, saattoi isäntä itse raiskata ja saattaa orjansa raskaaksi ja sitten pitää omia lapsiaan eläimen tai koneen asemassa - tai myydä heidät isolla rahalla. Tällaiset tapaukset eivät olleet poikkeuksellisia, vaan hyvinkin yleisiä.

Whitney Plantationilla on monia lapsiorjien patsaita. Tämä esittää Annaa, joka 5-vuotiaana otettiin plantaasin lapsettoman emännän "kotilemmikiksi" kartanoon. Anna sai 14-vuotiaana ensimmäisen lapsensa. Isä oli omistajan keski-ikäinen veli.
Vierailuun kuuluu opastettu kierros, jolla kerrotaan orjaplantaasin synkästä arjesta: ankarasta työtä - eteläisessä Louisianassa sokeriruokopelloilla, pohjoisempana pääasiassa puuvillaviljelyksillä - jota monet eivät kestäneet hengissä muutamaa vuotta pitempään; ruoskimisesta; kelvottomasta asuinolosuhteista. Näyttelyissä on käytetty orjina syntyneiden amerikkalaisten haastatteluista poimittuja lainauksia antamaan orjille ääni, joka niin usein on aiemmin vaiennettu. Tarinoita yksityiskohtineen on oikeastaan aika turha toistaa tässä. Niistä voi lukea monista kirjoista tai vaikka katsoa youtubesta.

"Isäni myytiin pois meildän luotamme kun olin pieni. Se oli surullista aikaa meille. Isäntä ei myynyt äitejä pois lastensa luota joten me asuimme hänen luonaan pelkäämättä myymistä. Isästä oli kamalaa jättää meidät. Hän kaipasi meitä ja meillä oli ikävä häntä." - orjana syntynyt Hannah Chapman, jota haastateltiin 1930-luvulla.
Kaiken kaikkiaan käynti Whitney Plantationilla teki minuun valtavan vaikutuksen, vaikka suomalaisena en koe oikeastaan mitään suoraa yhteyttä aihepiiriin. En osaa edes kuvitella mitä tuntevat siellä käyvät afrikkalaisamerikkalaisten orjien - tai niin sanotut valkoiset orjien omistajien - jälkeläiset. New Orleansista käsin käynti vie muutaman tunnin, ja se on hyvin käytettyä aikaa, vaikka kokemus tuskin on kovin miellyttävä. Jos käytettävissä ei ole omaa tai vuokra-autoa, järjestetään paikalle myös bussiretkiä, joihin voi kuulua muutakin ohjelmaa.

John Cummings, Whitney Plantationin museon perustaja. Hän kertoi, ettei perustanut museota herättääkseen syyllisyyttä vaan lisätäkseen ymmärrystä: "Syylliset ovat jo Helvetissä, jos uskot siihen".
Yksi kierroksen kohokohdista oli, kun Whitney Plantationin omistaja ja museon perustaja John Cummings sattumalta kohtasi ryhmämme. Cummings, eläkkeellä oleva asianajaja, on erinomainen puhuja ja kertoi värikkäästi museon perustamisen vaiheista ja tarkoituksesta. Yhdysvaltalaisissa keskusteluissa toisinaan kysytään, mikseivät afrikkalaisamerikkalaiset voisi jo unohtaa orjuutta, loppuihan se jo 150 vuota sitten. Cummingsin mielestä tämä asenne johtuu siitä, ettei orjuuden todellisuutta tunneta eikä ymmärretä. Niinpä hän sanoo: "Minä, henkilökohtaisesti, en enää tyydy elämään tietämättömänä. Ellet tiedä mikä 'se' on, älä kysy miksi he eivät pääse sen yli".

Alla olevalla videolla Cummings ja muut Whitney Plantationin työntekijät kertovat lisää.


Kävimme Whitney Plantationilla 24.5.2017.